Chapter 8

-- Älä itke tuota orjatyttöä; me kohta hankimme sinulle toisen sijaan. Kahdellasadalla durolla minä saan Djeddahissa juuri samanlaisen, ja jos hänet voin sinulle lahjoittaa, olen erinomaisen onnellinen.

-- Lähtekäämme matkaan, kivoittivat kameelin-ajajatkin. Arnauteja on paljo ja he saattavat yöllä tulla meitä uudestaan hätyyttämään.

Hafiz katsahti Abdallahiin.

-- Kuinka, sanoi säälivä nuori päällikkö, jätämmekö neekerityttö-paran noiden katalain käsiin?

-- Mitä kirjoitettu on se on kirjoitettu, vastasi Omar, joka oli kyllästynyt tappelemaan. Olisiko viisaasti tehty, veljeni, että panisimme sinun ja näiden urhoollisten moslemien hengen alttiiksi, rientääksemme pakanaa pelastamaan, jonka sijaan ennen kahden päivän kuluttua saatamme saada toisen? Meidän täytyy välttämättömästi lähteä matkaan. Meitä odotetaan Taifissa. Aiotko luopua meistä juuri silloin kun paraiten sinua tarvitsemme?

-- Abdallah, sanoi nuori nainen, luoden häneen kauniit silmänsä, älä luovu minusta!

Jussufin poika laski kätensä sydäntään vasten, jonka hän tunsi heltymistään heltyvän.

-- Ei, ei, huudahti hän vihdoin, ei tulla sitä sanomaan, että beduiini on rikkonut sanansa. Jos minulle olis uskottu vaikka vaan kahvipakka, en olis minä jättänyt sitä noiden varkaiden käsiin; ja minäkö jättäisin heille Jumalan luoman olennon! Löytyykö täällä miehiä. Kuka tulee kanssani?

Kaikki olivat ääneti. Vihdoin viimein astui yksi beni-ameureista esille.

-- Meissä on kuusi haavoitettua, ja sulttaanitar on pelastettu. Me olemme täyttäneet sitoumuksemme.

-- Kuulethan, poikani, sanoi raajarikko ivallisella äänellä; me kaksi olemme täällä ainoat joilla on hulluin veri suonissamme. Lähtekäämme. Jumalan avulla saamme lapsen pelastetuksi.

-- Hyvästi, veljeni, sanoi Abdallah, ojentaen kätensä Omarille; pidä muukalaista tarkoin silmällä; jos et kahden päivän perästä näe minua palanneena, niin sano sheriffille että tein velvollisuuteni. Sano myöskin äitilleni ettei hänen tule murehtia minua.

Ja katsomatta kertaakaan taaksensa lähti Jussufin poika erämaahan painumaan, Hafizin kanssa, joka päästi hänen kauhtanansa hakasista ja sen sijaan heitti kameelin-ajajan karkean kaapun hänen hartiolleen.

-- Ei leijonan, vaan ketun nahkaa me nyt tarvitsemme, sanoi hän nauraen.

Omar seurasi heitä silmillään, ja nähdessään heidän katoavan etäälle ajatteli hän: Olisipa hyvä asia, jos eivät tulisikaan takaisin. Sheriffi antaa minulle paremman hinnan kuin tämän nuoren hullupään. Ei ole helppo soaista silmiä hulluilta, jotka eivät ota tuumitellakseen. Ei, toista ovat semmoiset jotka aprikoivat ja harkitsevat; heitä käy milloin tahansa ostaminen; heidän viisautensa antaa heidät meille aina puolesta hinnasta.

Ratsastaessaan enon kanssa kuuli Abdallah takanansa kameelin-ajajain kiljumisen ja liikkeelle lähtevän karavaanin jytäkän. Kaikesta mitä hän rakasti hän nyt luopui tuon tuntemattoman lapsen tähden. Useammin kuin kerran tahtoi hän silmätä taaksensa, mutta ei rohjennut kestää enon katsantoa, joka, pitäen häntä alinomaa silmällä, näytti näkevän hänen sielunsa pohjaan asti. Viimeisen rymyn kadottua tuolla etäällä, Abdallah vasten tahtoansa seisahtui. Harama kääntyi taapäin turpa koholla, ikäänkuin rientääkseen takaisin ystäväinsä luoksi. Hafiz laski kätensä nuorukaisen olalle ja sanoi: "Poikani, tiesi on edessäsi."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Sulttaanitar.

Tunnin ajan ratsastettua saatiin arnautien teltit näkyviin, joita tähän asti maan epätasaisuus oli estänyt näkemästä. Leirin ympärillä oli pensaikko, jossa hevoset kävivät irtaimina laitumella.

-- Jääkäämme tähän, sanoi Hafiz, ratsastaen erään kallion juurelle, jonka huippua ilta-auringon viimeiset säteet vielä kultasivat; meillä on vielä kuusi tuntia aikaa.

Hevoset lieattua, raajarikko rupesi kuivia oksia keräämään ja teki niistä vähäisiä halkokimppuja, joihin pisti ruutipatrooneja ja pumpulitukkuja. Työnsä lopetettuaan otti hän satulapussista kappaleen kuivattua lihaa ja kourallisen daadeleita, söi näitä keveäksi atriakseen, sytytti sitten piippunsa ja istui huoleti tupakoitsemaan.

-- Nyt, poikani, aion levähtää muutamia tuntia. Semmoista rakastuneet ihmiset tietysti eivät tarvitse, mutta eivätpä vanhukset olekaan rakastuneiden kaltaisia. Herätä minua, kun otava näkyy tuolla taivaanrannalla.

Vähän ajan perästä oli hän jo nukkunut, jota vastoin Abdallah, kädet kasvoin edessä, ajatteli naista, jonka hän oli pelastanut, mutta jota hän ei ollut enää näkevä.

Vanhus heräsi itsestään vähäistä ennen määrättyä aikaa. Katsellen nuorta matkakumppaniaan armahin silmin, sanoi hän:

-- Sinä halusit vaaroja, poikani, saadaksesi houruisuutesi hälvennetyksi; no niin, Jumala on nyt kuullut rukouksesi. Rohkeutta! Kaksi ystävää, jotka yhtä pitävät, menevät tulen lävitse.

Tultuansa leiriä likelle, beduiinit hiipivät pensaiden ja kalliomöhkäleiden välitse yhä likemmä. Hevosten mahain alatse nelinkontan ryömimällä heidän kävi mahdolliseksi saada visseys siitä ettei leirissä luultu tarvitsevansa mitään peljätä. Ainoastaan eräälle etäiselle paikalle oli vahtia asetettu; kaikki olivat uneen vaipuneet ja tulet olivat sammutetut; yhdessä teltissä vaan paloi kynttilä. Molemmat ystävät lähenivät sitä hiljaa ja paneusivat vatsalleen hiedikolle. Koska olivat pilkkopimeässä, he taisivat nähdä kenenkään heitä näkemättä.

-- Kuunnellaanpa! sanoi nilkku; ehkäpä saamme tietää missä lapsi on.

Kolme miestä, arnauti-upseerien laatuun puettua, istui matoilla pöydän[31] ympärillä, jolle kahvia oli asetettuna, pitkillä piipuilla tupakoiden. Keskellä asetinta seisova lamppu levitti himeätä valoa heidän kasvoilleen. Kaikki kolme puhuivat hyvin vilkkaasti.

-- Lemmon pahasti kävi! huudahti yksi upseereista; mitä olis kapteini sanonut jos joku olis hänelle ennustanut että hän oli antava kameelin-ajajan surmata hänet?

-- Hassan veikkoseni, vastasi nuorin seurassa, yhden surma toisen leipä. Kun ei nyt kapteinia enää olekaan, päällikkyys tulee meille.

-- Aivan oikein, Mohamed, vastasi Hassan, mutta kuka meistä saapi sen?

-- Minä myön oikeuteni, sanoi nyt se joka ei vielä ollut puhunut ja kääntyi selin Abdallahiin. Sanotaan että nainen jonka kaappasimme on Egyptin pashan sukulainen. Antakaa minulle sulttaanitar niin menen kotiini Epiroon ja rupean rauhaan vanhoilla päivilläni. Harmaaparta, minun kaltaiseni, ei juuri paljon huoli naisista, mutta sheriffi taitaa ajatella aivan toisin. Hänen mielestään vanki on vähintäänkin viidensadan duron arvoinen.

-- Hyväksytään, sanoi Hassan. Kara-Chitan,[32] minä luovutan sinulle osani.

-- Sitäpä taas minä en tee, jatkoi Mohamed; minä olen viidenkolmatta vanha enkä myö naisia. Naiminen sulttaanittaren kanssa on minusta mieleen. Minulla ei olis ensinkään mitään sitä vastaan että tulisin pashan orpanaksi. Niin siis, minun osani päällikkyydessä siitä että saan prinsessan! Minulla on vielä hyvää aikaa tulla kapteiniksi.

-- Asia sujua siis kaikkein eduksi, puuttui harmaaparta puheesen; yksi saa sapelin, toinen naisen, kolmas rahat.

-- Menköön, sanoi Hassan. Minä tarjoan kaksituhatta duroa.

-- Ja kuinka paljon Mohamed antaa minulle.

-- Mohamed, sanoi nuori mies nauraen, lupaa kaikki mitä tahdot. Kun kukkarossa ei ole mitään muuta kuin toivo, hinnasta ei niin suurta lukua pidetä.

-- Sinulla on musta tamma; minä otan sen.

-- Vanha juutalainen! karjasi Mohamed; varo koskemasta minun hevoseeni, muuten lyön kallosi palasiksi.

-- Siispä et saa sulttaanitartakaan, jatkoi harmaaparta.

-- Ja kukapa minut voisi estää?

-- Ompahan yksi joka ei ensinkään pelkää sinua, sanoi Kara-Chitan.

Näin sanottuaan meni teltin perälle, osotti vaatetta, joka jakoi sen kahteen osaan ja sanoi:

-- Nainen on tuolla; tule ja ota se.

Mohamed paljasti tikarinsa; Hassan hyppäsi kilpailijain väliin, jotka purkivat uhkauksia ja herjauksia toisilleen, saamatta heitä asettumaan.

-- He ovat meidän, kuiski nilkku Abdallahin korvaan. Minä menen houkuttelemaan heitä pois teltistä: ota sinä sillä aikaa lapsi, lähde menemään hänen ja hevosten kanssa ja odota minua päivään asti Punaisten kallioiden luona.

Hafiz konttasi vähän matkaa pitkin maata, kunnes tuli edimmäisten telttien luoksi, jolloin hän otti risukimppunsa esille ja varuisasti pisti ne sinne tänne telttivaatteen alle, jonka tehtyään hän sytytti tulikivi-langan, joka oli joka tukkuun kimitettynä.

Hassan oli viimein hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut nuot molemmat kumppanit leppymään; Kara-Chitan pisti tyytyväisen näköisenä vyöhönsä komean sapelin, jota Mohamed katseli halukkailla silmillä.

-- Koska nyt olen maksanut sulttaanittaren, niin anna hänet minulle, sanoi nuori upseeri.

-- Se on oikein, sanoi harmaaparta. Hän huusi vankia sisään. Poimutelma nostettiin ylös, ja hunnussa oleva, egyptiläiseen kaapuun puettu nainen astui sisään. Nuori arnauti läheni häntä ja sanoi äänellä, jota koetti tehdä niin suloiseksi kuin mahdollista:

-- Ihana muukalainen, sodalla on oikeutensa; sinä et olekaan enää sheriffin, vaan minun. Minä olen maksanut sinut kullallani; minä olisin, jos olis tarvittu, maksanut sinut verelläni.

-- Se on liika hinta, sanoi ilkamoinen ääni, joka pani Abdallahin ailahtamaan.

-- Kauneudella ei olekaan hintaa, lisäsi Mohamed. Mitkäpä tavarat vastaisivat sinun hempeäsi?

-- Kahdessa kukkarossa olis kyllin, vastasi hunnussa oleva.

-- Ihana tuntematon, vastasi Mohamed, niinpä ei sheriffi ajattele. Tiedän vissiin että oikeauskoisten ruhtinas antaisi puolet rikkauksistaan ollakseen minun sijassani ja ihanaa Egyptin naista näin lähellä.

-- Jos karavaani viipymättä jatkaa kulkuaan, vastasi tuntematon, ihana Egyptin nainen huomenna on Taifissa.

-- Kuka siis olet? kysyi Mohamed.

Vastauksen sijasta antoi tuntematon hunnun pudota ja näytti Kafurin mustat kasvot ja kiiltävät valkeat hampaat. Neekeri-tyttö oli niin kummallisen ja naurattavan näköinen, että harmaaparta arnauti ei jaksanut olla suureen nauruun purskahtamatta, josta hänen nuori asekumppaninsa vielä enemmin kiukustui.

-- Voi sitä joka on ottanut luvakseen tehdä minusta pilkkaa! karjasi Mohamed, iskien hirvittävän silmäyksen Kara-Chitaniin; ennen tahi myöhemmin on hän sen maksava minulle; mutta sinä, pakana-koira, saat hetikohta palkkasi. Ja kokonansa vihan vimmoissa viritti hän pistoolin ja laukasi lasta kohti.

Neekerityttö horjahti ja kiljasi kivusta ja peljästyksestä. Samassa paukahti laukaus. Mohamed hoippui ja kaatui. Abdallah oli teltissä pistooli kädessä.

-- Aseisin! kiljuivat upseerit ja kävivät vöihinsä käsin.

Samassa potkasi Kafur pöydän ja lampun kumoon. Abdallah tunsi vähäisen käden tarttuvan hänen käteensä ja vetävän häntä muassaan teltin perälle. Rientää naisten huoneesen, nostaa siekale teltin vaatetta ylös oli helppo asia Kafurille, joka näytti näkevän pimeässäkin. Ulos päästyään otti Abdallah lapsen syliinsä ja riensi kiireimmän kautta pois erämaalle.

Upseerien huuto oli saattanut koko rosvojoukon liikkeelle; mutta telttiin hyömättyään he eivät nähneet siellä ketään.

-- Ratsaille! komensi Hassan; ei kuolleena eikä elävänä se hurtta ole meistä pääsevä.

Yhtäkkiä putosi palava risukimppu pensaikkoon. Peljästyneet hevoset karkasivat lakeudelle; samassa kuului huuto: Valkea on irti! Leiri oli neljästä kohti ilmitulessa, jolla aikaa etäältä vartijoita ammuttiin.

-- Eteenpäin, pojat! huusi kapteini, tämä on oikein järjestetty ryntäys; vihollinen on tuolla, eteenpäin!

Raajarikko makasi korva maata vasten; kuultuansa tultavan sinnepäin missä hän oli, mumisi hän: "Jumala on suuri, Abdallah on pelastunut," jonka perästä hän heittäysi tiheään pensaikkoon. Täällä oli hän piilossa kunnes arnautit olivat menneet hänen sivuitsensa, hyppäsi sitten erään eksyneen hevosen selkään ja painui erämaalle huolimatta luodeista joita hänen jälkeensä lähetettiin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hopealehti.

Abdallah riensi takkansa kanssa kallion luoksi, jonne hän oli hevosensa liekaan pannut. Hän otti lapsen istumaan eteensä ja laski Hamaman, joka, toinen hevonen jäljessään, enemmin lensi kuin laukkasi, mieltänsä myöten menemään. Tunti kului ennenkuin Jussufin poika tohti kuunnella mitä takaa kuuluisi; levollisempana jota edemmä eteni, heikensi hän vihdoin vauhtia, kokien samalla tähden-valoisessa yössä tutkia missä hän oli, etsiäkseen yhdyntäpaikkaa, jonka eno oli määrännyt.

Tämän lentävän ratsastuksen aikana oli Kafur ollut hiljaa ja liikkumatta, ainoastaan likistäynyt lähemmä Abdallahta. Ymmärtäessään ettei enää vaaraa ollut, sanoi hän matalalla äänellä pelastajalleen:

-- Sinäkö myös olit siis vankina?

-- En ollut, Jumalan kiitos, vastasi Abdallah.

-- Minkätähden lähdit siis juuri vihollistesi keskelle?

-- Minkätähdenkö? sanoi Jussufin poika, hymysuin; tietysti sinua pelastamaan.

Vastaus hämmästytti Kafuria. Hän mietti vähän aikaa; sitten kysyi hän:

-- Minkätähden tahdoit minut pelastaa?

-- Sentähden että olit uskottu minun hoitooni.

-- Pidä minua aina luonasi, Abdallah; ei kukaan suojele minua niin hyvästi kuin sinä.

-- Minä en ole herrasi, vastasi nuori päällikkö, sinä olet Leilan oma.

Kafur huokasi eikä virkkanut enää mitään. Punaisten kallioiden luoksi tultuansa otti Abdallah lasta vyötäisistä, nostaakseen häntä maahan. Neekerityttö päästi kiljauksen, jonka hän kuitenkin heti estytti. "Ei se ole mitään," sanoi hän; "minulla on haava," ja ojensi Abdallahille verta vuotavan käsivartensa. Luoti oli hiipaissut olkaa ja reväissyt lihaa. Abdallah tutki haavan, pesi ja sitoi sen. Kafur katseli häntä hämmästyksellä.

-- Minkätähden hoidat minua kun en kumminkaan ole sinun omasi? kysyi hän.

-- Vaiti, pakana, sinä et tiedä sanoja totuuden kirjassa: "Palvele Jumalata eikä ketään paitse häntä. Ole hyvä isällesi ja äitillesi, omaisillesi, isättömille ja äitittömille, köyhille, lähimmäiselle joka on sinun omaa vertasi ja lähimmäiselle, joka on muukalainen sinulle, matkakumppanillesi, matkustavalle, orjalle jota kätesi omistaa; Jumala ei rakasta ylpeyttä eikä turhamielisyyttä eikä ahneutta."

-- Se, mitä sanot, on kaunista, sanoi Kafur, se on suuri Jumala, joka sen on sanonut.

-- Ole vaiti ja nuku, keskeytti hänen nuori päällikkö, meillä on huomenna pitkä matka edessämme, ja sinä tarvitset levähtää.

Vielä puhuissansa otti Abdallah lapsen polvilleen, kääri hänet mekkoonsa ja antoi hänen nojata päänsä hänen oikealle käsivarrelleen. Kafur nukkui kohta, mutta hänen unensa oli levoton ja hän puhui unissaan. Abdallah tunsi hänen sydämensä ankarasti tykyttävän. Vähitellen tyttö levostui ja viimein hänen hengityksensä tuskin kuuluikaan. Soturi tuuditti hiljaa tätä lasta, jonka sotaonni oli hänelle päiväkauden ajaksi antanut; katsellessaan tätä surkeata olentoa, ajatteli hän häntä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, -- äitiänsä ja ainoastaan häntä.

Näin istui hän kunnes yö oli melkein kulunut, outoa rauhallisuutta nauttien. Yltympärinsä vallitsi sikeä hiljaisuus: maassa ei löyhäystäkään, ei risahustakaan, taivaalla ei muuta liikuntoa kuin tuo loistava sotalauma, joka niin monina vuosisatoina on totellut iankaikkisen hallitsijan käskyä.

Tämä täydellinen rauhallisuus virkisti Abdallahin mieltä; se sai hänet unhottaneeksi sekä eilispäivän vaarat että huomispäivän huolet.

Päivän koitto oli tuskin vielä nähtävänä himmeästä juomusta taivaanrannalla, kun jo kuultiin shakaalin etäällä ulvovan. Äänen kolmasti kuultuaan Abdallah alkoi kertoa sitä. Hänelle vastattiin, ja heti sen jälkeen seisahtui puhkava hevonen kallion eteen: Hafiz oli pelastunut.

-- Me olemme tehneet kuin kunnon miehet, poikaseni, sanoi hän nauraen; voitto on meidän; minä olen savulla karkoittanut heidät kuin rotat. Mutta heti ratsaille! Me emme saa odotuttaa meitämme Taifissa.

Purppurainen loisto valaisi itäistä taivaanrantaa; Abdallah levitti rukousmaton ja molemmat beduiinit kiittivät, kasvot Mekkaan päin käännetyt, kaikkivaltiasta, joka oli pelastanut heidät vaarasta.

-- Abdallah, sanoi Kafur, heittäyten polvilleen pelastajansa eteen, sinä olet minun Jumalani, sinua kumarran ja palvelen.

-- Vaiti, onneton, huusi Jussufin poika. Jumalata ei ole paitse Jumala, -- se iankaikkinen, ainoa, verraton, häntä ainoata sinun tulee kunnioittaa ja palvella.

-- Sinun Jumalasi olkoon siis minunkin Jumalani, sanoi Kafur; en tahdo enää tietää jumalasta joka jättää minut yksinäni.

-- Sinun jumalasi, sanoi Abdallah, on sokea, kuuro ja mykkä; tottapa se lienee joku puupölikkä, joka lahoo siellä kaukana Magreb'issa.

-- Ei, keskeytti hänet lapsi, minulla on Jumalani muassani ja se jätti minut yksinäni. Kas tässä, sanoi hän, kiskaisten sulkatupsun tukastaan; ota se ja paiskaa mokoma palasiksi, minä kiroon sitä.

-- Onko tämä höyhenvihko sinun jumalasi, kysyi vanhus nauraen.

-- On, vastasi lapsi, se on se jumala, jonka äitini antoi minulle myötyänsä minut. Katsokaapa kuinka kaunis se on!

Ja hän kiskoi höyhenet erilleen, jotka kiroten nakkasi maahan ja tallasi jalkainsa alle, ja otti niiden seasta vähäisen hopealevyn, jonka ojensi Jussufin pojalle.

-- Eno! kiljasi tämä kokonansa ihastuksissaan. Katsopa mitä Magreb lähettää meille. Jumala lähettää meille nelilehtisen apilan hopealehden. Eno, sinä olet pelastanut minut. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!

Ja molemmat ystävät syleilivät, ilonsa innoissa, lasta, joka, ymmärtämättä syytä heidän hyväilemisiinsä, katseli heitä itkusilmin, sekä hämmästyksissään että iloissaan tuntemasta hänensä rakastetuksi.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Salaisuus.

Oli jo ilta kun molemmat ystävät saivat näkyviinsä karavaanin, joka luikerteli kuin suunnaton käärme ilmanrannalla. Viimeiset auringon säteet kultasivat Taifin valkoisia huoneita, jotka kiilsivät puutarhain seasta kuin eglantiiniruusut vihriässä pensaikossa. Hiedan ylivalta oli loppunut, vaara voitettu ja matka kuljettu. Taifin näkyessä valtasi haikea mielikarvaus Abdallahin. Levotonna, kokonansa surun valloissa, hän vaan ajatteli yhtä asiata, sitä että Leila oli häneltä menneenä. Beduiinit tervehtivät kauas kaikuvilla ilohuudoilla tovereitansa. Omar kävi erinomaisella herttaisuudella syliksi veljeensä, mutta Abdallah pysyi välinpitämättömänä kaikille noille ystävyyden osoituksille. Ainoastaan Kafurista näytti häntä huolettavan. Tyttö-raukka oli heittäynyt pelastajansa syliin; ei mikään voinut häntä siitä eroittaa. Tehdäkseen lopun tästä näytelmästä täytyi Abdallahin kovalla äänellä käskeä häntä menemään emäntänsä luoksi. Tyttö meni, katkerasti itkien. Jussufin poika katsoi kauan hänen jälkeensä; hän oli katkaissut viimeisen siteen mikä häntä yhdisti Leilan kanssa.

Kafur läheni palankiinia kun Omar huudahti hänelle, kohottaen hänen nähtäväkseen kahta esinettä joita hän piti kädessään.

-- Tule tänne, saatanan tytär, sanoi hän puoleksi pilkallisella, puoleksi uhkaavalla äänellä. Tiedätkö mikä on eroitus tämän kepin ja tämän viisikertaisen helminauhan välillä?

--- Sama eroitus kuin sinun ja veljesi välillä, vastasi neekerityttö. Toinen on kaunis ja komea kuin taivaankaari, toisesta ei ole muuksi kuin perikadon liekille poltto-aineeksi.

-- Sinä olet sutkasanainen kuin isäsi, vastasi Omar maltillisesti; siispä sinun ei ole vaikea valita. Tahdotko helminauhan?

-- Tietystipä tahdon, vastasi lapsi kiiluvin silmin; mitä pitää minun tehdä?

-- Jotain hyvin helppoa. Tunnin perästä tämän jälkeen sinä olet haaremissa; siellä halutaan nähdä sinua; ei mikään ole sinulle helpompaa kuin pyrkiä ja mennä Sheriffin puolison, sulttaanitar Fatiman luoksi. Kerro hänelle sana sanalta mitä nyt sanon sinulle, niin kaularihma on sinun omasi.

-- Anna tänne, sanoi Kafur ojentaen kättänsä, kuuntelen mitä sanot.

-- Tultuasi sulttaanittaren eteen ja saatuasi apinanaamallas ja kissamaisilla irveilläsi hänet nauramaan, sano hänelle ihan hiljaa: "Valtijatar, sana eräältä ystävältä." Hän on kuuleva sinua, ja sinä lausut hänelle silloin seuraavat sanat:

"Toukokuu, uusi kuukausi lähestyy. Jos et tahdo häntä häiritsemään öidesi lepoa, niin pidätä aurinkoa kaksoisten merkissä. Rukoile, vannota, komenna. Ota vaalilauseeksi: 'Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan'."

-- Sano viimeinen lause vielä kerran, sanoi Kafur. -- Hyvä, nyt muistan sen: "Rakkaus on kuin hulluus, kaikki sille anteeksi annetaan." Sulttaanitar on saapa kuulla sanasi. Vielä sananen: Eihän nuot sanat veljeäsi mitenkään vahingoittane?

-- Ei vähintäkään, vastasi Mansurin poika, kokien salata hymyilemistään. Tämä asia ei koske Abdallahiin vähintäkään; hänellä ei ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin nuot sanat hänet pelastaisivatkin. Jää hyvästi! Älä puhu kellekään mitä nyt olen sanonut sinulle. Jos olet minulle kuuliainen, saat luottaa anteliaisuuteeni.

-- Daadeli on kypsi, lisäsi hän itsekseen, kuka sen saapi? Niin olen siis vihdoin päässyt tuosta kauniista Abdallahista; nyt on sulttaanittaren luulevaisuutta yllytettävä ja sheriffin kiusoja lisättävä. Leikki on vaarallinen, mutta, maksakoon mitä maksaa, Leila on saatava haaremista pois, ja kun hän kerta on saatu sen porteista ulos, hän on minun.

Kafur, palattuansa valtijattarensa luoksi, hämmästyi nähdessään hänet kalpeana ja kuihtuneena, kuume silmissä.

-- Kuinka on laitasi? sanoi lapsi; sinä itket onnesi juuri alkaessa. Sinä saat neljä nais-orjaa palvelijaksesi; sinulle annetaan silkki- ja sametti-leninkejä, kashmirivöitä, kullalla ja helmillä kirjailtuja tohveleita; sinä saat kantaa emalli-kaulanauhoja, timanttisia korvahelukoita ja rannerenkaita rubiineista ja safiireista. Mitä saattaa nainen enempää haluta? Lähtiessämme Egyptistä sinä tunsit itses onnelliseksi saamasta tulla tänne. Mistä se tulee että nyt näin olet muuttunut?

-- Sinä et voi ymmärtää minua, sanoi Leila heikolla äänellä; sinä olet vaan lapsi vielä.

-- Minä en ole enää lapsi, valttijattareni, vastasi neekerityttö; minä olen kohta kaksitoista vuotias; minuun saatat luottaa.

-- Oi, Kafur-rukka, huoahti egyptiläis-nainen, jos et tahdo antaa sydäntäs kellekään, niin pidä silmäs visusti ummessa. Minkätähden piti minun tulla näkemään tuon kauniin nuorukaisen! Ellei häntä olis ollut, minä olisin ilolla astunut haaremin muurien sisälle. Nyt sitä vastoin minä tulen siellä olemaan kuollut elävien keskellä.

-- Siis rakastat Abdallahta? kysyi lapsi, jonka mieltä tämä salaisuus syvästi liikutti.

-- Josko rakastan häntä! Luuletko saatettavan nähdä häntä häneen rakastumatta? Onko paratiisissakaan ihanampia kasvoja kuin hänen ovat? Hänen silmänsä on niin leppoisa, hänen äänensä niin suloinen, hänen paljas nimensä on hyvä hajahus. Josko rakastan häntä! Vaivoissani sydämeni elää hänessä yksistänsä, nukkuissani se valvoo ja hiutuu rakkaudesta. Oi, jos olisin teltissä syntynyt ja tuo beduiini olisi veljeni! Minä menisin hänen luoksensa, minä heittäytyisin hänen syliinsä ja hän ei ylenkatsoisi minua.

-- Mene hänen kanssansa. Minä menen ja sanon hänelle että hän ottais sinut kanssansa.

-- Mitä ajattelet? Minä olen orja, minulla on valtija. Ja ilmankin luuletko Abdallahin rikkovan sanaansa? Juuri hän on sitoutunut viemään minut sheriffille; tahdotko että hän rikkois lupauksensa?

-- Sano siis Sheriffille, että hän antaa sinut Abdallahille puolisoksi.

-- Et tiedä mitä sanot, mieletön tyttö. Mokoma pyyntö olis kuolemantuomio meille kaikille.

Kafur istui miettimään ja kertoi hiljaa itsekseen Omarin hänen vietäväkseen antamaa sanomaa. Sitten katsahti hän yhtäkkiä Leilaan ja sanoi:

-- Valtijatar, jos sinusta tulee Abdallahin vaimo ja hän vie sinut muassaan telttiinsä, otatko minua luoksesi?

-- Iäksi päiväksi, lapseni. Sinä et tule koskaan eroamaan minusta.

-- Kaikenko ikäni saan siis olla sinun ja Abdallahin orja?

-- Niin, mutta mitäpä tuota kysytkään?

-- Vanno että otat minut luoksesi, jatkoi Kafur juhlallisella äänellä, ja anna minun pitää huoli muusta. Älä kysele, älä pudistele noin epäilevästi päätäsi. Sinäkö tohtisit vannoa. Aiotko ajaa minut pois vai myödäkö minut?

-- En, en millään muotoa. Jos Jumalan tahdo on että minä tulen hänen puolisokseen jota minä rakastan kuin omaa sieluani, niin sinä tulet aina olemaan meillä. Minä vannon sen Jumalan, lempeän, laupiaan, maailmoiden vallitsijan nimessä...

-- Valtijatar, minä olen vaan tietämätön pakana; vanno se vaan Abdallah Jumalan kautta.