Chapter 7

Mikä ihmeellinen voima jumalallisessa nimessä! Tämän ylistysveisun kuuluessa eläinkin unhotti uupumuksensa ja astui lujin askelin, kameelin-ajaja nosti alaslasketun päänsä, kaikki virkistyivät noista sanoista kuin kirkkaasta lähteensilmästä. Sielun voima on ruumiin voima, ja sielun ainoa voima on Jumalassa.

Näin kului ensimmäinen päivä. Päivällä sen jälkeen käytiin muutamiin varokeinoihin: Hafiz meni ennakolta vakoilijaksi, heti kuun noustua lähdettiin matkaan, suurinta hiljaisuutta vaarinotettiin, kulkemasta herjettiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, mutta ei ketään nähty. Seuraavat päivät menivät yhtä rauhallisesti, ja yhdeksäntenä päivänä illalla saatiin vihdoin Yamhon muurit ja torni näkyviin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kafur.

Karavaanin olo kaupungissa ei tullut olemaan pitkällinen; tuo naisorjaa kuljettava priki oli jo tullut päivällä ennen, ja Omar halusi hartaasti olla kohta tervennä jälleen Djeddahissa. Kameelien saatua tarpeeksi asti levähtää lähdettiin taas erämaata kohti.

Sulttaanitar oli satamasta noudettava, yksi laivan veneistä pantiin ulos ja toi maihin kaksi suuriin mustiin silkkikaapuihin[28] peittäytynyttä naista. Heidän kasvonsa olivat, paitse silmiä, peitetyt pitkällä valkoisella musliini-hunnulla,[29] joka ulottui jalkoihin asti. Omar kumarsi kunnioittavasti näille naisille ja vei heidät odottaviin ajoneuvoihin. Abdallahin antamalle merkille paneusi dromedaari polvilleen, toinen naisista nousi verkalleen palankiiniin ja kävi sievästi istumaan, vetäen kaapunsa pitkät poimut likemmä ympärilleen; toinen läheni yhtä arvollisesti, mutta ei aikaakaan kun kiskasi kaapunsa ja huntunsa päältään, nakkasi ne Mansurin pojan pään päälle ja kääräsi musliinihuivin useampia kertoja hänen kasvoilleen, ikäänkuin tupehuttaaksensa häntä; sitten laski hän toisen jalkansa dromedaarin kaulalle, hyppäsi keveästi kuin kissa palankiiniin ja irmasteli sieltä oikein naurattavasti noille ällistyneille beduiineille, nauraen kaiken ajan täyttä kurkkua.

-- Kafur, sinun pitää saada selkääsi, huusi hunnulla peitetty nainen, jonka oli vaikea pysyä totisena. Mutta Kafur ei uskonut valtiattarensa uhkauksia. Pää kenossa ja kädet kupeissa odotti hän Omaria jälleen näkyväksi, pistääkseen kielensä hänelle ulos.

Kun Mansurin poika vihdoin viimein oli päässyt ulos tuosta silkkiläjästä johon hänet oli peitetty ja nyt tulisen vihaisena nosti silmänsä häntä loukanneesen olentoon, hämmästyi hän suuresti nähdessään beduiinien ja muuten niin vakaisen Abdallahinkin eivän voivan olla suutansa nauruun vetämättä; kaikki kohauttelivat hartioitaan, viitaten hänen viholliseensa.

Se oli lapsi, neekeri-tyttö, oikein lumoavasti ruman-näköinen. Pyöreät kasvot, pienet silmät joista tuskin näki valkeaisen, lättänenä joka katosi korkeiden poskipäiden lomaan, isot sieramet joista hopeasormus rippui aina suun alapuolelle asti, suunnattomat huulet, hampaat valkeat kuin koiranpenikan, siniseksi maalattu leuka, -- tämmöinen oli tämän nuoren naisen ei juuri erittäin viehättävä muoto. Hänen rumuutensa enentämiseksi häneen oli yleensä hohtokiviä istutettu, kuin epäjumalankuvaan. Päässä törötti hänellä papukaijan sulista tehty tupsu. Paksu villatukka, joka peitti hänen otsaansa, oli jaettu pieniin sekiineillä reunustettuihin palmikkoihin; hänen korviinsa, jotka olivat, kuin seula, reikiin pistellyt, oli ripustettu kaiken-kokoisia ja muotoisia renkaita; viidenkertaiset ketjut sinisestä emallista kiilsivät hänen rintansa päällä; seitsemän tahi kahdeksan rannerengasta koralleista, ambrasta ja lävellisistä kultateoksista peitti hänen käsivarsiaan kalvosimesta aina kyynärpäähän asti; vielä lopuksi oli hänellä kummassakin sääressä suunnaton hopearengas. Tämmöinen oli Kafur, valtiattarensa, ihanan Leilan, silmäterä.

Kaikki on kouhoille luvallista; he ovat taivaan lemmikkejä, heidän sielunsa on taivaassa sillä aikaa kun heidän ruumiinsa jutustaa pitkin maata; paitse Omaria, joka vihasi häntä, olikin koko karavaani ystävystynyt tähän neekerityttöraiskaan. Silminnähtävää oli ettei hänellä ollut täyttä järkeä; hän lorusi ja nauroi ehtimiseen, hänen sanansa eivät säästäneet ketään ja hänen ajatuksensa olivat mielipuolen.

Niin esim. katseli hän kotvan aikaa Mansurin poikaa, kun tämä, orjat ympärillään ja verkasti vedellen persialaisen tupakin savua kalliista jasmiini-piipusta, selkäkenossa ratsasti hevos-aasillaan ihan palankiinin vierellä. Yksi orjista, joka oli pakannut piipun kovin lujaan, sai korvapuustin isännältään.

-- Valtijatar, huudahti Kafur, näetkö ukkoa tuossa joka nekosasti ojentaa jalkojaan pitkiin tohveleihinsa ja porautuu tyynyyn alas? Hän varmaan on juutalainen; varo visusti, valtijatar: durosta hän möisi meidät.

Leila nauroi, mutta Omar nousi vimmaan ja iski uhkaavan katsauksen tyttöön. Sanoa häntä, miestä joka laski piastereita miljoonittain, ukoksi ja juutalaiseksi, eikö ollut se korkeimman hulluuden todistus? Kuka järjellinen ihminen olis rohjennut noin puhua?

Vuoro tuli kohta Abdallahin, joka nyt juuri ratsasti karavaanin kupeella, sen riviä katsastamassa. Hän oli nyt sota-asussaan. Kaikki ihastelivat nuoren päällysmiehen suloista näköä. Hänen kaapunsa pitkät poimut liehuivat sinne tänne, hänen vyöllänsä kiilsivät hänen pistoolinsa kirjotaotut perät ja hänen kandjarinsa hopeakahva, hänen kasvojaan varjoava keltapunainen silkkihuivi enensi hänen silmäinsä tulisuutta. Kuinka uljas hän oli! Kaikkein sydämet riensivät häntä kohtaamaan. Yksin hevonenkin näytti olevan mielissään saamasta kantaa tämmöistä isäntää. Hamama pystytteli sieviä korviaan, nakkeli käärmeenpäätänsä ja päristeli tulta suurista sieramistaan; nähdessäsi hänen nelistä karkaavan, pyörähtävän toisaalle, seisahtuvan äkisti ja taas uudestaan karkaavan, olisit sanonut että ratsastajalla ja hevosella oli sama tahto. Kun Jussufin poika pidättyi palankiinin vierelle, eräs kameelin-ajaja ei malttanut olla sanomatta Kafurille:

-- Katsos, lapsi. Sinun paksuissa egyptiläisissäsikö vai Magrebissasiko tapaa tuollaisen jalouden ja tuollaisen sulon?

-- Katsopas, valtijatar, sanoi Kafur, kallistuen eteenpäin dromedaarin kaulalle, katsopas tuota komeata pukua, tuota pönäkkää ryhtiä, noita huipistettuja kynsiä, noita maahan luotuja silmiä. Kaunis lintu, etkö tahdokaan meihin katsoa? Ah, se onkin vaan valepuvussa oleva nainen, se on heimokunnan ruusu! Kameelin-ajaja, käske hänen istua meidän luoksemme, hän kuuluukin tänne.

-- Tahdotko olla vaiti, pakana! sanoi Abdallah, jolta kärsiväisyys loppui; pitääkö välttämättömästi pistää rengas suusi läpi, ennenkuin saadaan käärmeellinen kielesi yhdessä kohti pysymään?

-- Se on nainen, sanoi Kafur, suureen nauruun remahtaen; mies ei kosta herjauksilla. Tulepa tänne; naiset ovat luodut rakastamaan toisiansa. Sinä olet kaunis, minä olen myös, mutta valtijattareni on kauniin meistä kaikista kolmesta. Katsopa vaan!

Silmä on ajatusta nopeampi. Abdallah nosti silmänsä palankiiniin, Kafur vetäsi kiivaasti emäntänsä hunnun luoksensa, säikähtynyt Leila nakkasi päätään taapäin, huntu repesi kahtia, ja kaapu putosi hänen hartioiltaan. Leila kiljasi, pani toisen kätensä kasvoinsa eteen ja antoi toisella muutamia keveitä läpsäyksiä Kafurille, joka alkoi katkerasti itkeä nyyhkyttää. Kaikkityyni tapahtui silmänräpäyksessä.

-- Kuinka tuo nainen on kaunis! ajatteli Mansurin poika; hänestä täytyy tulla minun omani.

-- Kunnia olkoon hänelle joka on luonut hänet ja luonut hänet noin täydelliseksi! sanoi Jussufin poika itsekseen.

Kukapa saattanee sanoa kuinka paljo riemua tahi mielikarvautta mahtuu yhteen silmänräpäykseen? Kukapa osannee selittää kuinka nuot kasvot, jotka vaan olivat vilahtaneet Abdallahille, saattivat tunkea aina hänen sielunsa sisimpään pohjaan? Karavaani marssi marssimistaan, mutta beduiini jäi liikkumattomaksi yhteen kohti. Leila oli piiloutunut kaapuunsa, ja yhtähyvin näki Jussufin poika edessään naisen, joka hymyili hänelle. Hän ummisti silmänsä, mutta näki yhtähyvin otsan valkoisen kuin elehvantin-luu, posket punaiset kuin tulppaani, tukan mustemman kuin muskus ja gasellinkaulalle rippuvaisen, niinkuin daadelipalmun kultaisista rypäistä raskas oksa painuu maata kohti. Kaksi huulta, tulipunaista, aukesi hänen nimeänsä huutamaan, kaksi suurta silmää katseli häntä, kaksi silmää jotka heloittivat kiillolla ihanammalla kuin kasteenpisaran. Abdallah tunsi sydäntänsä viehättävän; hän pani kätensä kasvoinsa eteen.

Matkue edistyi tällä aikaa yhä, ja vanha Hafiz, joka ratsasti viimeisessä rivissä, näki kohta sisarenpoikansa olevan hänen vierellään. Hämmästyneenä nuoren päällysmiehen puhumattomuudesta ja liikkumattomuudesta, hän hiljaa kosketti hänen käsivarttansa ja sanoi:

-- Poikani, jotain on tapahtunut? Eikö niin? Abdallah hypähti, niinkuin se joka yhtäkkiä havahtuu unta näkemästä.

-- On, enoseni, sanoi hän alakuloisella äänellä.

-- Vihollinen on täällä, huudahti nilkku; oletko nähnyt hänet? Kiitetty olkoon Jumala, ruuti saa siis puhua!

-- Ei mikään vihollinen uhkaa meitä, vaara tulee toiselta taholta.

-- Miten siis on laitasi, poikani? jatkoi vanhus levotonna; oletko kipeä? Oletko kuumeessa? Tiedäthän että olen lääkäri.

-- Ei se ole sitä, vastasi Abdallah; ensi leväyspaikalla sanon kaikki.

-- Sinä säikytät minua, sanoi Hafiz; jos ei vaara eikä kuume tee sinua levottomaksi, häiritseekö joku turmiollinen intohimo rauhaa sielussasi? Ole, poikani, varuillasi! Jumalan avulla kukistetaan uhkamieliset, Jumalan avulla voitetaan kuume; on vaan yksi vihollinen jota vastaan ollaan kokonansa turvattomat, ja se vihollinen on meidän oma sydämemme.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kertomus Kandaharin sulttaanista.

Karavaanin seisahduttua Abdallah vei enonsa syrjään. Vanhus istui vaipalleen ja alkoi tupakoida, sanaakaan virkkamatta. Nuori päällikkö paneusi, kaapuunsa peittäyten, kentälle ja makasi kotvan aikaa liikkumattomana. Yhtäkkiä tarttui hän vanhusta käteen, suuteli sitä ja sanoi:

-- Eno, minä rukoilen Jumalalta varjelusta; mitä Jumala tahtoo se tapahtuu, muuta väkevyyttä ja voimaa ei ole kuin Hänen. Ja hän kertoi nyt vapisevalla äänellä sen näyn, joka oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen.

-- Oi poikani, sanoi vanha paimen, huoaten. Kas siinä rangaistus kun et kuunnellut meidän neuvoamme. Onnellinen se joka vapaana kaikista muista haluista kuin halusta jatkaa isänsä nimeä, valitsee siveän ja kuuliaisen puolison omasta heimokunnastaan. Voi sitä taas joka antaa sielunsa tarttua muukalaisen naisen pauloihin. Saattaako mitään hyvää Egyptistä tulla? Aina Joosepin ajasta asti ovat kaikki naiset siellä olleet kevytmielisiä ja uskottomia, Zuleikalle mahdollisia tyttäriä.

-- Eno, kuinka saatat puhua uskottomuudesta? Sehän oli kokonansa sattumuksen teko.

--- Älä luule niin, poikani; sattumusta ei olekaan noilla kavaloilla pyytäjänaisilla, jotka joka paikkaan laskevat verkkojansa.

-- Siispä rakastaa hän minua! huudahti nuori mies, kavahtaen seisomaan; mutta sinä petyt, enoseni. Me olemme kahden päivän perästä Taifissa, kahden päivän perästä tämän jälkeen me olemme ikuisesti eronneet, ja minä tunnen että minä tulen häntä aina rakastamaan.

-- Niin, sinä tulet häntä rakastamaan, mutta hän, hän unhottaa sinut ensimmäisen koristuksen tähden jonka hänen uusi herransa antaa hänelle. Sydämesi tulee olemaan hänellä ainoastaan leikkikaluna; kyllästyttyään siihen hän lyö sen pirstoiksi. Muista mitä koraani sanoo tuosta vajavaisesta ja oikullisesta olennosta joka kasvaa koristusten ja kauniiden vaatteiden seassa: naisen ymmärrys on hulluus, hänen uskontonsa on rakkaus. Hän on kuin kukkaset silmän ihastus ja aistien hekuma, mutta hän on myrkyllinen kukkanen; voi sitä joka tulee häntä likelle; haudan kääreliinat ovat kohta hänen pukunsa. Luota minun kokemukseeni, minä olen nähnyt useampia perheitä turmioon syöstyneinä naisten kuin sodan kautta; jota jalompi mies on, sitä enemmin hän on heidän pauloillensa alttiina.

Etkö ole kuullut juttua Kandaharin sulttaanista? Hän oli oikeauskoinen, vaikka eli tietämättömyyden ajalla;[30] hän oli viisas mies, vaikka oli kuningas. Hän oli koonnut kaikki aatelmat eli mietelauseet mitkä inhimillinen viisaus on keksinyt, jättääksensä lapsilleen arvoansa vastaavan perinnön. Indian tietoviisaat olivat hänelle kirjoittaneet kirjaston, joka oli hänen muassaan missä ikänä hän kulki; tarvittiin kymmenen kameelia sen kuljettamiseen. "Supistakaat kaikki tämä tieto yksinkertaisimpiin peri-aatteisinsa," sanoi kuningas. Se tehtiin, ja jäännöksestä tuli kameelin kuorma. Tämäkin oli kovin paljo. Muutamat ruhtinaan valitsemat vanhat brahmiinit supistivat vieläkin tätä pitkän kokemuksen supistettua läjää. Siitä tehtiin ensin kymmenen nidettä, sitten kuusi, ja lopuksi yksi ainoa. Tämä kirja nyt annettiin sulttaanille samettisessa ja kultaisessa kotelossa. Ruhtinas oli elänyt kauan ja elämällä oli harvoja salaisuuksia joita hän ei tiennyt. Hän otti kirjan ja alkoi pyyhkiä ylitse kaikkea minkä tavallinen ymmärrys heti ensi silmäykseltä keksii. Mikä vaara poikiani uhkaa? ajatteli hän. Ei se ole ahneus, joka on vanhain tauti, eikä kunnianhimo, joka on ruhtinaallinen hyve. Kaiken tuon pyhin pois. Mutta kun hän tuli erääsen lämpöisempään intohimoon, kummastutti muuan mietelmä häntä totuudellaan niin, että nakkasi kirjan tuleen ja testamenttasi lapsilleen tämän ainoan viisausohjeen, jota hän sanoi elämän aarteen avaimeksi:

_Jokainen nainen on uskoton, ja olletikin se joka sinua rakastaa._

Tahdotko, poikani, olla mielevämpi kuin tämä pakana, valistuneempi kuin Salomo, viisaampi kuin profeeta? Ei, usko minua, naisen ihanuus on kuin miekan tuppi: kuolemata salaava kiiltelevä peite. Älä pyri tahallasi onnettomuuteesi. Muista Jumalata, säilytä sinuasi vanhoille ja totisille ystävillesi, ja, päästääkseni sydämeni purkaumaan, säästä ja sääli, poikani, äitiäsi ja vanhaa Hafiz'ia.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah surullisesti, ja hän paneusi maata ja veti kauhtanan päällensä. Tämä oli ensi kerta kun hän ei uskonut enää mitä hänen enonsa hänelle sanoi. Ensi kerran oli nyt nelilehtinen apilakin unhotettuna.

KUUDESTOISTA LUKU.

Päällekarkaus.

Yö on väsymyksen lääke; se on murheen myrkky. Jussufin poika nousi ylös kipeämpänä kuin päivällä ennen. Paranemattoman hulluuden hurmaamana ei hän enää voinut hallita tahtoansa ja voimaansa; se oli kuumeen houraus, se oli epätoivon surun-alaisuus. Vasten hänen tahtoansa tuo hirmuinen palankiini veti häntä luoksensa; hän karkasi sinnepäin, mutta ennenkuin perille ennättikään, hän jo pyöräytti hevosensa takaisin, vielä paetessaankin ajeltuna noilla kahdella peljättävällä ja suloisella silmällä. Jos hän näki jonkun ratsastajan lähestyvän palankiinia, jos Mansurin poika puhutteli noita naisia, kannusti Abdallah hevostaan juurikuin vihollista kohti, seisahtui sitten yhtäkkiä, eikä uskaltanut eteen- eikä taapäin. Kaiken aamun väsytti hän tällä lailla juoksijataan; puhkaen, yleensä vaahdossa, Hamama hyppi pystöön jalustimien tähden, jotka hänen kylkiään repivät, hämmästyen kun ei enää ymmärtänytkään isäntäänsä, ja raivoten niinkuin hänkin.

Raajarikko katseli synkein silmin palankiinia; Leila istui sen nurkassa kyyristyneenä, kaapu silmillä; näkyvissä oli vaan Kafur, surullisena ja äänettömänä kuin likomärkä lintu. Levollisempana tältä taholta, Hafiz katsahti missä hänen sisarenpoikansa olisi ja kohta näki hänet kappaleen matkaa sivulla karavaanista, jossa hän ilman mitään tarkoitusta laukkuutti hevostaan edes takaisin aavikolla. Koko hänen käytöksensä osoitti mielen vikaa. Ukko kannusti hevostansa ja oli kohta hänen vierellään.

-- Rohkeutta, poikani; hillitse sydämesi; me olemme ihmisiä sitä varten että kärsisimme, me olemme moslemeita että nöyryydellä kävisimme sallimuksen alaisiksi.

-- Minä tupehdun, huusi nuorukainen, minä olen sortua tuon kiusan alle mikä minua kalvaa. Kernaammin kaikkea muuta kuin mitä nyt kärsin! Tulkoon vaara, tulkoon vihollinen, minä tahdon tapella, minä tahdon kuolla!

-- Mielettömiä toivotuksia, pahoja sanoja, torui vanhus. Jumala on elämän ja kuoleman herra. Varo, entä jos hän kuulee sinua; rangaistakseen meitä Jumalan vaan tarvitsee antaa meille mitä mielettömyydessämme häneltä rukoilemme. Mutta mitä tämä on? lisäsi hän, heittäyten hevosen seljästä alas ja ruveten kenttää tarkastelemaan. Nämät ovat hevosenkavion jälkiä, mutta kameelin jälkiä en näe ensinkään. Aseilla varustettu joukko on tästä kulkenut. Jäljet ovat verekset, vihollinen ei ole kaukana. Näetkö nyt kuinka intohimo syöksee meitä turmioon. Sinä, päällikkömme, et ole nähnyt mitään; sinä juuri viet meitä kuolemaan.

Molemmat beduiinit katselivat ympärilleen niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkemättä mitään muuta kuin erämaan. Seutu jonka kautta kuljettiin oli autio. Tie koukerteli mahdottoman suurten, punaisten kraniitti-möhkäleiden välitse, jotka olivat hiedikolla hujanhajan kuin kukistuneet rauniot. Maassa ammotti isoja halkeamia: kuivaneita joen-uria, syviä kuoppia, kaikkityyni avonaisia hautoja matkustajalle. Ei yhtään lintua näkynyt ilmassa, ei yhtään gasellia etäällä, ei edes mustaa pilkkua taivaanrannalla; teräksinen taivas, kuoleman hiljaisuus; täällä hätyytetyllä oli miekka ja Jumala ainoat joihin hänen kävi toivominen.

Vanhus riensi karavaanin etupäähän. Itsekukin astui paikalleen, hiljaa kuin yöllä kuljettaissa; ei muuta kuulunut kuin hiedan ruske kameelien jalkain alla. Tunnin ajan marssittua, tunnin joka monesti karavaanissa tuntui kovin pitkältä, tultiin kunnaan luoksi joka oli kierrettävä. Hafiz karkuutti edelle, lähti kunnaalle ajamaan, nousi ratsailta, tultuaan puoliväliin rinnettä, ja ryömi sitten nelikontassa kukkulalle. Hän katseli kauan ja tarkasti eteensä, tuli sitten yhtä varuisasti alas kuin oli mennytkin, nousi satulaan ja karkuutti Abdallahin luoksi, jonka rinnalle nyt jäi olemaan. Hänen kasvonsa olivat yhtä levolliset kuin hänen kunnaalle ratsastaissaan.

-- Lakeudella tuolla takana on valkeita telttiä; ne eivät ole beduiineja, ne ovat arnauteja Djeddahista. Heitä on paljo ja he odottavat meitä; meidät on petetty. Mutta vähäpä siitä. Me myömme henkemme kalliimmasta kuin he tahtovatkaan maksaa. Eteenpäin, poikani! Tee velvollisuutesi.

Ja kutsuen luoksensa kuusi urhoollisinta, viritti raajarikko pyssynsä ja lähti jälleen kukkulalle.

Abdallahin juuri tullessa kolonnan etupäähän, nähtiin valkoista savua tupruavan eräästä kalliosta; kuultiin luodin vinkasevan ja yksi kameeli suistui kenttään. Ylen suuri hämmennys nousi heti karavaanissa; kameelit alkoivat tungeksia ja pakkauta toisiaan vasten, ajajat pakenivat jälkijoukkoon, ratsastajat riensivät etupäähän. Olis luullut näkevänsä metsän jota myrsky huiskutti. Kameelien vaikeroiva ääni, hevosten hirnunta sekausi ihmisten kiljunaan; oli ryske ja räiske kuin ukonpilven purkautessa. Tämän ensimmäisen häiriön kestäessä hyökkäsi pivollinen rosvoja, jotka punaisista jakuistaan, valkoisista housuistaan ja leveistä vöistään tunnettiin arnauteiksi, palankiinia kohti ja sitten ajoi sitä edellään suurella voittohuudolla. Turhaa oli Abdallahin ja hänen urhoollisten kumppaneinsa yritys ottaa sitä takaisin: kallioiden takana piilevät tiraljöörit ottivat heitä vastaan hyvästi tähdätyillä laukauksilla. Kolmasti karkasi nuori päällikkö näkymättömiä vihollisiaan kohti, kolmasti täytyi hänen palata kuula-tuiskulla saatettuna, ja sillä aikaa hänen miehiään kaatui yleensä hänen ympärillään.

Abdallah kuohui vihan vimmaa; hänen vierellään ja yhtä innoistuneena kuin hänkään ratsasti Omar, joka vimmoissaan raasti vaatteitaan, -- Omar jonka intohimo oli saattanut unhottamaan tavallisen varovaisuutensa ja joka nyt vaan ajatteli ryövättyä kultaansa.

-- Eteenpäin, veljeni, eteenpäin! huusi hän.

Kumpikin kokosi ratsastajansa tehdäkseen viimeisen yrityksen, kun kuultiin vilkas ampuminen kunnaalta päin. Arnautit olivat pitäneet tuumansa tietämättä mitään vanhasta Hafizista, joka nyt karkasi heitä kohti ja armahtamatta ampui heitä kuoliaaksi.

Sittenkun tie näin oli raivattu, riensivät molemmat veljekset sitä myöten, raajarikko etunenässä.

-- Hiljaa, poikani, huusi hän Abdallahille, säästä hevostasi, meillä on hyvää aikaa.

-- Missä Leila on, eno! He veivät hänet, hän on hukassa.

-- Vanha narri, sanoi Omar, luuletko tuon rosvojoukon meitä odottavan? Kaksikymmentä duroa sille joka ampuu dromedaarin!

Yksi beduiineista kohautti kiväärin silmänsä viereen, tähtäsi ja laukasi, niin mahdollista kuin olikin että tappaisi nuot naiset. Kameeli tupertui, lapaan ammuttuna, kenttään, kaataen samalla kalliin kuormansa.

-- Oikein, nuori mies, sanoi raajarikko, pilkallisesti katsellen beduiinia. Arnautit kiittävät sinua vielä kerta. Sinä päästät heidät siitä ainoasta mikä esti heidän kulkemaan. Nyt vasta on sulttaanitar hukassa.

Hafiz oli oikeassa. Rosvot keräysivät palankiinin ympärille, siitä vedettiin ulos mustaan kaapuun puettu nainen. Abdallah tunsi sen Leilaksi. Erään loistavasti puetun upseerin käskystä, muuan ratsastaja otti naisen satulaansa ja ratsasti hänen kanssaan täyttä laukkaa tiehensä.

Tämän nähtyänsä karkasi Jussufin poika kuin pilveä halkova kotka vihollistaan kohti.

-- Koira, koiran poika, huusi hän upseerille, jos olet mies, niin näytä meille kasvosi. Sitäkö varten sinulla on hevonen että pääsisit noin hopusti pakenemaan?

Ja hän lähetti pistoolin laukauksen hänen jälkeensä.

-- Odotapa, juutalaisen poika, sanoi arnauti-kapteini, pyöräyttäen hevosensa päin, miekkani janoo verta.

-- Eteenpäin, eteenpäin, ruutin pojat! huusi vanha Hafiz. Eteenpäin lapseni! Ennen kuolema kuin häpeä! Eteenpäin! Ei luodit tapa. Mitä Jumala tahtoo se tapahtuu, ja mitä hän ei tahdo se ei tapahdu.

Abdallah ja arnauti hyökkäsivät toisiaan vastaan kaikella hevostensa nopeudella. Kapteini lensi kohti, sapeli toisessa ja pistooli toisessa kädessä. Abdallahilla oli vaan tikari kädessä; hän oli eteenpäin kallellaan ja melkein kokonansa hevosensa kaulan kätkössä. Vihollinen ampui, mutta ei osannut. Hevoset töytäsivät toisiaan vasten, jalustimet kävivät ristitysten, molemmat ratsastajat tarrasivat toisiaan vyötäisiin. Mutta Abdallahilla oli hurjistuneen ja leijonan voima; hän tarttui vihollistansa vyöhön, rutisti häntä kädellä hirmuisella ja syöksi tikarin aina varteen asti hänen kurkkuunsa. Veri pursusi kuin viini aukivihlaistusta säkistä; arnauti vavahteli muutamia kertoja ja niin kaatui seljälleen satulaan. Abdallah veti hänet luoksensa ja paiskasi hänet maahan, ikäänkuin kerrassa lyödäkseen hänet mäsäksi.

-- Se ainakaan ei juo enää, sanoi Hafiz, hypäten ratsailta paljastamaan kuollutta.

Johtajan kuolema, beduiinien sapelit, jotka iskivät arnauteihin niinkuin mehiläiset joiden pesä on ryöstetty, kameelin-ajajain kiljuna, jotka nyt kivääri kädessä juoksivat tappotanterelle, ratkaisivat voiton; arnauti-lauma katosi savun ja pölyn taaksi; ainoastaan urhoollisimmat jäivät vielä vähäksi aikaa paikoilleen, muutamilla laukauksilla suojellakseen peräytymistä, jota ei tohdittu häiritä. Voitto oli kalliisti ostettu. Haavoitettuja oli useampia.

-- Kuinka, veljeni! sanoi Omar, tulta säihkyvin silmin, mekö jäämme tänne siksi aikaa kun tuo rosvojoukko vie hempukkamme?

-- Eteenpäin, ystäväni, huusi Abdallah, vielä yksi ponnistus, meidän täytyy pelastaa sulttaanitar.

-- Hän on täällä, huusi äänet useammat. Abdallah käännähti tuota pikaa päin ja näki edessään Leilan, jota parastaikaa vedettiin tuosta kumoon vierähtäneestä palankiinista ulos, verisenä ja likaisena, kasvot kalpeina, hiukset hajallaan, ja tässä tilassa ihanampana kuin koskaan ennen.

-- Pelasta minut, huusi hän, ojentaen kätensä häntä kohti, pelasta minut! Sinä olet ainoa toivoni.

-- Kuka siis oli se jonka nuot hurtat veivät muassaan? kysyi Hafiz.

-- Se oli Kafur, sanoi Leila; se mieletön oli ottanut minun manttelini ja käärinyt minut hänen kaapuunsa.

-- Olipa komea kepponen! sanoi nauraen eräs beduiini; nuot koirat ovat luulleet apinaa naiseksi.

-- Heti matkaan, ystäväni, sanoi Mansurin poika, katsellen Leilaa hehkuvin silmin. Lähtekäämme heti liikkeelle, voitto on meidän. Sitten kääntyen Leilan puoleen, sanoi hän: