Chapter 6

-- Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.

-- Niin, vastasi ontuva, se on se muisto jonka Harun-al-Rashid on jättänyt jälkeensä tähän maahan. Juuri tätä kaliifia ja hänen puolisotaan me saamme kiittää kauniimmista puutarhoistamme.

-- Ihana muisto, sanoi juutalainen, ja muisto joka pysyy kun jo kaikki muu on unhotettu mitä ihmiset kunniaksi sanovat, se on hyödyttömästi vuodatettu veri ja mielettömästi tuhlattu kulta.

-- Se on oikean Israelin pojan puhetta, vastasi Hafiz. Te olette kansa joka vaan on kauppiaita; noin ei kukaan beduiini ajattele eikä puhu. Sota on paras mitä maailmassa löytyy. Joka ei ole katsonut kuolemata silmiin, se ei tiedä onko hän mies. Ihanata on kun saa huimia, omaa henkeään alttiiksi pannen; ihanata on lyödä vihollinen kenttään ja kostaa sen puolesta jota rakastamme. Sisarenpoikani, etkö ajattele niinkuin minäkin?

-- Sinä olet oikeassa, enoseni, mutta taistelu ei ole puhdasta iloa. Muistanpa kuinka minä kerran, kun eräs beduiini kävi henkeni päälle ja asetti pistoolin ohimoni eteen, syöksin sapelin hänen rintaansa. Hän kaatui; iloni oli kiihkeä, mutta lyhyt. Nähdessäni nuot raukeavat silmät, tuon suun vaahtoa ja verta täynnä, en saattanut olla ajattelematta että tällä miehellä oli äiti, ja että, niin ylpeä kuin tämä mahtoi olla olemastaan urhoollisen miehen äiti, hän nyt oli yksinään ja turvaton, niinkuin minun äitini jos hänen poikansa surmattaisiin. Ja tämä mies oli moslemi, se on veli.

-- Kenties olet oikeassa, lisäsi nuori mies, kääntyen juutalaisen puoleen. Sota on epäilemättä ihanata, mutta taistella erämaata vastaan niinkuin kaliifi teki, pakoittamalla aavikkoa peräytymään ja joka paikkaan levittämällä viljavuutta ja eloa, se on suurenmoista! Onnelliset ne jotka saivat elää hyvän Zobeyden ajalla!

-- Minkätähden ei pyydetä olla niinkuin ne joita ihastellaan? kysyi vanhus matalalla äänellä, niinkuin vaan tarkoittaen Abdallahta puhutellakseen.

-- Selitä tarkemmin, sanoi beduiini, en ymmärrä sinua.

-- Ja minä yhtä vähän, sanoi ontuva.

-- Se tulee siitä että nuori väki ei ole vielä saanut silmiään auki ja että tottumus sokaisee vanhuuden. Kuinka on selitettävä tuon akaasia-puiston olemus, kun koko seutu yltympärinsä on paljas ja hedelmätön? Kuinka on selitettävä että lampaat tuolla syövät melkein vihriätä nurmea, vaikka hieta muuten on vallannut joka paikan? Kuinka selittää että linnut tuolla, jotka hyppivät lammasten jaloissa, nokkivat vihantaa maata? Te näette sitä joka päivä ja juuri sentähden että joka päivä näette sitä te ette sitä ajattele. Mokomia ovat ihmiset: he ihailisivat aurinkoa ellei aurinko joka aamu palajaisi.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Abdallah, tässä on maan alla vettä, kenties joku kaliifin entisistä kaivoista.

-- Kuinka sen sais tietää? kysyi ontuva.

-- Tuota kysymystä, vastasi juutalainen, et olisi tehnyt, ellet sinä niinkuin minäkin olis harmaantunut talmudin tutkimisessa; kuule mitä yksi meidän kirjanoppineista sanoo, ja opi siitä että meidän lakimme sisältää kaiken tiedon:

"Miksi on verrattava lain sana ennen Salomoa? Se on verrattava kaivoksi jonka raitis vesi oli syvyydessä haudattuna, niin ettei kukaan saanut sitä juodaksensa. Minkä teki silloin eräs viisas mies? Hän sitoi köyden köyteen ja nuoran nuoraan, nosti niin vettä ylös ja joi. Juuri tällä tavoin Salomo siirtyi vertauksesta niin vertaukseen, numeroluvusta numerolukuun, kunnes pääsi lain sanan syvyyteen asti."[23]

-- Joka sen lähteen löytäis hän löytäis aarteen, sanoi paimen; jää meillä olemaan, muukalainen, niin etsimme yhdessä; sinä autat meitä oppisuudellasi ja me annamme sinulle osasi voitosta.

-- Ei, vastasi juutalainen. Joka vihkiytyy tieteen kanssa yhteen, hän vihkiytyy köyhyyden kanssa. Viisikymmentä vuotta olen minä tutkimuksen kanssa kovin hyvästi menestynyt että nyt eroaisimme toisistamme. Rikkaus on ankara valtija. Se tahtoo olla yksinään herrana ihmisen sydämessä ja sielussa. Jättäkäämme se nuorisolle.

Aurinko aleni taivaanrannan puoleen, vanhus astui kameelinsa seljästä, kiitti molempia saattajiansa ja syleili heitä herttaisesti, mutta ei sallinut heidän tämän edemmä tulla.

-- Älkää minusta huolehtiko, sanoi hän, eipä ole mitään pelkäämistä kun köyhyys on kantamuksena, vanhuus vartijana ja Jumala matkakumppanina.

Ja hyvästellen heitä vielä kerran kättä antamalla, lähti vanhus rohkeasti aavikolle astumaan.

KYMMENES LUKU.

Vaskilehti.

Ei ollut mikään vaikeus saada ostaa se maatilkkunen jossa pyhiinvaeltajan tarkka silmä oli lähteen-suonen aavistanut; muutamilla tynnyrin-aloilla hedelmätöntä hietamaata ei ole paljo arvoa aavikolla; kahdessakymmenessä durossa, jotka Halima useita vuosia tätä ennen oli saanut Mansurilta ja joita hän oli huolellisesti vanhassa kiviruukussa tallehtinut, oli enempi kuin Abdallah ostoon tarvitsikaan. Hafiz, aina varuisa, pani semmoisen puheen kulkemaan että hän tälle paikalle aikoi rakentaa suojuksen karjalleen, ja vei sinne jo samana päivänä ison kasan kuivia oksia, tällä peittääkseen kaikkein silmiltä sen salamielisen työn joka nyt oli aloitettava.

Joka paikassa missä on naisia ja lapsia ollaan uteliaat ja on asioita kerrottavana; niinpä oli kohta nytkin yleisenä puheen-aineena heimokunnassa, että Hafiz ja hänen sisarenpoikansa öillä kävivät aarteita maasta kaivamassa. Eikä puuttunut pilkkapuheitakaan ilvehtijöiltä, kun nämät iltasilla, käydessään karjoja juottamassa, kulkivat noiden hiedassa yleensä olevain ystäväin ohitse. -- Mikä tuo on? kysyttiin; sakaaliko (koirasusi), pesäänsä kätkeytynyt? Dervishikö, joka kaivaa hänelleen kammiota? Vanhusko, joka luo hautaansa? -- Ei, vastasivat toiset, he ovat velhoja, jotka kaivavat reikää päästäkseen siitä helvettiin alas. -- Oh, sitä varten heidän ei tarvitse heitänsä vaivata, huusivat taas toiset; pian he sinne ilmankin pääsevät. Ja toiset nauramaan ja pilkkaa tekemään! Ei ole vielä onnistunut keksiä suitsia semmoisia joilla tietämättömäin ja kateellisten suut hillittäisiin.

Enemmän kuin kuukauden ajan kaivoi Abdallah ja hänen enonsa innolla mitä kiihkeimmällä, mutta eipä työ sittenkään edistynyt; hietaseinät lohkeilivat alinomaa ja yö hävitti päivän työn. Halima oli ensimmäinen jolta kärsiväisyys loppui; hän soimasi veljeään myöntymästä lapsen mielettömyyteen. Hafizikin kävi vähitellen pahoille mielin, tunnusti sisaren moitteet oikeiksi ja luopui yrityksestä. "Jumala minua heikkoudestani rangaiskoon. Se oli suuri vika minulta että kuuntelin tuota heittiötä ja petturia, joka lystikseen teki meille tämän kepposen. Sopiko muuta odottaakaan noilta profeetan ja totuuden ikuisilta vihollisilta!"

Abdallah yksinään ei hätäillyt. "Jumala on minun todistajani," oli hänen tapansa sanoa, "että teen tätä työtä kansani hyväksi enkä vaan omaksi hyväkseni. Jos työni menee hukkaan, mitäpä vaivoistani! Jos taas onnistuu, mitäpä siitä kuinka kanan olen työtä tehnyt?" Hän käytti koko kuukauden ajan laudoittaaksensa kaivoa ettei hieta vierisi, ja kerta siltä kohdalta turvattuna ryhtyi hän uudestaan kaivamaan innolla suuremmalla kuin koskaan ennen.

Viidentenätoista päivänä kolmannessa kuukaudessa tahtoi Hafiz, Haliman kehoituksesta, viimeisen kerran koettaa saattaa mielelle tuota jurripäätä sisarenpoikaa, joka oli niin mieletön että toivoi, vaikka hänen enonsa oli hänellä noin kauniina esimerkkinä viisaudessa ja kieltäymyksessä. Pitää puhetta Abdallahille ei ollut mikään helppo asia; kaivo oli jo edistynyt kolmekymmentä kyynärää syvälle ja työntekijä oli kaivon pohjalla. Hafiz paneusi pitkäkseen maahan, pani kasvonsa ihan kaivon suulle ja huusi niin kovasti kuin jaksoi:

-- Hullupää, hevos-aasia äkäisempi, oletko siis suoraan vannonut tahtovasi haudata itses tähän lemmon kuoppaan?

-- Eno, vastasi Abdallah, äänellä kuin manalasta, koska olet siellä ylähällä, niin tee minulle se hyvä että lapat köyden ylös ja tyhjennät vasuni; työ käypi minulta siten joutuisammin.

-- Onneton, vastasi Hafiz äänellä yhtä vihaisella kuin sääliväisellä, oletko siis unhottanut ne opetukset joita annoin sinulle lapsuudessasi? Niinkö vähän kunnioitat äitiäsi ja minua että tahdot pahentaa mielemme? Etkö muista noita kauniita sanoja koraanissa: "Jotka sydämensä varjelevat ahneudelta, tulevat onnellisiksi?" Luuletko...

-- Eno, eno! huusi Abdallah yhtäkkiä, jalkani tuntuvat märjältä, vettä tulee, minä kuulen sen. Auta! Hilaa vasu ylös, muuten olen hukassa' Hafiz tarttui silmänräpäyksessä köyteen käsin ja nyt tarvitsi hän kaiken käsivoimansa, sillä vaikka hän ponnisti kaikkia voimiaan, oli hänen sisarenpoikansa, päivänvaloon tultuansa, yleensä mudalla peitettynä, tunnottomana ja miltei tukehuksissa. Vesi kohisi ja pulppusi kaivossa. Toinnuttuansa Abdallah kuunteli ihastuksella tuota yhä kovemmaksi käypää kohinata. Hänen sydämensä sykytti ankarasti. Hafizilla oli kyynelet silmissä. Yhtäkkiä herkesi pauhina, nilkku vanhus viritti valkean kouralliseen kuivia ruohoja, nakkasi sen kaivoon ja näki sen valossa, ei täyttä kymmentä jalkamittaa maanpinnasta, porehtivan, kirkkaasti kiiluvan vesipeilin. Laskea ruukku alas ja nostaa se jälleen oli tuokion teko. Vesi oli suolatonta. Abdallah heittäysi hiedikolle, kasvot maata vasten; eno teki samaten, mutta syleili ylösnoustuaan sisarenpoikaansa ja pyysi anteeksi.

Tunnin perästä tämän jälkeen olivat beduiinit, huolimatta puolenpäivän helteestä, jo asettaneet kaivolle nostolaitoksen rattaineen ja ämpärineen. Kaksi härkää väänsi sitä ja kitisevä _sakieh_ valutti vettä runsaasti tuolle kellastuneelle nurmelle, antaen maalle keväimen vihannan jälleen.

Illan tultua ei enää mentykään vanhalle juottopaikalle. Paimenet ja karjat seisahtuivat kaivolle. Ne, jotka päivällä ennen olivat tehneet pilkkaa Abdallahista, nyt eivät osanneet kyllin häntä kiittää. "Emmekö aina tuota sanoneet?" vanhukset lausuivat. "Onnellinen se äiti jolla on tuommoinen poika!" naiset sanoivat. "Onnellinen se nainen josta kerran tulee tuon urhoollisen ja komean nuorukaisen vaimo!" ajatteli nuoret tytöt. Ja kaikki lisäsivät: "Siunatut olkoot Jumalan palvelija ja hänen lapsensa kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Heimokunnan kokoontuneena ollessa täytti Jussufin poika ruukun tällä vedellä, joka oli yhtä kirkasta ja raikasta kuin Zem-Zem[24] kaivon, ja ojensi sen ensiksi äitilleen juoda; sitten kävi se vuoroon kaikilla heimokunnan jäsenillä; Abdallah itse joi viimeiseksi.

Viedessään ruukun suullensa ja nostaessaan vähän ylös sitä tyhjentääkseen, tunsi hän jotain kylmää huulillaan: se oli vähäinen, veden muassa tullut metalli-lehti.

-- Mikä tämä on, eno? kysyi hän Hafizilta; saattaako vaski piillä noin syvällä maassa?

-- Oi poikani, huudahti vanhus, varo visusti tätä lehteä; se on kallihin aarteista. Jumala lähettää sen sinulle palkinnoksi rohkeudestasi ja työstäsi. Etkö näe että se on apilanlehti? Itse maa avautuu lähettääkseen sinulle sisimmistä kätköistään tämän paratiisin yrtin. Kaikki on näkynyt olevan totta mitä kunnon Israelita meille sanoi. Toivo, poikani, toivo! Kunnia olkoon Jumalalle, ainoalle, verrattomalle, kaikkivaltiaalle! Hän yksinään on suuri.

YHDESTOISTA LUKU.

Iremin puutarhat.

Puutarhoja puuhevasti vihannoitsevia, raikkailla lähteillä kostutettuja, hedelmiä käsiin notkuvia, palmu- ja kranaatti-puita, iäistä siimestä, semmoinen on se paratiisi jonka totuuden kirja lupaa oikeauskoiselle. Tästä paratiisista oli Abdallah jo täällä maan päällä saanut esimaun. Muutamain vuosien kuluttua ei ollut mitään kauniimpaa kuin hänen istutusmaansa, puutarha raikkautta ja rauhaa täynnänsä, hekuma silmille ja sydämelle. Valkeakukkaisia köynnöskasvia suikerteli akaasia- ja öljypuiden ympäri, myrttihäkit alati viheriöine lehtineen ympäröitsivät nelikulmia joissa durrah ja melooni kasvoivat; iloisesti loriseva oja, joka haarautui useammiksi pienemmiksi puroiksi, kostutteli nuorten pomeranssi-puiden juuria; keväiseen aikaan siellä oli rusinoita, banaaneja, aprikooseja, kranaatteja, ja kukkia kaiken vuotta. Tässä onnellisessa turvapaikassa, jota suru ei lähestynyt, näytti ruusu, jasmiini, menthani, narsissi harmaine silmineen, sininen maruna hymyilevän, ja niiden suloinen lemu hajahteli vielä hyvältä kun jo silmä oli kyllästynyt niitä ihastelemaan. Mikä rehevä lehto välttyy linnun terävältä silmältä? Kaikilta ilman kulmilta oli näitä kukkasten ja hedelmäin ystäviä saapunut. Olis tehnyt mieli sanoa, että he tunsivat käden joka heille ruokaa antoi. Aamusilla, kun Abdallah meni teltistään levittämään rukous-vaippaa heleistä kasteenpisaroista kimeltelevälle nurmelle, tervehtivät häntä varpuset iloisella sirkutuksellaan; hänet nähtyään kuherteli viikunapuun suurten lehtien seassa piileskelevä kauluskyyhky hellemmästi, mehiläiset tulivat hänen päänsä päälle istumaan, perhoset liipoittelivat hänen ympärillään, kukat, linnut, surisevat hyönteiset, lorisevat lähteet, kaikki joissa henki oli näyttivät häntä kiittelevän; kaikki ylensi Abdallahin sielua hänen tykönsä joka oli lahjoittanut tätä runsautta ja rauhaa.

Ei vaan itseään varten ollut Haliman poika rikkautta halunnut, hän oli jakanut sitä väellensäkin. Puutarhan toiseen päähän oli hän kaivanut syvän vesisäiliön, jossa juokseva vesi kesän kauniimpana aikana pysyi raittiina. Linnut, jotka suurissa parveissa lentelivät sen ympärillä, houkuttelivat karavaaneja tänne poikkeamaan. "Mikä vesi tämä on?" sanoivat kameelin-ajajat. "Niinä monina vuosina kuin olemme aavikon kautta matkustaneet emme ole koskaan nähneet tätä säiliötä. Olisimmeko eksyneet oikealta suunnalta? Me täytimme vesisäkkimme seitsemän päivän varalle, ja nyt tapaamme jo kolmantena päivänä vettä. Ireminkö puutarhat[25] meidän on suotu tässä nähdä? Onko Jumala antanut anteeksi tuolle röyhkeälle joka tahtoi loihtia paratiisin keskelle erämaata?"

Mutta Halima vastasi kameelin-ajajille: "Ei, ei nämät ole Iremin puutarhat. Mitä tässä näette on työn ja rukouksen tekoa. Jumala on siunannut poikani Abdallahin."

Ja kaivoa ruvettiin kutsumaan Siunauksen kaivoksi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Molemmat veljekset.

Kolme asiata silmää ihastuttavat: loriseva vesi, tuore vihannus ja kaunis nainen. Halima huomasi mitä puuttui tässä näin hyvästi kastellussa puutarhassa. Hän sanoi yhä tuotuostakin pojalleen, että mies ei saa antaa isänsä nimen kuolla, mutta Abdallah ei kuunnellut häntä; naida, sitä hän vähimmin kaikesta ajatteli. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän katseli alinomaa tuota vähäistä vaskilehteä, ja alinomaa kysyi hän itsekseen, millä uroteolla, millä hyveellä hän saattais Jumalalle kelvata ja häneltä saada tuon ainoan jota hän pyyteli. Ihmisen sydämeen kahta intohimoa ei mahdu yhtä aikaa.

Muuanna iltana kun vanha Hafiz tuli sisarelleen avuksi ja ponnisti kaikkea kaunopuheisuuttansa saadakseen tuon hillittömän varsan ottamaan suitset suuhunsa, kuultiin pyssynlaukauksia etäältä. Se oli merkki että karavaani läheni. Abdallah nousi heti ylös mennäkseen kohtaamaan matkustajia, jättäen Haliman lohduttomaksi ja Hafiz-paran nulostuneeksi.

Hän tuli kohta takaisin tuoden muassaan telttiin erään vielä nuoren, mutta jo jokseenkin ruumiikkaan miehen. Muukalainen tervehti raajarikkoa ja sen sisarta, tarkasti katsellen heitä. Sitten loi hän pienet tirkistelevät silmänsä beduiiniin ja sanoi:

-- Eikö tämä ole beni-ameurien heimokunta, ja enkö ole nyt Abdallahin, Jussufin pojan, luona?

-- Abdallah se on jolla on kunnia ottaa sinua vastaan matalan kattonsa alla, vastasi nuori mies; kaikki mitä täällä on, on sinun, herrani.

-- Kuinka! huudahti vastatullut, onko siis kymmenen vuoden poissa-olo niin muuttanut minut, että olen muukalainen tässä teltissä? Onko Abdallah unhottanut veljensä? Yksikö poika äitilläni nyt vaan onkin?

Suuri ilo nousi kun näin pitkällisen eron perästä jälleen nähtiin toisensa. Abdallah ei saanut kylläänsä Omaria syleilemästä; Halima liikkui toisen poikansa luota toisen luoksi; Hafiz sanoi hiljaa itsekseen, että ihminen on häjy eläin. Luulla Mansurin poikaa kiittämättömäksi, se oli rikos, ja kuinka monasti tämä vanha paimen oli tehnyt hänensä tähän rikokseen vikapääksi!

Atrioittua ja piiput esiin kannettua, otti Omar pulmaksensa, lämpöisesti likistäen veljensä kättä.

-- Kuinka onnellinen olen kun näen sinut, sanoi hän, ja sitä onnellisempi kuin tulen sinulle erästä hyvää tekoa tekemään.

-- Puhu, veljeni, sanoi Jussufin poika. Koska minulla ei ole mitään toivottavaa eikä peljättävää keneltään muulta kuin Jumalalta, niin en tiedä minkä hyvän sinä voisit tehdä minulle; mutta vaara lähenee meitä monasti huomaamattamme, eikä voi mikään olla ystävän silmän veroinen.

-- Tässä ei ole puhe vaarasta, vaan onnesta, vastasi Mansurin poika. Kuulesta mikä minut on tänne saattanut. Minä tulen Taifista, jonne suur-sheriffi käsketti minut. "Omar, sanoi hän minulle, minä tiedän että sinä olet rikkahin, ja viisahin Djeddahin kauppamiehistä; sinä olet tunnettu aavikoilla; ei ole yhtään heimokuntaa joka ei kunnioita nimeäsi ja joka, nähtyänsä sinettisi, ei ole altis varustamaan sinua kameeleilla tavaroidesi kuljetukseen ja urhoollisilla miehillä niitä suojelemaan. Minäkin suuresti kunnioitan sinua, ja antaakseni sinulle todistuksen siitä olen minä käskettänyt sinut luokseni."

-- Minä kumarsin nöyrimmästi, odottaen että saisin kuulla sheriffin tahdon. Hän siveli kotvan partaansa ennenkuin jatkoi:

"Egyptin pasha," sanoi hän viimein, niinkuin se joka ei tiedä aikooko puhua vai olla puhumatta, "Egyptin pasha, joka pitää minun ystävyyteni yhtä suuressa arvossa kuin minä pidän hänen, lähettää minulle nais-orjan, josta tulee minun vaimolani kaunistus ja jota minun, kunnioituksesta sitä kättä kohtaan joka hänet on valinnut, ei käy muuksi kuin lailliseksi vaimokseni vastaanottaminen. Pasha tahtoo minulle kunniata osoittaa; minä otan sen kiitollisuudella vastaan, vaikka olen vanha ja minun iälläni, olletikin kun minulla jo on vaimo jota rakastan, kenties olis viisahimmasti tehty etten antaisi kotorauhaani häiriön alttiiksi. Mutta puheen-alainen nais-orja ei ole täällä, ja juuri saadakseni hänet tänne tuoduksi minä tarvitsen sinun viisauttasi ja kekseliäisyyttäsi. Hänen ei sovi Djeddahissa maihin nousta, siellä vallitsee turkkilainen; muuta neuvoa ei siis ole kuin että hän tulee maihin Yambossa, joka on minun alueellani. Yambosta Taifiin matka on pitkä. Aavikko vilisee kuljeksivia joukkioita ja kopeita heimokuntia, jotka välistä eivät tahdo tunnustaa minun ylivaltaani. Lähteä sotaan heitä vastaan ei sovi tätä nykyä tuumiini; toiselta puolen ei sovi myöskään arvoisuuteeni että annan itseni loukkaukselle alttiiksi. Sentähden tarvitsisin viisasta ja kekseliästä miestä, joka omissa asioissaan lähtisi Yamboon. Se matkustus sinun on helppo tehdä eikä sitä kukaan pidä minään kummana. Mikä on siis luonnollisempaa kuin että sinä lähdet sinne tähdellistä laivanlastia vastaanottamaan. Ja kukapa sinua, halpaa kauppiasta, ahdistaisikaan, maassa jossa sinulla on niin suuret apukeinot ja niin paljo ystäviä?"

Nämät olivat sheriffin sanat. Minä tahdoin poistella tätä vaarallista suosion osoitusta, mutta valtija loi minuun hirveän silmäyksen. Ruhtinaan viha on sama kuin leijonan kiljuna; härsyttää häntä on syöstä itsensä perikatoon. Minä myönnyin siis siihen mitä en kieltää voinut.

"Ruhtinas oikeauskoisten," vastasin minä, "se on tosi että Jumala on siunannut ahkeroimiseni ja että minulla on muutamia ystäviä erämaassa. Komenna ja minä tottelen."

-- En tahdokaan sen enempää tietää, sanoi Abdallah, siinä on vaaroja ylenkatsottavana ja kunniata voitettavana.

-- Senpä tähden olenkin etupäässä sinut etsinyt, jatkoi Mansurin poika. Kenellepä antaisinkaan osan tässä kunniarikkaassa yrityksessä, jollen sinulle, veikkoseni, urhoollisten urhoollisimmalle, jollen viisaalle ja mielevälle Hafiz'ille, jollen urheille tovereillesi? Beduiinit tien varrella Yamboon eivät ole milloinkaan nähneet minua, he tuntevat vaan minun nimeni, ja muutenkin saattais hyvin helposti tapahtua että he, sen sijaan että suojelisivat matkuettani, rupeaisivat sitä ryöstämään, niinkuin monasti ennenkin on tapahtunut. Mutta jos sinä väkesi kanssa olet muassamme, he kyllä miettivät ennenkuin mitään tekevät. Rupea sinä siis tämän yrityksen johtajaksi ja ota siitä kaikki kunnia. Niinkuin näet minä puhun julkisuoraan. Minä olen vaan kauppias, mutta sinä viisaan neuvonpidon ja toimeenpanon mies. Erämaassa minua hoetaan rikkaaksi ja minun kultaani halutaan: tämä maine on enemmin vaara kuin suojelus; sinua taas kunnioitetaan ja peljätään. Nimi Jussufin poika on mahti, ja sinä olet yksinäsi miltei kuin kokonainen armeija. Ilman sinua en voi mitään; sinun kanssasi olen varma että onnistun tässä seikkailuksessa jossa panen pääni alttiiksi. Olenko väärin tehnyt että olen apuusi luottanut?

-- Et, sanoi Abdallah, me olemme samain vitjain renkaita. Voi sitä joka sen rohkenee rikkoa! Me lähdemme huomenna matkaan ja tapahtukoon mitä ikänä, niin minut näet vierelläsi. Veli on saatu pahain päiväin varalle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Karavaani.

Jo samana iltana oli kaikki lähdöksi valmiina: vesisäkit täytettynä, eväs pantuna, rehutukot luettuna, hihnat tarkastettuna. Abdallah valitsi luotettavimmat kameelit ja uskollisimmat kuljettajat. Paitse näitä valitsi hän kaksitoista nuorta miestä, kaikki urheita tovereita ja tiettävästi rohkeita, joiden mielestä vaivassa ja vaarassa oli jotain houkuttelevaista. Kukapa ei olis isoillut saamasta seurata Jussufin poikaa? Hänen katsantonsa vaati kunnioitusta, hänen sanansa valtasivat sydämen. Miekka aina paljastettuna ja käsi aina avoinna, hän oli uljahin johtajista ja herttaisin ystävistä. Hänen rinnallaan olo tuntui yhtä turvalliselta kuin haukasta pilvissä tahi vainajasta haudassa. Hafiz ei sinä yönä uinahtanutkaan. Puhdistaa kiväärejä, koetella ruutia, valaa luoteja, hioa miekkoja ja väkipuukkoja, se oli työtä hänen mieleistään, huvitusta jota hän ei aikonut toiselle luovuttaa.

Niin pian kuin tähdet alkoivat vaaleta lähti karavaani astumaan, Abdallah etunenässä ja Omar hänen vierellään, Hafiz viimeisessä rivissä pitävä kaikkea silmällä ja, sen mukaan kuin tarvittiin, virkkava sanan nuhteeksi tahi kehoitukseksi. Kameelit astuivat verkasti jäljetysten, laulelevat ajajat takana. Lauman keskellä astui uljaasti komea, pitkästä, sievämuotoisesta päästänsä merkillinen dromedaari Oman-rotua, kullalla, silkkivaatteella ja loistavilla sulilla yleensä koristettuna se kantoi palankiinia, prokaatilla ja sametilla vaatehdittua: tämä oli tuon uuden lemmetyisen ajoneuvot. Kahdentoista oivallisilla hevosilla ratsastavan matkakumppanin hopeoitetut miekat, kirjotaotut aseet ja kullalla kirjaillut abajat[26] välkkyivät aamu-auringossa. Sitten tuli Abdallahin ratsutamma, jota orja kuljetti. Kauniimpaa juoksijaa kuin tämä oli tuskin lienee. Se oli heimokunnan uljuus ja kaikkein beduiinien kateus ja tuska. Sitä kutsuttiin _Hamamaksi_;[27] se oli valkoinen, masea ja nopea kuin tuo metsien ruhtinatar.

Abdallah, halvan kameelin-ajajan puvussa ja pitkällä rautakärkisellä sauvalla varustettuna, kulki jalan Omarin hevos-aasin rinnalla. Vielä oltiin ystäväin luona, ei mitään ollut pelkäämistä ja molemmat veljekset taisivat huoleti puhella menneistä ajoista. Mutta kun auringon säteet alkoivat pystysuoraan iskeä ja paahtava ilma raukasi sekä ihmisiä että eläimiä, meni Jussufin poika etummaisen kameelin-ajajan rinnalle ja lauloi verkallisella ja juhlallisella äänellä yhden noita aavikon hymnejä jotka keventävät matkan yksimuotoisuutta:

Suur' on vaan Jumala! Mi käsi maata täristää? Ken ukon-nuolen lähettää? Ken hiedan antaa tupruta? Ken lähteen käskee lorista? Mi on hän nimeltä? Myrsky riehuva siihen vastaa: Suur' on vaan Jumala!

Suur' on vaan Jumala! Ken merta syvää vyöryttää? Ken pilvillä juottaa auringon? Ken rantaa aallolla nuolettaa? Mi on hän nimeltä? Rientävä tuulonen laineelle kuiskii: Suur' on vaan Jumala!