Chapter 4

-- Toissa-päivänä, sanoi Mansur, tuli eräs hunnullinen herrasnainen puotiini. Ei mikään mitä minä näytin hänelle ollut hänestä mieleen, mutta juuri mennessänsä keksi hän puodin nurkasta sinetillä varustetun rasian, jota käski minun avaamaan. Tämä rasia sisälsi topaasi-reunuston, joka ei enää ollut minun. Se oli myöty Egyptin pashalle. Sen sanoin tälle hunnulliselle herrasnaiselle, mutta hän tahtoi ainakin että kumminkin näyttäisin hänelle tuon sulttanittareille määrätyn lahjan. Naisen halua ei ole helppo vastustaa. On, sanotaan, kolmenlainen uppiniskaisuus jota on mahdoton saada taipumaan; ruhtinasten, lasten ja naisten; olinpa kyllä niin heikko että myönnyin. Tämä tuntematon katseli kaularihmaa, koetteli sitä kaulalleen ja sanoi minulle sitten että hänen täytyi saada se, maksoi mitä maksoi. Kun edelleen kielsin meni hän tiehensä, purkaen minua vastaan uhkauksia ja kirouksia. Tunnin perästä sen jälkeen astui tämä nuori mies puotiini; hän sanoi tuon hunnullisen naisen ja hänen oman henkensä olevan tämän kaularihman varassa; hän rukoili minua, suuteli minua, itki ja huusi useampia kertoja: "Vaadi, isäseni, mitä tahdot, mutta minun täytyy saada tuo reunusto, muuten se tuottaa minulle kuoleman." Minä tunnustan että minä suuresti hemmoittelen nuorta väkeä, ja vaikka minä kyllä ymmärsin kuinka vaarallista se oli jos loukkaisin herrani pashan mielen, niin en sittenkään voinut näin monia rukouksia vastustaa. "Ota se siis," sanoin minä muukalaiselle, "ja lupaa antaa minulle siitä mitä tahdon." -- "Annan päänikin, jos niin tahdot," vastasi hän, "sillä sinä pelastat henkeni"; jonka perästä hän otti rasian reunuston kanssa ja meni tiehensä. "Todistajia meillä ei kyllä ole", lisäsi Mansur, kääntyen banianin puoleen, "mutta eikö niin ole kuin sanon."

-- On, sanoi nuorukainen, suo anteeksi etten ole ennen maksanut sinulle. Syyn tiedät sinä. Mutta nyt, kun poikasi avulla olen saanut omaisuuteni jälleen, vaadi vaan ja sinä saat mitä tahdot.

-- Se mitä tahdon, sanoi Mansur, antaen pään nyökäyksellä merkin kadille, joka tarkasti katseli kartanolla kasvavan palmupuun varjoa, se mitä tahdon on tuo lipas ja kaikki mitä siinä on. Se ei ole liiaksi miehelle joka panee henkensä vaaraan tottelemattomuudella pashaa kohtaan. Korkeasti valistunut tuomari, teidän ylhäisyytenne sanoi äsken että kaikkinaiset kaupat pysyvät lujina lain edessä; minulle on luvattu mitä tahdon; nyt sanon että vaan tahdon nuot timantit omikseni.

Kadi nosti päänsä ja katsoi kuuntelijoihin, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa heidän kasvoiltansa; sitten hän kampaili partaansa sormillaan ja vaipui jälleen mietteisinsä.

-- Ali on voitettuna, sanoi sheiki mielihyvissään Omarille. Sitä kettua ei ole vielä syntynyt joka kavaluudessa pääsee kunnioitettavan Mansurin rinnalle.

-- Voi minua onnetonta, huudahti baniani. Omar, oletko pelastanut minut ainoastaan syöstäksesi minut vielä syvempään perikatoon! Toimita niin että isäsi säästää minua, niin saan vielä kerran kiittää sinua hengestäni.

-- No, poikani, sanoi Mansur, luuletko osaavasi tehdä samaten. Kekseliäs pää kyllä olet, mutta tämä näyttäköön sinulle että isäsi toki tietää hieman enemmän kuin sinä. Kadi julistaa kohta ikään päätöksensä; koeta sitten vielä määrätä se hänelle.

-- Eikö mitään muuta, sanoi Omar kohauttaen hartioitaan, sehän on vaan lapsenleikkiä; mutta koska niin tahdot, isä, niin menköön. Pidä varasi, sillä sinä tappaat.

Näin puhein nousi hän ylös, otti yhden piasterin vyöstään ja pisti sen käteen hindulle, jonka vei tuomarin eteen.

-- Korkeasti valistunut kadi, sanoi hän, tämä nuori mies on mieluinen täyttämään lupauksensa, ja kas tässä mitä hän tarjoo Mansurille. Se on yksi piasteri. Itsessään se kyllä on vähäarvoinen,[19] mutta huomatkaa että se on varustettu sulttaanin, meidän kaikkein armollisimman herramme, nimimerkillä (Jumala musertakoon ja hävittäköön kaikki jotka eivät ole hänelle kuuliaiset!)

-- Juuri tätä kallista nimimerkkiä, lisäsi Omar, kääntyen Mansurin puoleen, me nyt tarjoamme sinulle. Jos se kelpaa sinulle, no niin, silloin olet saanut maksusi; jos sitä vastoin rohkenet sanoa ettei se kelpaa sinulle, niin se on häväistys padishah'ta kohtaan, rikos joka tuottaa kuoleman: tottapa kunnioitettava kadimme ei rupea sinulle rikoskumppaniksi, hän joka aina on ollut ja aina tulee olemaan kaikkein sulttaanien uskollinen palvelija.

Omarin herjettyä puhumasta kaikkein silmät kääntyivät kadiin; hän oli läpitunkemattomampi kuin koskaan ennen, ja nosti verkalleen kätensä huulilleen, odottaen vanhaa kauppiasta avuksensa. Mansur oli kokonansa ällistyksissä ja hämmennyksissä. Kadin ja kuuntelijoiden äänettömyys peljätti häntä ja hän katsahti rukoilevasti poikaansa.

-- Isä, sanoi Omar, salli tämän nuoren miehen kiittää sinua siitä opetuksesta varovaisuuden asiassa jota olet tahtonut antaa hänelle peloittamalla häntä hiukan. Hän ymmärtää hyvin kyllä että sinä juuri olet lähettänyt minut hänen avuksensa ja että koko tämä asia on vaan ollut leikkiä. Siitä ei ole saattanut erehtyä kukaan joka on nähnyt pojan astuvan isäänsä vastaan. Kukapa on koskaan epäillyt Mansurin jalomielisyydestä ja kokemuksesta?

-- Ei kukaan, puuttui nyt kadi puheesen, niinkuin se joka yhtäkkiä herää, ja minä vähemmin kuin kukaan. Senpä tähden olenkin antanut sinun, nuori Salomo, puhua. Minä olen tahtonut sinussa kunnioittaa isäsi viisautta, mutta karta toiste Hänen korkeutensa nimeen koskemasta. Ei ole leikkikaluksi leijonan käpälästä. Asia on päätetty. Tämän kaularihman arvo on satatuhatta piasteria, eikö niin Mansur? Siispä pitää tämän nuoren vintiön antaa sinulle satatuhatta piasteria, ja sillä tavoin tulemme kaikki tyytyväisiksi.

Vaikka ujelias, ei Omar tainnut välttää hindun kiitollisuutta ja kauppiasten ylistyksiä. Muukalainen tahtoi välttämättömästi häntä ottamaan hänen lippaansa huostaansa: häntä ei voitu edes estää tarttumasta hevosaasia, jolla Omar ratsasti, ohjaksiin ja taluttamasta kotiinsa sitä miestä jota hän sanoi jalomielisimmäksi ja viisahimmaksi ihmisistä. Kauppiaat kohdaltaan eivät kyllästyneet Mansuria onnittelemasta, ja vielä tänä päivänä puhutaan Djeddahissa siitä mainiosta oikeuden istunnosta, jossa tuon miehen viisaus, jota syvämielinen kadi niin sattuvasti oli nimittänyt nuoreksi Salomoksi, ensi kerran ilmaantui.

Kotiin tultuaan Mansur laski tunteensa valloilleen.

-- En ymmärrä sinua, poikani, sanoi hän; minä pitelen kokonaista omaisuutta käsissäni, ja sinä tempaat sitä minulta pois. Tuollako lailla kauppa-asioita käsität? Tuoko se kunnioitus johon olet velvollinen isällesi?

-- Malttakaa, isä, vastasi Omar tyveneesti. Minä olen tänäpänä saanut maineen viisaudesta ja rehellisyydestä. Se maine tulee pysymään; tämä on ensimmäinen tunne, ja se ei saa hävitä. Nimi ja maine ovat arvo jota ei mikään voi korvata; se on pääoma joka on tuhansia kertoja suurempiarvoinen kuin sinun timanttisi. Kaikki pitävät epäluuloa viekkaasta Mansurista, mutta kaikki tulevat, niinkuin tuo muukalainen, saamaan luottamusta Omarin rehellisyyteen ja voitonpyytämättömyyteen. Koukku on heitetty ulos, kalat tulkoot!

Mansur seisoi äänettömänä hämmästyksestä. Hän oli toivonut poikaa itsensä kaltaista; hän alkoi peljätä että Eblis oli kovin paljon kuullut hänen rukouksiansa. Hän oli kyllä Omariin ihastunut; noin paljo miettiminen noin nuorella iällä ei saattanut muuta kuin ihastuttaa miestä joka kaiken elinaikansa ei ollut muuta tehnyt kuin miettinyt. Mutta vanhuksen häpeäksi meidän täytyy tunnustaa, että tuo aikaisin kypsynyt kokemus löi hänen sydämensä kylmäksi. Lyhyesti sanoen, tämä viisitoista vuotias viisas peloitti häntä.

KUUDES LUKU.

Palkittu hyve.

Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja menestyksistä. Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin. Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään. Ei ollut vielä kukaan samassa määrässä tykönään yhdistänyt niitä omaisuuksia jotka yhdistyneinä ovat toimintomiehen nero: kullan halu ja ylenkatse ihmisiä kohtaan. Mansur taisi siis huoleti päivänsä päättää, hän oli elänyt kauan, hänen vanhuutensa oli säästynyt taudeista, hänen unelmansa olivat täyttyneet, hän oli varma siitä että hän jätti jälkeensä perillisen joka oli säilyttävä ja lisäävä tätä näin paljolla vaivalla koottua rikkautta; ja yhtäkaikki sanotaan täyttä totta että egyptiläinen kuoli sydämen vimmoissa, huutaen ettei yhtään ollut joka häntä rakasti, kiroten mielettömyyttänsä ja vapisten aarteitaan nähdessään, ikäänkuin tuo perikadon liekissä tulisteltu kulta jo olis polttanut hänen rintaansa ja otsaansa.

Täydellisellä malttavaisuudella vastaanotti Omar sanoman isänsä kuolemasta. Kauppa-asiat olivat pitäneet häntä kaukana kuolevan vuoteelta ja kauppa-asiat olivat hänen lohdutuksensa. Hänellä oli ihmeteltävä mielenlujuus. Piasterin paljaassa näkemisessä oli kyllä pyyhkimään pois hänen kyynelensä ja asettamaan hänen surunsa.

Jäätyään yksinään näin komean omaisuuden isännäksi, Mansurin poika ei enää tahtonut tietääkään mistään rajoista himollensa. Ei mikään asia jäänyt pois hänen vertomisistaan ja yhteenlaskemuksistaan. Pienestä vähäpätöisestä kartanostaan Djeddahissa, niinkuin hämähäkki verkkonsa keskeltä, veti hän näkymättömiin verkonsilmiinsä kaikkia maailman rikkauksia. Indian riisiä ja sokeria, Yemenin gummia ja kahvia, Abyssinian elehvantinluuta, kultahietaa, orjia, Egyptin jyviä, Syrian kankaita, laivoja ja karavaania, kaikkea lähetettiin hänen myötäväkseen. Muuten ei ole rikkautta vielä milloinkaan kannettu enemmällä vaatimattomuudella. Kun näki hänen vähäiseen turbaaniin ja vanhoihin kuluneihin vaatteisin puettuna, astuvan katua eteenpäin, silmät alaspäin ja rukousnauha kädessä, ei olis luullut häntä kahdenkymmenenkään tuhannen piasterin mieheksi. Hänen puheessaan ei ollut mitään mikä olis häntä rikkaaksi osoittanut; hän oli tuttavallinen alhaisten kanssa, suora ja jäykkä ammattiveljilleen, kiertelevä ja imarteleva niille joiden apua hän tarvitsi ja kunnioittavainen kaikkia kohtaan jotka voivat vahingoittaa häntä. Jos sai uskoa häntä itseään, erehdyttiin joltisestikin jos luultiin hänellä olevan melkeämpää omaisuutta: kaikki nuot tavarat eivät muka olleet hänen; niitä oli muukalaiset jotka häneen luottivat lähettäneet hänen myötävikseen; mutta tuo luottamus tuli hänelle paljon maksamaan ja hän valitti alinomaa tappioitansa. Jos hän osti orjia kauniimpia, hajuvesiä komeimpia, tupakkia erinomaisinta, kankaita harvinaisimpia, se aina oli jonkun pashan tahi jonkun muukalaisen kauppiaan varalle. Kuiskittiin hyvin hiljaa, että nuot kalliit tavarat eivät enää lähteneet egyptiläisen taloudesta -- kukapa voi estää ihmisiä loruamasta -- mutta ei mitään tietty visseydellä: Omarilla ei ollut yhtään ystävää, hän sopi kaikista asioistaan basaarissa eikä nähnyt koskaan ketään luonansa. Oliko hän rikas vai köyhä, viisas vai itsekäs, nöyrä vai ulkokullattu? Se eli saatanan salaisuus.

Hänen viisautensa oli yhtä suuri kuin hänen pöyhkeilemättömyytensä. Pashasta aina tullitarkastajaan asti, ei ollut Djeddahissa yhtään virkamiestä, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, jonka lempiorjaa Omar ei tuntenut. Hänestä ei ollut mieluista antaa ja hän kertoi usein noita koraanin sanoja, että tuhlaajat ovat saatanan veljiä; mutta hän ymmärsi avata kätensä kun tarvittiin, eikä koskaan kukaan katunut apua jonka oli tehnyt tälle kunnon miehelle. Pashat seurasivat tiheään toisiansa Djeddahissa; turkkilaisen käsi on raskas ja rikkaimpain kauppiasten täytyy usein maksaa lunnaita. Mansurin poika oli ainoa joka pääsi näistä lainoista joita ei koskaan maksettu. Kahdeksassa päivässä oli hänestä, tavalla tahi toisella, tullut uuden pashan ystävä, vieläpä hänen pankkiirinsakin; myrsky joka oli uhannut häntä ärjähti aina muiden pään päälle eikä hänen. Myös oli hän kaikkein ammattiveljiensä kateuden ja kummastuksen esineenä.

Tuli kumminkin päivä jona hänen tähtensä peittyi pilveen; eräs pasha, joka kolmessa kuukaudessa kovin nähtävällä tavalla oli koonnut näppärän omaisuuden, kutsuttiin takaisin Konstantinopeliin; hänen jälkeisensä oli saanut käskyn olla rehellinen mies; tahdottiin kaiken mokomin olla mieliksi ranskalaisille, joita kovaksi onneksi tarvittiin ja jotka silloin nostivat suurta huhua itsestänsä. Turkkilainen kuin oli, uusi pasha hyvin hyvästi tiesi kuinka ylemmässä paikassa suosioon päästään. Päivällä tulonsa jälkeen otti hän valepuvun päällensä ja teki itse ostoja Djeddahin etevimmiltä leipureilta ja teurastajilta. Torin katsastajalla oli edeltäkäsin tieto tästä päätöksestä; hän odotti kadulla painomittoineen ja palvelijoineen, ja väestön nähden nyt punnittiin mitä pasha vastikään oli ostanut. Olipa kaksi unssia vaille kahdestatoista naulasta leipää ja yksi unssi lihaa vankasta lampaanpuoliskosta. Rikos oli silminnähtävä ja oikeus ei itseään odotuttanut. Pasha nuhteli ja torui kovasti noita kataloita jotka lihoittivat heitänsä kansan hiellä; oikeutetussa vihassaan ei hän edes kuunnellut mitä he puolustuksekseen sanoivat. Hän antoi omain silmäinsä edessä riisua, köyttää ja hosua heitä, jonka tehtyä, hänen käskystään, leipuri naulattiin korvasta puotinsa oveen ja lahtari sidottiin moskean akkunaan kiini, sittenkun hänen nenänsä läpi oli pistetty rautalanka jossa hänen varastamansa lihapalanen rippui. Ei ole sitä häväistyksen laatua jolla ei väkijoukko herjannut noita kahta onnetonta, mutta koko kaupungissa viritettiin kiitosvirsiä uuden pashan kunniaksi. Häntä kutsuttiin kansan ystäväksi, suureksi lainkäyttäjäksi, uudeksi Harun-al-Rashidiksi, ja maine tästä jalomielisestä teosta tunki, sittenkun se oli sulttaanin korvia riemastuttanut, aina länsimaihinkin asti, uskottomia siellä hämmästyttämään.

Vielä samana iltana vuokrasivat muutamat kauppiaat aluksen Egyptiin. He olivat yhtäkkiä tulleet tietämään että heidän läsnäolonsa Kairossa oli välttämättömästi tarpeen. Kaukana siitä että yleinen pelko olis Omariinkin tarttunut, tämä vaan itsekseen naurahteli: "Hyve," ajatteli hän, "on tavara jolla ei ole kurssia markkinoilla; myös on se tarvittaissa kalliisti maksettava;" jonka perästä hän lähti basaariin, kohtasi siellä pashan sihteerin, kutsui tämän istumaan puotiinsa ja ojensi hänelle erehyksestä piipun jonka hän oli aikonut sulttaanille.

-- Tehdä kansalle oikeutta on aina vika, sanoi Omar sihteerille; jos se kerta vaan on pahoihin tapoihin totutettu, se alkaa kopeilla. Tämä on suurten toimintoasiain turma.

Sihteeri katseli kaunista piippuaan ja ajatteli että olipa tuo Omar älykäs mies.

Egyptiläinen sai vaan liiaksi oikeutta. Ensimmäisenä toripäivänä huomattiin yleinen mielten kuohu kaupungissa. Jyväin hinta oli noussut kymmenen piasteria ja pahansuovat ihmiset väittivät sitä Omarin syyksi, joka oli pannut allensa kaiken jyvävaraston. Väestö oli kiukustunut ja erittäinkin oli kaksi miestä jotka ylen kiivaasti puhuivat tästä asiasta: toinen oli tuo teurastaja jolta nenä oli puhki pistetty, toinen leipuri jolla ei ollut enää kuin yksi korva. Eilispäivän varkaista oli tullut päivänsankarit; heitä surkuteltiin marttyreinä, ja jota kovemmasti he huusivat, sitä enemmin heidän hyveitään ylistettiin.

Tuumista toimeen on yhteisessä kansassa yksi askel vaan. Jo oltiin koettamassa lyödä Omarin kartanon portteja sisään, kun poliisin päällysmies tuli sotamiesten kanssa noutamaan kauppiasta ja pashan eteen viemään. Omar otti oikeuden palvelijan helposti ymmärrettävällä mielenliikutuksella vastaan ja suuteli hänen kättänsä innolla semmoisella ettei enää olis luullut hänen saavankaan huuliaan siitä erilleen. Mutta poliisin päällysmies nykäsi nyrkkinsä äkisti pois ja pisti sen vyöhönsä, ikäänkuin pahantekijän suun-anto olis sen saastuttanut. Kuitenkaan ei hän mitenkään pahoin pidellyt eikä haukkunut Mansurin poikaa, joukon suureksi harmiksi, joka harrastaa oikeutta eikä ensinkään pahastu jos syytetty kerrassa muserretaan, olletikin jos hän on rikas. Päinvastoin kuultiin poliisin päällysmiehen kehoittavan vankia luottamaan kuvernöörin oikeudentekoon. "Mitä on kirjoitettu se on kirjoitettu," vastasi egyptiläinen, antaen pallosen toisensa perään rukousnauhassaan livahtaa sormiensa välitse.

Palatsin portit olivat auki, väestö hyömäsi kartanolle, jossa pasha istui yksitotisena ja liikahtamattomana, käden viittauksilla asetellen tuota kuohuista mielenkiihkoa. Molemmat syyttäjät saivat astua esille; kuvernööri käski heidän puhua pelkäämättä: "Oikeus kaikille," sanoi hän kovalla äänellä, "se on minun velvollisuuteni. Ei yhdelläkään varkaalla, olkoon rikas tahi köyhä, ole minulta armoa odotettavana."

-- Jumala on suuri ja pasha on oikeudenpitäväinen, kiljui joukko.

Nyt vietiin tuomioistuimen eteen neljä hätäilevää kauppiasta, jotka kaikki suutelivat koraania ja vannoivat että Omar oli ostanut heiltä kaikki Egyptistä tulleet jyvät.

-- Kuolemaan, kuolemaan! kiljui väkijoukko. Pasha antoi kädellä merkin että hän tahtoi kuulla syytettyä ja nyt oltiin taas ääneti.

-- Herrani ja valtijani, huusi Omar, heittäyten maahan kasvoilleen, orjasi laskee päänsä sinun käsiisi. Jumala rakastaa anteeksi antavia; kuta halvempi rikoksen alainen on, sitä kauniimpi on ettei häntä perin muserreta. Säästihän itse Salomokin muuriaista. Tosi on että olen ostanut moniaita Djeddahin satamaan määrätyitä jyvälastia, niinkuin se on jokaiselle kunnialliselle kauppiaalle luvallista, mutta jos vihamieheni luetaan pois, jokainen täällä tietää että olen herrani sulttaanin varalle tehnyt tämän oston. Nämät jyvät ovat niitä sotajoukkoja varten, jotka teidän ylhäisyytenne on asettanut Mekkaan menevän tien varrelle pyhiinvaeltajia suojelemaan. Niin on ainakin sihteerisi sanonut minulle, kun hän sinun puolestas antoi minulle ne rahat, joita minä, köyhä mies en tainnut hyljätä. Valtijani antakoon orjalleen anteeksi etten ennen ole lähettänyt hänelle niitä tuhatta mittaa jyviä jotka hän on tahtonut minulta; poliisin päällysmies on sanova teidän ylhäisyydellenne että pelkkä väkivalta on estänyt minut tottelemasta.

-- Mitä tuo on jota sinä puhut tuhannesta mitasta jyviä? huusi pasha hirmuisella äänellä.

-- Antakaa anteeksi, valtijaiseni, vastasi kauppias vapisevalla äänellä, mieleni on hämmennyksissä niin etten kykene oikein lukuja laskemaan. Niinkuin luulen, lisäsi hän, katsellen pashan ryppyyn vedetyitä kulmia, niitä onkin tuhat viisisataa mittaa, ellei liene kaksituhattakin.

-- Niitä on kolmetuhatta, sanoi sihteeri, ojentaen paperin kuvernöörille. Tässä on käsky jonka mies on saanut. Se on minun kirjoittamani ja varustettu teidän ylhäisyytenne sinetillä.

-- Ja rahat on annettu tälle kauppiaalle? kysyi pasha leppeämmällä äänellä.

-- Niin on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Omar, taas kumartuen. Saapuvilla oleva poliisi-päällysmies tietää sanoa, että hän on antanut minulle tämän käskyn, ja sihteerisi antoi minulle edeltäpäin kaksisataa tuhatta piasteria, jotka ostoihini tarvitsin. Siis olen kaksisataa tuhatta piasteria eli kolmetuhatta mittaa jyviä velkaa.

-- Mistä siis tässä elämää pidetään? huusi pasha, iskien hurjasti silmänsä molempiin kokonansa hätäytyneihin päällekantajiin. Tämäkö se kunnioitus mikä osoitetaan herraani sulttaania kohtaan? Pitäisikö sotamiesten jotka suojelevat jumalisia pyhiinvaeltajia kuolla nälkään erämaassa? Ottakaa kiini nuot molemmat koirat ja antakaa heille kummallekin kolmekymmentä kepin lyömää. Oikeutta kaikille, ei yhtään armoa panettelijoille. Syyttää viatonta, se on enempi kuin ottaa hänet hengiltä.

-- Kunnon lailla puhuttu! huusivat kuulijat; pasha on oikeassa.

Tuomio pantiin hetikohta täytäntöön. Teurastajan otti neljä sotamiestä kiini, jotka eivät suinkaan epäröineet käyttää oikeutta omassa asiassaan. Rangaistavan jalat pistettiin paaluun sidottuun juoksu-silmukkaan, jonka perästä kepillä varustettu arnauti alkoi kaikista voimistaan pieksää hänen jalkopohjiaan. Teurastaja oli sankari tavallansa: hän luki isoon ääneen joka lyönnin jonka sai ja meni, rangaistuksensa saatuaan, tiehensä valittamatta, ystäväinsä olkapäillä kannettuna ja hurjia silmäyksiä Omariin iskien.

Mies, jonka korva oli haavoitettu, ei ollut niin miehuullinen. Joka kerta kun keppi häneen kävi, parkasi hän sydäntä vihlovasti _Allah!_ Kahdennentoista lyönnin perästä heittäysi Omar maahan pashan eteen ja rukoili armoa pahantekijälle, mikä armollisesti myönnettiinkin. Mutta hän ei siihen tyytynyt. Hän painoi kaikkein nähden yhden duron tuon raukan käteen ja ilmoitti että hänellä vielä oli kolmekymmentä mittaa eloa, jotka hän aikoi lahjoittaa kaupungin enimmin tarvitseville köyhille. Häntä saateltiin sitten koko matkan hänen kotiinsa noiden samain ihmisten siunauksilla jotka tuntia sitä ennen olisivat hänet palasiksi raastaneet. Mutta, niin ylistykset kuin uhkauksetkin otti hän vastaan samalla nöyryydellä tahi samalla täydellisellä välinpitämättömyydellä.

-- Jumala olkoon kiitetty! sanoi hän, astuessaan huoneesensa, pasha oli vähän vaikea saada taipumaan, mutta nyt on hän minun vallassani.

Päästyään huolettomaksi tältä taholta, ryhtyi Mansurin poika nerollisiin asioimisiinsa jälleen. Hänen kauttansa Djeddah päivä päivältä rikastui. Eräänä aamuna saivat orjakauppiaat herätessään sen sanoman, että heidän kalunsa hinta oli noussut tasalleen sata prosenttia. Kovaksi onnekseen olivat he kahta päivää sitä ennen myöneet kaiken varastonsa Omarille, joka Egyptistä tulleiden käskyin mukaan oli ostanut kaikkityyni. Kuukautta myöhemmin tuli riisivaraston vuoro, sitten tupakin, vahan, kahvin, sokerin, ruutin y.m. Kaikki nousi hinnassa, mutta aina olivat Omarin asian-antajat ne, joille tämä äkillinen hinnan-nousu oli voitoksi. Djeddahista tuli tällä lailla rikas yhteiskunta: rikkaus oli siellä niin suuri, että vähävaraisten ei käynytkään siellä eläminen, mutta kekseliäät ja neuvokkaat, jotka osasivat ostaa egyptiläisen suosion, keräsivät siellä piankin kauniin omaisuuden.

Hänen itsensä nähtiin, nöyrempänä ja simasukaisempana kuin milloinkaan ennen niille joita hän tarvitsi, joka päivä istuvan tavaramakasiinassaan basaarissa ja kuluttavan aikaansa rukousnauhan avulla laskemalla niitä miljoonia piastereita joita hän joka haaralta suuriin kasoihin keräsi ympärilleen. Itsekseen hän arveli, että jos häntä ylenkatsottiinkin, hän yhtähyvin oli ihmisten valtija, ja että, jos hän asioissaan onnistuakseen tarvitsi sulttaania, hänellä oli tarpeeksi asti rahaa ostaakseen sekä sulttaanin että vielä päällisiksi koko seraljin (sulttaanin linnan).

Rikas ei pääse kurittamatta. Rikkautta ei käy paremmin kuin savuakaan salaaminen. Niin vaatimaton kuin Omar olikin, hän eräänä päivänä sai kutsumuksen Mekkan suur-sheriffiltä. Häntä käskettiin Taifiin erään avunteon vuoksi jota ei kukaan muu kuin hän voisi tehdä profeetan jälkeläiselle. Kauppiaan mieltä ei niinkään liikuttanut hänelle osoitettu kunnia kuin hän säikähti häneltä pyydettävää apua. "Rikkaalla", sanoi hän itsekseen, "on kahdenlaisia vihollisia: köyhät ja mahtavat. Edelliset ovat kuin muuriaiset: jyvä jyvältä he talon tyhjentävät. Jälkimäiset ovat kuin leijonat, tuo varasten kuningas: yhdellä ainoalla käpälän lyönnillä ne raastavat meidät palasiksi. Mutta malttavaisuudella ja viekkaudella pääsee helpommasti leijonasta kuin muuriaisesta. Saapa nähdä mitä sheriffi tahtoo. Jos tahtoo pettää minua, en aiokaan antaa kavaluudessa voittoa; jos tahtoo maksaa, hän saa arvo-aineen rahoistaan."

Tällä ei juuri erittäin kunnioittavalla mielialalla oikeauskoisten päämiestä kohtaan lähti nyt Omar matkalle Taifiin. Kun hän näki erämaan, hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Teltit, nuot hietalakeudella siellä täällä olevat palmumetsiköt muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa. Ensi kerran muisti hän veljensä Abdallahin. Kukapa tietää, ajatteli hän. enkö saattais tulla häntä tarvitsemaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Barsim.