Chapter 3

Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta; muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla. Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat lattialle.

Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.

-- No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen, oletko matkaasi tyytyväinen?

-- Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi. Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.

-- No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi jäädä meille?

-- En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on! Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.

-- Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.

Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset, vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän, kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain palvelijoita.

-- Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.

-- Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.

-- Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja salaamatta kyyneliään.

Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi egyptiläinen sanomaan:

-- Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni. Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.

-- Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.

Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!" huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"

Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä joka valitsee saatanan majatoverikseen!

VIIDES LUKU.

Uusi Salomo.

Varhain aamulla seuraavana päivänä vei Mansur poikansa kylpylaitokseen ja puetti hänet niin kuin hänen uusi säätynsä vaati. Raitainen, heleävärinen silkkitakki, avara kauhtana pehmeimmästä ja hienoimmasta verasta, valkoinen kirjailtu lakki, jonka ympärille musliininen turbaani oli käärittynä, tämmöinen oli se pönäkkä asu minkä Djeddahin taitavin räätäli toi Omarille. Tässä puvussa egyptiläisen kasvot näyttivät vielä jäykemmiltä ja hänen ihonsa vielä mustemmalta kuin tavallisesti. Räätäli oli kumminkin toista mieltä; hän ei osannut kyllin kiittää Omarin suloista näköä ja surkutteli suuresti niitä kaupungin naisia jotka taitaisivat välinpitämättömästi nähdä noita kasvoja, täyttä kuuta kauniimpia. Kun ei ollut enää mitään tähteinä eilisen päivän beduiinista, laitettiin aamiainen ja tarjottiin sorbettia, jonka perästä, sittenkun vanha Mansur vielä oli antanut muutamia isällisiä neuvoja, Omar istui hevos-aasin selkään ja, nöyrästi pysyen muutamia askelia jäljempänä isäänsä, lähti hänen kanssansa basaariin.

Egyptiläinen vei poikansa erääsen kauppapuotiin joka, niinkuin kaikki muutkin, oli ahdas, mutta täynnä kalliita tavaroita. Indian saaleja, Kiinan silkki- ja kultakirja-vaatetta (brokaadia), Bassoran mattoja, jataganneja siseleeratuissa hopeatupeissa, ambra-munstykkisiä ja rubiineilla istutettuja piippuja, rukousnauhoja mustasta korallista, kaularihmoja sekiineistä ja helmistä, -- sanalla sanoen kaikkea mikä viekoittelee naisia ja köyhyttää miehiä oli tässä tavaramakasiinassa. Puodin eteen oli tehty kivinen korkopaikka; Mansur istui tyynylle, jalat ristiin, ja sytytti piippunsa. Omar otti rukousnauhansa ja alkoi, huolimatta katsahtaakaan väkijoukkoon, ääneen lukea rukouksiansa. Tällä nuorukaisella oli vanhuksen viisaus.

Päällysmiehensä nähtyään kauppamiehet nousivat istuimiltaan ja menivät kaikki hänen luoksensa _fattah'iansa_ lukemaan ja hyvää huomenta hänelle toivottamaan. Kaikki katselivat hämmästyksellä äskentullutta, ja itsekukin kysyi kuiskien viereiseltään kuka tuo muukalainen oli. Oliko hän sukulainen egyptiläiselle? Oliko hän nuori orja, komeaan pukuun laitettu ostajia houkuttelemaan? Mansur huusi isolla äänellä sheikin luoksensa ja sanoi, osottaen Omaria:

-- Tässä näet minun poikani, kauppakumppanini ja liikkeeni jatkajan.

-- Sinun poikasi! sanoi sheiki. Kuka on kuullut mainittavankaan että rikkaalla Mansurilla on perillinen?

-- Minä olen tahtonut pitää häntä poissa pahan silmän vaikutuksesta, sanoi ukko; siinä syy minkä tähden olen salaa kasvatuttanut häntä kaukana täältä. Tarkoitukseni oli ensin etten esittäisikään häntä teille ennenkuin hänen kävisi partaansa kouriminen; mutta minä alan vanhata, odotus on käynyt minulle ikäväksi ja minä aion tänäpänä, teidän luvallanne, asettaa hänet omaksensa basarissa, että hän teiltä oppisi myönnin ja oston taidon.

-- Mansur on aina viisas, vastasivat kauppiaat, ja kaikki riensivät onnittelemaan isää tämmöisen pojan vuoksi. "Allah," huusivat he, "varjelkoon sekä runkoa että oksaa!"

Näiden onnentoivotusten ohessa, jotka tietysti himartelivat egyptiläisen ylpeyttä, otti sheiki puhuakseen:

-- Meillä, sanoi hän Mansurille, on tapana että kun poika tahi tyttö syntyy, köyhäkin kutsuu veljensä käymään iloonsa osalliseksi; oletko siis unhottanut meidät?

-- Kunnioittakaa minua tänä iltana tulemalla luokseni, vastasi ukko, ja te olette tervetulleet.

Tunnin kuluttua tämän perästä kierteli orja, kukka kimppu kädessä, basaaria ja sanoi, ojentaen kukan siitä kullekin kauppiaalle:

-- Lue _fattah_ profeetalle, ja kauppiaan luettua rukouksensa lisäsi sanansaattaja:

-- Mene tänä iltana Mansurin kotiin kahvia nauttimaan,

-- Mansur on kaikkein jalomielisten ruhtinas, vastasivat kutsutut. Jumalan avulla olen tänä iltana tuleva kantamaan hänelle kunnioitustani.

Määrätyllä ajalla vastaanotti egyptiläinen poikansa kanssa kauppamiehiä vähäisessä puutarhassaan, jossa loistavat laitokset odottivat vieraita. Manteleilla ja pistaasia-hedelmillä täytettyä karitsanpaistia, riisiä safranin kanssa, pippurilla maustettua kermakastaketta, ruusuhyytelöä, kaikenlaisia pasteijoja, sanalla sanoen: ei mitään ollut säästetty näin arvosain vierasten kunnioittamisessa. Ensi kerran eläissään tahtoi Mansur että köyhät kävisivät hänen iloonsa osallisiksi; heille jaettiin ovenpielissä atrian jäännöksiä ja vähäisiä hopealanttia. Tässä oli kyllä täyttämään koko kadun ilohuudoilla ja siunauksilla ja viemään anteliaan Omarin ja rikkaan Mansurin nimet Djeddahin joka neljään kulmaan.

Kahvin juotua ja piiput sytytettyä, kävi sheiki Omarin käteen ja sanoi kauppioille:

-- Minä saan tässä esittää teille ystävämme pojan; hän anoo saadakseen astua meidän kunnioitettuun kauppaseuraan. Minä kehoitan teitä kutakin lukemaan _fattah'insa_ profeetalle.

Rukousta kolmeen kertaan luettaissa sitoi sheiki saalin Omarin vyölle ja teki sitten solmun joka _fattah'ille_. Juhlamenon päätettyä nuorukainen suuteli sheikiä ja jokaista toimituksessa läsnäolevaa kädelle, alkaen vanhimmasta. Hänen silmänsä kiiluivat ihastuksesta; hän oli nyt kauppias Djeddahissa, hän oli rikas, maailma aukesi hänelle.

Jälkiosa iltaa vietettiin haasteluissa, jotka kaikki koskivat samaa ainetta: kauppa-asioita. Omar ei avannut suutansa, hän istui vanhusten vierelle ja nämät eivät voineet kyllikseen puhutella tätä nuorta miestä joka kuunteli heitä semmoisella tarkallisuudella ja kunnioituksella. Hänelle sanottiin kuinka viisaan kauppiaan aina tulee pyytää neljä vertaa enempää kuin kalun oikea hinta onkaan eikä koskaan kadottaa mielenmalttiaan, kauppa-ammatin avainta. Myödä on sama kuin kalastaa koukulla: ostajaa pitää houkutella ja mairitella, kunnes hän viimein, tuskastuneena ja häikäistynä, ei voi enää vastustaa. Leikitellä rukousnauhalla, tarjota kahvia tahi piippua, puhua vähäpätöisistä asioista, varoa ettei ainoakaan jäntäre kasvoissa värähdä, mutta yhtäkaikki sytyttää halua ostajan mielessä, se on vaikea konsti jota ei ensi päivänä opitakaan. "Mutta," he sanoivat Omaria imarrellen, ja päähän taputellen, "sinä olet hyvässä koulussa; ei löydy yhtään juutalaista, eipä armenialaistakaan, joka siinä konstissa vetäis viisaalle Mansurille vertoja."

-- Eikö kauppa mitään muuta olekaan? sanoi nuorukainen itsekseen, sittenpä en teitä tarvitsekaan, vanhat tolvanat. Että aina ja ainoastaan itseään ajatellaan, että muiden intohimoja tahi heikkouksia imarrellaan houkutellakseen hulluilta sitä rikkautta joka estää heitä järkeään käyttämästä, ne kaikki tiedän minä kuin viisi sormeani; enhän ole muuta koko tuolla ajalla minkä erämaassa vietin harjoitellutkaan. Opettajani täytyy olla oikein mestarit konstissaan, jos en kuukaudessa jätä heitä kauas jälkeeni.

Parin päivän perästä tämän jälkeen lähti Mansur kadin (tuomarin) luoksi, erään riita-asian vuoksi, jonka lopullisesta päättymisestä hän kuitenkin oli jotensakin huoleton. Salainen kanssapuhe kadin kanssa oli antanut hänelle vähän luottamusta asiansa oikeisuuteen. Ukko otti pojan mukaansa, ajoissa totuttaaksensa häntä oikeuden kanssa tinkimään. Kadi istui tuomiota erään moskean kartanolla. Hän oli ruumiikas, suopean näköinen mies, joka ei koskaan ajatellut ja harvoin puhui, jotka asianhaarat, yhdessä hänen ison turbaaninsa ja aina hämmästelevän katsantonsa kanssa, tuottivat hänelle suurta mainetta oikeudenpidosta ja majesteetillisesta mahtavuudesta. Lukuisa kuulijakunta oli tullut saapuville. Etevimmät kauppiaat istuivat maahan levitetyillä matoilla puolikehässä tuomarin edessä. Mansur meni istumaan sheikin vierelle ja näiden keskelle Omar, joka oli erinomaisen halukas näkemään kuinka tarpeen vaatiessa lakia noudatetaan taikka ylenkatsotaan.

Ensimmäinen esiin astuva riitapuoli oli eräs nuori, iholtaan ruskeankeltainen baniani, avarassa puvussa ja vähän naisellinen käytöksessään. Se oli äskettäin Indiasta tullut muukalainen, joka valitti, että eräs Mansurin kilpailija oli pettänyt hänet.

-- Isäni jälkeenjääneissä kapineissa Delhissä, sanoi nuori mies, tapasin minä lippaan täynnä timantteja; minä matkustin Egyptiin, toivossa että siellä, niillä summilla jotka näitä kalliuksia myömällä saisin, eläisin päiväni ylellisyydessä. Myrskyn tähden pakoitettuna tulemaan Djeddahiin, minut tänne pidättivät ne huvitukset ja nautinnot joita kaupunki niin runsaasti tarjoo. Minä jouduin kohta rahapulaan. Minulle sanottiin, että jos tahtoisin panna timanttini menemään, minä täällä olisin tilaisuudessa edullisesti muuttaa ne rahaksi. Meninpä siis basaariin ja pyysin että minulle osoitettaisiin joku kalliiden kivien ostaja. Rikkahin, sanottiin minulle, on Mansur, rehellisin sitä vastoin juveeli-seppä Ali. Minä käännyin tätä puhuttelemaan. Kuultuansa asiani hän kohteli minua niinkuin olisin hänen poikansa ollut; hän ei ensinkään sallinut minun puhua kauppa-asioista basaarissa, vaan vei minut kotiinsa. Useina päivinä kohteli hän minua erinomaisen hyvätahtoisesti, voitti kaikenlaisella huomaavaisuudella minua kohtaan luottamukseni ja antoi minulle rahaa niin paljon kuin tahdoin. Vihdoin erään päivällisen jälkeen, jota syödessä kenties kyllä liiaksi join, tuotatti hän lippaan esille, ja sittenkun hän hyvin tarkasti oli tutkinut jokainoan timantin, sanoi hän, surkuttelevinaan ollen:

-- Poikani, Arabiassa ja Egyptissä näillä kivillä ei ole paljo arvoa; erämaan kalliot antavat meille niitä tuhansittain. Minulla on niitä kokonaisia arkullisia.

Todeksi näyttääkseen mitä sanoi, avasi hän rasian, otti siitä timantin joka oli vielä isompi kuin yksikään minun timanteistani, ja lahjoitti sen minua saattelevalle orjalle.

-- Mitenkä minun nyt käypi! huudahdin minä; näissä timanteissa on kaikki mitä minulla on. Minä luulin minuani rikkaaksi, ja nyt! nyt olen köyhä, yksinäinen, kaukana suvustani ja isänmaastani.

-- Poikani, vastasi minulle tuo ilkeä petturi; ensi hetkestä kun näin sinut, minusta tuli ystäväsi. Lieköpä koskaan kuultu moslemin hyljänneen ystäviään heidän hädässänsä. Anna minulle tämä lipas ja minä sulasta ystävyydestä maksan sinulle summan jota ei kukaan sinulle tarjoa. Hae ja valikoitse sinulle mitä ikänä tahdot Djeddahissa, olkoon se kultaa, hopeata tahi korallia, ja minä sitoudun ennen kahden tunnin kuluttua antamaan sinulle indialaisista kivistäsi niiden täyden painon niissä kaluissa joita haluat.

Kotiin tultuani ja saatuani yön rauhassa miettiä asiata, minä kohta huomasin että Ali oli ilvehtinyt kanssani. Tuo kaunis timantti jonka hän antoi orjalle olikin ainoastaan lasipalanen; timantit ovat harvinaisempia Djeddahissa kuin Indiassa ja kymmentä vertaa korkeammassa arvossa kuin kulta. Minä vaadin lipastani takaisin, mutta Ali ei antanut. Kunnian arvoinen tuomari, sinun oikeudenpitoosi nyt turvaan. Ota muukalaisen asia huostaasi, ja saakoon tuo ilkiö, joka on koettanut onnettomuuttani hankkia, saakoon hän kaikessa iankaikkisuudessa juoda kiehuvaa vettä.

Nyt oli Alin vuoro puhua.

-- Avaralta ylistetty Jumalan palvelija, sanoi hän kadille, koko tuossa pitkässä jutussa jonka tämä nuori mies on esiin latonut on vaan yksi asia tosi, ja se on että me olemme tehneet kauppasopimuksen ja että minä olen valmis siinä pysymään. Kaikki muu on sulaa valhetta. Jos olen antanut orjalle lahjan, mitä se tähän asiaan kuuluu? Saattaako kukaan mielellinen ihminen siinä nähdä muuta kuin leikintekoa? Olenko pakoittanut tätä muukalaista antamaan minulle lippaansa? Onko syyni minun että rahapula saapi hänet suostumaan ehtoihini? Miksi syyttää hän minua petollisuudesta? Minäkö tässä sanani syön? Hänkö tässä sanansa pitää?

-- Nuori mies, sanoi kadi banianille, onko sinulla todistajia siihen että Ali on kavaltanut sinulta kaluisi hintaa? Muuten annan syytetyn tehdä valansa, sillä niin laki säätää.

Koraani tuotiin esiin, Ali laski oikean kätensä tälle pyhälle kirjalle ja sanoi kolmasti: "Suuren Jumalan nimessä ja Jumalan sanan kautta, joka on tässä kirjassa kirjoitettuna, vannon minä etten ole pettänyt tätä muukalaista. Minä vannon sen tänä päivänä, lisäsi hän, kääntyen kuulijain puoleen, niinkuin olen sen vannova tuomiopäivänä, jolloin Jumala on kadina ja enkelit todistajina."

-- Onneton! huusi baniani, sinä olet yksi niitä joiden jalat lipuvat perikatoon. Sinä syökset sielusi turmioon.

-- Tuo on mahdollista, sanoi sheiki hyvin hiljaa Omarille, mutta hän voittaa mahdottoman suuren omaisuuden. Ompa oikea mestari-konna tuo Ali!

-- Ei se ole mikään tavallinen mies, lisäsi Mansur, tuopa oli sukkelasti ajateltu.

Omar naurahteli, ja Alin iloitessa petoksensa menestymisestä, meni hän kokonansa itkun valloissa olevan muukalaisen luoksi. "Tahdotko," sanoi hän hänelle, "että autan voittamaan asiasi?"

-- Tahdon, huudahti hindu, muserra tuo katala, ja vaadi siitä mitä tahdot. Mutta lapsipa vaan oletkin, sinä et voi mitään.

-- Minä en vaadi mitään muuta kuin että luotat minuun hetkisen aikaa, vastasi egyptiläinen. Suostu Alin tarjoukseen, ja anna minun valita sinun sijassasi äläkä mitään pelkää.

-- Mitäpä enää pelkäisinkään kun olen kaikki kadottanut? jupisi muukalainen, allapäin niinkuin se jolla ei enää toivoa ole.

Kuitenkin meni hän vielä kadin eteen ja sanoi, kunnioittavasti kumartaen:

-- Minun herrani ja isäntäni, orjasi rukoilee sinulta viimeistä suosion-osoitustasi: anna kaupasta tosi tulla, koska laki niin säätää, mutta salli että tämä nuori mies minun sijassani valikoipi mitä Alin tulee maksaa minulle.

Sikeä hiljaisuus seurasi nyt kokouksessa kun Omar, tervehdettyään kadia, näin aloitti puheensa:

-- Ali, sanoi hän juveeli-sepälle, epäilemättä lipas on sinulla muassasi ja sinä saatat siis sanoa meille mitä se painaa.

-- Tässä se on, vastasi kauppias; se painaa kaksikymmentä naulaa; minä sanon sen vieläkin kerran: hae ja valikoitse mitä tahdot; jos kalu jota haluat on Djeddahissa saatavissa, sinä saat sen ennen kahden tunnin kuluttua, jos ei ole, kauppa purkautuu. Kyllä tietään että sanani on pyhä ja etten koskaan luovu siitä.

-- Se mitä haluamme, sanoi Omar, koroittaen ääntänsä, on muuriaisen siipiä, toiset puolet koiraksilta, toiset naaraksilta. Sinulla on kaksi tuntia aikaa suorittaaksesi meille ne kaksikymmentä naulaa jotka olet luvannut.

-- Mutta tuohan on sulaa hulluutta! huusi juveeli-seppä. Se on mahdotonta! Minä tarvitsisin kymmenen henkeä ja kuuden kuukauden työn täyttääkseni tuota hullua vaatimusta. Tuoda esiin mokomia lapsen-oikkuja on leikintekoa oikeuden kanssa.

-- Onko siivellisiä muuriaisia Djeddahissa? kysyi kadi.

-- Ompa niinkin, vastasivat kauppiaat nauraen. Ne ovat meidän maan-vaivamme. Huoneemme oikein vilisevät niitä, ja olisipa tosi hyväteko jos joku meidät pelastaisi niistä.

-- Niinpä siis, jatkoi kadi, täytyy Alin pitää lupauksensa taikka antaa lipas takaisin. Tämä nuori mies on menetellyt mielettömästi myödessään timanttinsa painomitan mukaan, ja tuommoisen maksun vaatiminen on mieletöntä. Sitä parempi Alille ensi kerta, sitä pahempi toinen. Oikeudella ei ole kahtalaisia painoja eikä kahtalaisia mittoja. Kaikkinaiset kauppasopimukset pysyvät lujina lain edessä. Anna banianille kaksikymmentä naulaa muuriaisen siipiä taikka lipas takaisin.

-- Se on viisaasti tuomittu, huusivat kuuntelijat, ylenmäärin ihmetellen niin suurta oikeudenpitoa.

Ylen-onnellinen baniani heittäysi sylin Omarin kaulaan, sanoen häntä pelastajakseen ja vallitsijakseen. Mutta ei hän antanut kiitollisuutensa jäädä sanoihin, vaan otti lippaastaan kolme timanttia mitä kirkkahinta, isoja kuin satakielen munat, ja likisti ne Omarin käteen. Egyptiläinen pisti ne vyöhönsä, suuteli nöyrästi baniaanin kättä ja meni jälleen istumaan isänsä viereen, ilman että sinne kokoontuneiden häneen kiinitetyt silmät saaneet hänen yksitotisuuttansa vähääkään järkähtämään.

-- Vallan hyvästi, poikani, sanoi Mansur, mutta Ali on vasta-alkaja konstissaan; jollei vaan olis laiminlyönyt kadia, hän olis voittanut. Nyt on vuoro minun; ota nyt vaari, niin annan sinulle opetuksen josta saattaa olla sinulle hyvää.

-- Jää vielä tänne vähäksi aikaa, nuori mies, sanoi hän hindulle, joka lähti menemään timantti-lippaansa kanssa; meillä on eräs luvunlasku keskenämme päätökseen saattamatta. Minä pyydän korkeasti valistunutta kadia vielä vähäksi aikaa ottamaan lipasta talteen. Ehkäpä täällä on semmoisia joilla on siihen suurempi oikeus kuin tällä muukalaisella taikka viisaalla kadilla.

Yleinen hämmästys nousi läsnäolevissa. Jokainen kuunteli kiinteällä tarkkaavaisuudella tätä uutta vaatimuksen tekijätä.