Chapter 12

-- Ratsaille siis, urhoolliset toverit! lisäsi hän; ottakaat mukaanne kaksinkertaiset vesivarat: ilma on raskas, säkit pian kuivuvat. Ratsaille!

Abdallah tahtoi ennen lähtöä vielä kerran nähdä enonsa. Naiset olivat ruumiin ympärillä ja olivat jo aloittaneet huolivirtensä.

-- Isäni, ainoa ystäväni, huusi beduiini, sinä tiedät minkätähden lähden luotasi. En ikänä enää laske jalkaani tämän teltin alle, taikka myös olen kostava sinun puolestasi.

Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi juhlallisella äänellä:

-- Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Leila.

Naisten kiroillessa ja huutaessa: _Kostoa!_ lähdettiin nyt matkaan. Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava. Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain. Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen käsistään.

Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani! Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samain Punaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.

-- Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.

Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.

Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima, joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.

-- Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta! Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!

Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi, nuolen nopeudella aavikkoa pitkin. Olipa vaivoin kuin beduiinit voivat pitää häntä nähtävissä. Mitä Abdallahiin tulee, niin vimma saatti hänet unhottamaan vaaransa. "Pelkuri-katalat," huusi hän Omarin kätyreille, "minne aiotte paeta kun Jumala ajaa teitä takaa?" Ja sapeli koholla riensi hän luotituiskun läpi, silmä järkähtämättä iskettynä Leilaa poisviepään neekeriin.

Kohta olivat molemmat viholliset ainoastaan vähän matkaa joukon etummaisten edellä; etiopialainen nopealla hevosellaan kiisi kuin nuoli ilmassa; Abdallah seurasi häntä vähän väliä; Hamama voitti kulussa, kosto lähestyi.

Leila, joka istui ratsastajan edessä satulankoljulla, miehen voimakkaalla kädellä kiini pidettynä, huusi puolisoaan avuksi. Hän koki vääntäytä irti, hän taisteli, mutta turhaan, tuota hirmuista kättä vastaan. Yhtäkkiä kaappasi hän toisen ohjaksen ja riuhtasi sitä äkisti, josta hevonen hämmästyi ja seisahtui hetkisen ajaksi.

-- Tuhat tulimmaista, sanoi neekeri, minä olen hukassa; päästä ohjas, valtijatar, sinä syökset minut turman omaksi.

-- Tännepäin, armahaiseni! huusi Leila, ja huolimatta uhkauksista ja lyömisistä, riuhtoi hän ohjasta kaikella voimalla minkä hurja epätoivo antaa.

Hän oli pelastettuna. Jussufin poika iski kuin ukonleimaus naisenryöstäjään, kun samassa Hamama vavahtaen teki oiva hyppäyksen taapäin, joka olis heittänyt jokaisen muun ratsastajan, vaan ei hänen isäntäänsä, kenttään. Jotain sinertävää oli pudonnut hevosen jalkoihin. Abdallah kuuli hätähuudon josta hänen sydämensä karahti kylmäksi. Huolimatta pakoon painuvasta vihollisesta, hyppäsi beduiini satulasta: hän nosti onnettoman Leilan ylös, jonka kasvot olivat kalpeat, veriset ja lakastuneet. Iso haava ammotti hänen kurkussaan; hänen hurjasti tuijottavat silmänsä eivät nähneetkään enää.

-- Leila, armahaiseni, vastaa minulle, sanoi Jussufin poika, likistäen vaimoansa sydäntään vasten ja painaen haavaa umpeen, josta veri ja henki virtasi. Leila ei kuullut häntä enää.

Abdallah istui hiedikolle kalliin takkansa vierelle, otti Leilan käden ja nosti yhden sen sormista pystyyn.

-- Lapseni, sanoi hän, kerro minun muassani nämät sanat: "Ei ole Jumalata paitse Jumala ja Muhamed on hänen profeetansa." Vastaa minulle; minä rukoilen sinua; minä olen puolisosi, minä olen Abdallahisi, joka huudan sinua.

Tämän nimen kuultuansa värähti Leila, hänen silmänsä etsivät häntä jota hän rakasti, hänen huulensa aukesivat puoleksi; sitten hervahti hänen päänsä Abdallahin olalle, niinkuin kuolleen metsävuohen pää hervahtaa metsästäjän olalle.

Ennätettyään Jussufin pojan luoksi, beni-ameurit tapasivat hänet samalla paikalla, liikkumatonna, pitämässä vaimoansa sylissään ja melkein taintuneena katselemassa noita kasvoja, jotka näyttivät hymyilevän hänelle. He asettuivat hiljaa aseveljensä ympärille; useamman kuin yhden silmissä nähtiin kyyneliä.

Vainajan nähtyänsä päästi Halima tuskallisen kiljauksen ja heittäysi poikaansa kaulaan. Sitten nousi hän äkisti ylös ja sanoi: "Onko kosto otettu? Onko Omar hengiltä poissa? Onko neekeri vielä elävien joukossa?"

-- Näethän korpit jotka kokoontuvat tuolla etäällä, sanoi eräs beduiini; siellä makaa Hafizin murhaaja; Omar on päässyt pakoon, mutta samum[35] alkaa tuulla ja Omar ei pääse hengissä aavikolta. Ennen tunnin kuluttua hieta on hänen ruumiinsa puetuksena.

-- Poikani, sanoi Halima, rohkaise mielesi; meidän vihollisemme elää vielä; jätä kyynelet naisten vuodatettaviksi, anna meidän puettaa vainajamme; kiireesti ottamaan petturia hengeltä; Jumala on sinua johdattava.

Nämät sanat virkistivät Abdallahin uuteen eloon.

-- Jumala on suuri, huudahti hän; sinä olet oikeassa, äiti; te itkekää, minä kostan.

Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja juhlallisella äänellä:

-- Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle on luvattu. Se on Jumala, joka meidät korottaa, se on Jumala joka meidät maahan lyöpi; Jumala se on joka antaa meille elämän, Jumala joka antaa meille kuoleman! Mekin tulemme, jos hänen tahtonsa niin on, kohta näkemään sinut jälleen. Oi Jumala, anna anteeksi hänelle, anna meille anteeksi!

Hän nosti kätensä taivasta kohti, luki hiljaa _fattah'in_, sivalsi sitten äkisti otsaansa kädellään, syleili äitiään ja astui hevosen selkään.

-- Minne aiot? sanoi eräs sheiki hänelle; etkö näe tulipilveä joka tuolla lähenee? Meillä on juuri parahiksi aikaa ennättää Punaisille kallioille. Tuolla on kuolema.

-- Jääkää hyvästi, sanoi Abdallah; minulla ei ole lepoa muualla kuin kuoleman varjossa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Kosto.

Jussufin poika oli juuri lähtenyt ystäväinsä luota kun hän jo tapasi ruumiin: se oli neekerin ruumis, kokonansa petolintuin peittämänä, jotka kimakasti kirkuen noukkivat hänen silmiään.

-- Jumala vihaa uskottomia, mumisi beduiini; Jumala on antava Mansurin pojan minun käsiini.

Tupruilma läheni; taivas oli maidon-karvainen, aurinko oli kuin tulikuuma myllynkivi, myrkyllinen tuulenlöyhäys alkoi jo kuivata sylkeä kurkussa ja ytimiä luissa kuumentaa. Etäältä kuului kohina kuin kuohuvan meren, punaisia hietatupruja kohosi aavikolta ja nousi hurjasti punoutuvina patsaina pilviä kohti; olis luullut näkevänsä jättiläisiä, joilla oli kasvot tulesta ja käsivarret savusta. Yleensä hävitys, yleensä kuumuus, mahdoton kärsiä, ja aina väliin hiljaisuus vielä kamottavampi kuin samumin ärjynät.

Tätä tulikuumaa kenttää pitkin astui Hamama verkalleen, läähöttäen ja vapisten; hänen isäntänsä oli levollinen kuin mies ainakin joka ei tunne pelkoa eikä toivoa. Hän ei tuntenut ensinkään kuumuutta eikä janoa: Yksi ainoa ajatus ohjasi hänen sieluaan ja ruumistaan, ja se oli murhaajan saavuttaminen ja surmaaminen.

Tunnin ajan ratsastettuaan näki hän hevosen pitkänään hiedikolla; vähän matkaa edempää luuli hän kuulevansa vaikeroimisen. Hän ratsasti sinne. Melkein kokonansa ryöppyävän hiedan peitossa makasi siellä janoon nääntyvä ihminen, joka ei jaksanut enää huutaa. Se oli Mansurin poika. Silmät olivat kuopistaan koholla, suu auki ja hän piteli käsillään väkisin vohottavaa rintaansa. Houreissaan ei hän tuntenut Abdallahta; kaikki mitä hän kykeni tekemään oli että pisti sormensa kuivaan kurkkuunsa.

-- Joo, vettä olet saapa, sanoi beduiini, tuolla lailla et saa kuolla.

Hän astui ratsailta, otti satulankoljuun kiinnitetyn vesisäkin ja laski, nakattuaan Omarin sapelin ja pistoolit kauas aavikolle, nahkasäkin kuolevan huulille. Omar imi pitkillä kulauksilla tätä virkistävää vettä ja huomasi olevansa silmästä silmään Abdallahin kanssa.

-- Sinäkö siis pelastat minut, jupisi hän; siinä huomaan ammentamattoman hyvyytesi. Sinä olet veli veljettömille, sinä olet virvoittava kaste onnettomille.

-- Mansurin poika, sanoi beduiini, sinun täytyy kuolla.

-- Armoa, veljeni! huusi kauppias, joka alkoi huomata vaaransa; et suinkaan ole pelastanut henkeäni sitä varten että sen tehtyä heti surmaisit minut. Armoa, kaiken nimessä, mitä maailmassa rakastat! Armoa hänen tähtensä, joka on meitä molempia imettänyt!

-- Halima kiroaa sinua, vastasi Abdallah; sinun täytyy kuolla.

Säikähtyneenä tuosta turmaa ennustavasta mielen-ilmauksesta beduiinin kasvoissa, heittäysi Omar polvillensa.

-- Veljeni, sanoi hän, minä tiedän kuinka suuri rikokseni on; minä olen vihasi ansainnut; mutta vikani olkoon vaikka kuinka suuri, niin enkö voi sitä sovittaa? Tahdotko kaiken omaisuuteni, tahdotko tulla rikkaimmaksi mieheksi Arabiassa?

-- Sinä olet murhannut Hafizin, sanoi Abdallah, sinä olet murhannut Leilan, sinun täytyy kuolla.

-- Onko Leila kuollut? huudahti Mansurin poika, itkuun purskahtaen; se ei ole mahdollista! Hänen verensä tulkoon murhaajan päälle; syytön olen minä siihen. Säästä minua, Abdallah, armahda minua!

-- Yhtä kuin rukoilisit haudan kiviovelta armahtamista, vastasi Jussufin poika; joudu, lisäsi hän, paljastaen sapelinsa; antakoon Jumala sinulle rohkeutta kärsimään sen rangaistuksen, jonka hän lähettää sinulle.

-- Salli minun kumminkin, veljeni, jatkoi Omar vapisevalla äänellä, salli minun kumminkin tehdä rukoukseni. Et suinkaan tahdo että kuoleman enkeli tempaa minut ennenkuin olen rukoillut Jumalalta laupiutta.

-- Tee rukouksesi, sanoi beduiini.

Kauppias kääri turbaaninsa auki ja levitti sen matoksi eteensä; sitten heitti hän kauhtanansa taapäin hartioilleen, laski päänsä alas ja odotti kuoleman-iskua.

-- Jumala on suuri, mumisi hän; ei ole voimaa eikä väkevyyttä muualla kuin Jumalassa. Hänen me olemme; hänen tykönsä me palaamme. Oi Jumala, sinä vallitsija koston päivänä, pelasta minut helvetin liekeistä, tee laupiutta minulle!

Abdallah katseli häntä itkien. "Minun täytyy, minun täytyy," sanoi hän, ja yhtäkaikki rohkeus luopui hänestä. Tuo katala oli hänen veljensä; hän oli rakastanut häntä, hän rakasti häntä vieläkin. Kun rakkaus kerta on päässyt sieluun, se jääpi sinne kuin luoti ruumiisen; sen voi nykäistä ulos, mutta haava jää aina olemaan. Turhaa oli että Jussufin poika, saadakseen rohkeutta, mieleensä kuvaili murhattua enoansa, kuolevaa vaimoansa; vasten tahtoaan näki hän yhtäkaikki nuoruutensa onnelliset päivät. Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan. Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha sotija. -- "Se on veljesi," huusi Leila, "älä tapa!"

-- Ei, ei, mumisi Abdallah, lykäten luotansa nuot rakastetut haamut, minun täytyy; kun rikos rangaistaan, oikeus on sama kuin jumalisuus.

Niin häiriöissään ja tuskissaan kuin Mansurin poika olikin, Abdallahin epäröiminen ei jäänyt hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Itkien halaili Omar tuomarinsa polvia.

-- Oi veljeni, sanoi hän, älä rankaise rikosta toisella rikoksella. Muista mitä Aapeli sanoi uhkaavalle veljelleen: Jos sinä ojennat kätesi lyödäkses minua, niin en minä ojenna kättäni sinua vastaan, sillä minä pelkään Jumalata, kaikkein olentoin herraa. Ah, minun hulluuteni on ollut suurempi kuin Kainin. Sinulla on oikeus tappaa minut; henkeni on liian mitätön sovittamaan sitä rikosta, johon intohimo on syössyt minut. Mutta Jumala, joka antaa anteeksi, rakastaa niitä, jotka pyytävät olla hänen kaltaisensa. Hän on luvannut anteeksi niille, jotka häntä ajattelevat. Salli minun katua! Hän on luvannut paratiisin, suuren kuin taivaat ja maa, niille jotka vihansa hillitsevät. Anna minulle anteeksi, että Jumala olis armollinen! Jumala rakastaa niitä, jotka laupiutta osoittavat.

-- Nouse ylös, sanoi Abdallah, nuot sanat ovat sinut pelastaneet. Kosto on Jumalan. Olkoon Herra sinun tuomarisi; en kasta kättäni sen veressä joka on maannut äitini rinnalla.

-- Aiotko jättää minut tänne yksinäni? sanoi Omar, levottomasti katsellen ympärilleen; se olis julmemmasti kuin että tappaisit minut.

Vastauksen asemesta, osotti Abdallah Hamamaa. Omar hyppäsi satulaan, asetti jalustimen eläimen kupeelle ja katosi kertaakaan taaksensa katsomatta.

-- Jos vaan pääsen hirmumyrskystä pakoon, ajatteli hän, karkuuttaen ryöppyävän hiedan läpi, niin olen toki, Jumalan kiitos, pelastunut minulle ennustetusta vaarasta. Ompa joksikin suuri hullu tuo Abdallah, joka tämmöisessä ilmassa, yksinään, ilman hevosta ja vettä, jääpi täällä erämaassa viipymään. Mutta hänen hulluutensa tulkoon hänen oman päänsä päälle! Älkäämme muistelko noita kirotuita beduiineja, jotka eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin onnettomuutta! Jopa vihdoinkin on hetki tullut kun saan alkaa iloita elämästä!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Timantti-lehti.

Kun ilkikurisen onnistuu, hän nauraa mielessään ja sanoo: "Minä olen viekas ja viekkaus on maailman ruhtinatar." Hurskas sitä vastoin nöyristyy kohtalonsa alle, olkoon se mikä hyvänsä, ja sanoo, nostaen kätensä taivasta kohti: "Herra, sinä eksytät ja sinä opastat ketä tahdot; sinä olet ainoa voimallinen ja viisas; mitä sinä teet, se on hyvin tehty."

Abdallah lähti kotiin päin syvästi murheellisena. Hänen mielensä oli edelleen levoton; hän oli karkoittanut siitä vihan, mutta mielikarvautta ei voinut yhtä helposti karkoittaa. Isoja karpaloita vieri hänen kasvoillaan; turhaan koetti hän niitä hillitä. "Anna minulle anteeksi, Herra, sanoi hän, älä lue viaksi heikkoutta sydämessä, joka ei voi alamaisuudella mukauta kohtaloonsa. Profeeta on sanonut: 'Silmät ovat tehdyt kyyneliä, liha kipua varten.' Kunnia olkoon hänelle, joka pitää kädessään valtikkaa kaikelle mitä maailmassa on! Hän antakoon minulle voimaa kärsiä mitä hän on määrännyt!"

Näin rukoillen pyrki hän edelleen tupruavan hiedan ja polttavaan myrskyn-puuskain läpi. Ei ollutkaan enää verta mitä hänen suonissaan liikkui, se oli tulta. Kummallinen houre valtasi hänen aivonsa. Hän ei enää voinut hillitä aistejansa eikä ajatustansa. Polttavan janon häntä hivuttaessa oli hetkiä, jolloin hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Monasti oli hän myös etäällä näkevinään tuuheita puutarhoja, järviä kukkaisilla rannoilla ympäröittyjä; tuuli humisi leppeästi puissa ja lähde lorisi nurmikossa. Tästä elähyttävästä näystä vähän virkistyneenä retosti hän eteenpäin noita lumottuja laineita kohti. Julmaa ilvettä! Puutarhat, lähteet, kaikki katosivat hänen lähetessään; yltympärinsä ei mitään muuta kuin hietaa ja tulta. Väsymyksestä nääntymäisillään, saamatta hengittää, Abdallah tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän: "'Ei ole Jumalata paitse Jumala,' huusi hän, 'ja Muhamed on hänen profeetansa.' Kirjoitettu on etten pääse täältä enää pois. Herra, tule avukseni, pidä kuolon kauhut kaukana minusta!"

Hän kävi polvilleen, pesi kätensä ja jalkansa erämaan mullalla, paljasti sitten miekkansa, kaivaakseen sillä oman hautansa.

Tuskin oli hän pistänyt terää hietaan ennenkuin hänestä tuntui niinkuin rajuilma olis asettunut. Taivaanranta valistui hohteesta, lauhkeammasta kuin aamuruskon, ja aukeni verkalleen kuin teltin esirippu. Oliko se uusi kangastus? Kukapa saattanee sanoa? Abdallah seisoi äänettömänä hämmästyksestä ja ihmettelemisestä.

Hänen eteensä levisi suunnattoman suuri puutarha, kostutettu vesiojilla ristin rastin juoksevilla. Kultarunkoisia ja kulta-oksaisia puita, smaragdi-lehtiä, topaasi- ja rubiini-hedelmiä, varjoisia nurmivaippoja, tuntemattomilla kukilla heloittavia. Siellä näkyi komeilla tyynyillä ja matoilla makaavia kauniita nuorukaisia, vihriöissä silkkivaatteissa ja komeat koristukset käsivarsilla, jotka herttaisesti katselivat toisiansa ja joivat hopeapikareista taivaallisten lähteiden vettä, vettä, valkoisempaa kuin maito ja suloisempaa kuin hunaja, joka iäksi sammuttaa janon. Nuorten poikain vierellä näkyi ihania impiä, mustasilmäisiä ja kaino-eljeisiä. Valosta luodut ja niinkuin valo heloittavaiset, nämät hemmellään ihastuttivat sekä silmää että sydäntä; heidän kasvonsa paistoivat lauhkeammalla paisteella kuin kuu paistaa pilven takaa tullessaan. Tässä autuuden ja rauhan valtakunnassa puhelivat kaikki nämät onnelliset parit hymyillen keskenänsä, sillä aikaa kun kauniita lapsia, iäisesti kukoistavassa nuoruudessa, ympäröitsi heitä kuin helmet kaulanauhassa. Näillä oli kaikilla maljat käsissä, jotka välkkyivät kuin kirkkahin kristalli ja joista he noille autuaille laskivat sitä ammentamatonta juomaa, joka ei juovuta ja jonka maku on suloisempi kuin neilikan lemu.

Etäältä kuului enkeli Izrafil, jonka ääni on suloisin kaikista luoduista olennoista. Hourit[36] yhtyivät lumoavilla äänillään enkelin lauluun. Yksin puutkin ylistivät nuotikkaasti suloisella huminalla latvoissaan Iäisen kunniata, sointuisuudella, joka käy yli kaiken mitä ihmiset ovat uneksuneetkaan.

Sillä aikaa kun Abdallah äänettömässä ihastuksessa katseli näitä ihmeitä, laskeutui enkeli hänen luoksensa. Ei tämä ollut se hirmuinen Azrael, se oli taivaallisen armon sanansaattaja, hyvä ja lempeä Gabrieli. Hänellä oli kädessä vähäinen timantti-lehti; mutta niin pieni kuin se olikin, se kumminkin valaisi kaiken aavikon hohdollansa.

Ylenmäärin ilahtuneena syöksähti Jussufin poika Enkeliä kohti. Hän seisahtui kumminkin yhtäkkiä. Hänen kauhistuksekseen aukesi hänen jalkainsa eteen suunnaton kuilu täynnä tulta ja savua. Päästäkseen tuon syvyyden yli joka eroitti maan taivaasta, Abdallahilla ei ollut muuta neuvoa kuin astua mahdottoman suurta kaarta myöten, joka oli tehty teräs-säilästä, hienommasta kuin hiuskarva ja terävämmästä kuin miekanterä on.

Epätoivo oli jo saada vallan beduiinista, kun samassa tunsi näkymättömän voiman tarttuvan häntä kainaloihin käsiksi ja työntävän häntä eteenpäin. Hafiz ja Leila olivat hänen vierellään. Ei hän nähnyt heitä, hän ei tohtinut kääntyä päin, pelvosta että heräisi, mutta hän tunsi heidän läsnäolonsa, hän kuuli heidän suloiset rohkaisevat sanansa; he kuljettivat häntä keskellänsä. "Jumalan, lempeän ja laupiaan nimessä," huudahti hän. Nämät sanat sanottuansa, jotka ovat paratiisin avain, lennähti hän tuulen, ukonleimauksen nopeudella toiselle puolen.

Odottava enkeli ojensi nyt hänelle tuon salaperäisen kukan. Abdallah sieppasi sen käteensä. Jopa vihdoinkin oli hänen tuo kukkanen! Nelilehtinen apila oli hänen omansa! Hänen kiihkein halunsa oli täytetty, palkinnon hetki oli läsnä. Gabrieli käänsi silmänsä toiseen päähään puutarhaa, jossa jumalallisen majesteetin istuin seisoo. Abdallahin silmät noudattivat enkelin silmiä, iankaikkisen kirkkauden säde ampui hänen kasvoihinsa. Tästä leimauksesta, jota ei mikään silmä kestä, Abdallah suistui maahan ja päästi kovan kiljauksen.

Mokomaa kiljausta ei ollut mikään ihmiskorva vielä kuullut; ei mikään ihmis-ääni ollut sitä kertonut. Haaksirikkoisen ilonvalta kun hän onnellisesti on pelastunut aaltojen riehusta, yljän ihastus kun hän ensi kerran likistää rakastettunsa rintaansa vasten, äitin viehtymys kun hän saa jälleen poikansa, jota on itkenyt, kaikki maailman ilot ovat vaan surua ja vaikerointia sen riemullisen kiljauksen suhteen, joka Abdallahin sielusta puhkesi.

Tämän äännähyksen johdosta, jonka kaiku vei kauas etäisille paikoille, maa sai jälleen viattomuus-päiväinsä ihanuuden ja pukeutui paratiisin kukkiin, taivas, sinisempi kuin safiiri, näytti muhoilevan maalle. Vähitellen kaikki hiljeni, päivä muuttui yöksi ja tuuliaispää pääsi jälleen vallalle erämaassa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Omarin onni.

Astuttuaan jälleen kynnyksen yli kotiinsa Djeddahissa, Mansurin poika tunsi samanlaisen ilon kuin kuolemaan tuomittu, joka on pelastunut kuolemasta. Hän sulkeusi huoneisinsa saadakseen jälleen levostua; hän katsasteli aarteitansa ja luki kultakasainsa summia: niissä oli hänen elonsa, hänen voimansa! Eikö aarteet antaneet hänelle keinoa tehdä ihmisiä hänen orjikseen ja oikeutta ylenkatsoa heitä?

Omarin ilo ei kumminkaan ollut puhdasta. Vielä oli eräs uhka taivaanrannalla. Eikö Abdallah, jos hengissä pääsi kotiinsa takaisin, saattanut katua lempeyttänsä? Eikö hän, jos kuoli aavikolle, ollut jättävä kostajaa jälkeensä? Eikö sheriffi saattanut katsoa arvoisuuttansa loukatuksi? Eikö pasha möisi suojelustaan, ja möisi kalliisen hintaan? Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys tuhlata sitä joutavissa penkomisissa! Kuinka vaikeata on olla oikein onnellinen täällä maan päällä!"

Näihin enemminkin perustettuihin penkomisiin tuli toisia, jotka hämmästyttivät Mansurin poikaa. Vasten tahtoaan ei hän saattanut olla ajattelematta tuota nilkkua, jonka hän oli tapattanut, yhtä vähän kuin Leilaa ja erämaassa kuolevan veljensä kuvaa, tämän veljen, joka, pelastaakseen häntä, jalomielisesti oli uhrannut oman henkensä.

-- Tyhmiä houreita! huudahti hän. Ne juuri panevat meidän partamme vaalenemaan ennen aikojaan. Mikä heikkous ajatella tuommoisia asioita! Voinko sallimusta muuttaa? Jos vanha Hafiz ei ole enää elossa, mikäpä siihen syynä on muu kuin että hänen aikansa oli loppunut? Sinä päivänä kun Abdallah tuli äitinsä kohtuun, oli hänen kuolemanhetkensä kirjoitettuna isoon kirjaan. Miksi olen siis levoton? Olenhan rikas! Minä voin ostaa toisten omattunnot; enkö siis voisi ostaa oman sydämeni rauhaa?

Mutta liepä päätellyt kuinka paljon hyvänsä, hänen sielunsa oli yhtäkaikki levoton kuin kuohuva meri. Kun meri ei voi asettaa aaltojaan, se viskoo rannalle vaahtoa ja mutaa. "Minun täytyy katsastaa," ajatteli hän, "mitä nyt tunnen on vaan ensimmäisen pelvon ja säikähyksen jäännöstä; hölmöt sanovat sitä omantunnon tuskaksi; se on vaan vähäistä väsymystä ja kuumetta; tiedänpä miten saan sen paratuksi. Minulla on kellarissani muutamia pulloja Shiraz-viiniä, joka monasti on lohduttanut minua; minkätähden en saattais niiltä pyytää kärsiväisyyttä ja unhotusta."