Chapter 10

Näin sanottuaan päästi beduiini sapelin vyöltään ja nakkasi sen sheriffin jalkain eteen, luoden Omariin silmäyksen täynnä ylenkatsetta; Hafiz astui esiin tehdäkseen samaten ja ollakseen kaikelle muulle joukolle hyväksi esimerkiksi, kun sheriffi otti puhuaksensa:

-- Ota miekkas jälleen; minä takaan sinua ja sinun ystäviäsi. Jumala varjelkoon minua näkemästä teitä aseettomina luonani; te olette minun voimani ja minun kunniani. Omar, lisäsi hän, kenties teet paraiten että hyvin mietit ennenkuin uusia lupauksia teet. Katumus seuraa monasti tyydytettyä intohimoa kintereillä; lemmettären saa jälleen, mutta kerta menetettyjä ystäviä ei saa ikänä.

-- Ruhtinas oikeauskoisten, jatkoi Mansurin poika uljaalla arvoisuudella, sinun sanaasi luottaen olen antaunut tähän asiaan; käske minua syrjäytymään ja minä tottelen; jos et, niin luja päätökseni ajaa se viimeiselle täpärällensä; minä en pelkää kenenkään muun mielen pahoittamista kuin sinun. Ja tehdäkseni kerrassa lopun kaikista näistä rettelöistä, tarjoan nyt miljoonan piasteria. Se ei ole liika-hinta naisesta jota profeetan ylevä jälkeläinen on suojeluksellaan kunnioittanut.

-- Oletko niin rikas että uskallat mokomia mielettömyyksiä? sanoi sheriffi; ensi tilassa olen sen muistava.

-- Käske, herra, vastasi kauppias; tavarani ja henkeni ovat sinun.

Sikeä hiljaisuus seurasi salissa. Leila, joka tähän asti oli seisonut, vaipui pyörryksiin sohvalle. Abdallah laski päänsä rintaansa vasten. Hafiz ja beduiinit liikahtivat uhkaavaisesti Omariin päin, joka rohkealla tyyneydellä kohtasi heidän hurjia silmäyksiään. Kafur alkoi kummallisesti koikkailla balkongiin päin ja katosi yhtäkkiä salista. Kaikkein silmät olivat sheriffiin luotuina, jota nähtävästi huoletti mitä tekisi.

-- Minä olen antanut sanani, sanoi hän viimein verkasti ja kääntyen beduiinien puoleen; te saatatte todistaa että kaikki on käynyt oikein ja puoltamattomasti. Tämä kauppias, teidän matkakumppaninne, tarjoaa miljoonaa; siispä on nais-orja hänen, jollei kukaan teistä tarjoa enempää.

-- Mistäpä erämaassa mokoman summan tapaisi! huudahti raajarikko. Sieluilla vaan, jotka ovat myöneet itsensä saatanalle, on niitä hornan aarteita. Meillä sitä vastoin ei ole muuta kuin miekkamme ja pyssymme. Jospa se päivä kohta tulisi, jona niiden arvo ymmärretään!

-- Sinä unhotat Abdallahin hohtokivet, sanoi Omar naurahtaen.

-- Ah, veljeni! puhkesi Jussufin poika sanomaan, mitä olen tehnyt että kohtelet minua tuolla tavoin? Sinäkö tosiaankin ajat tikarin rintaani.

-- Mitä tämä on? kysyi sheriffi kahdelta mustalta orjalta, jotka Abdallahin jalkain eteen asettivat raskaan lippaan siseleittyä hopeata.

-- Herra, sanoi toinen kantajista, siinä on Jussufin pojan kalliudet.

Näin sanottuaan aukasi hän lippaan ja otti siitä kahmalollisen juveeli-koristuksia mitä ihanimpia. Ainoastaan vähäinen osa näistä nousi enempään kuin miljoonaan.

-- Merkillistä, ajatteli sheriffi, kuinka nuot timantit ja topaasiset rannerenkaat ovat kummallisesti yhteen näköön kuin sulttaanittarelle antamani koristukset. Kuka on sinut lähettänyt? kysyi hän orjalta.

-- Herra, vastasi musta mies, syvään kumartaen, rakkauden laita on sama kuin hulluuden, kaikki sille annetaan anteeksi; jonka sanottuaan hän erosi huoneesta.

Abdallah ei tiennyt näkikö hän unta vai oliko valveillaan.

Omar kalpeni raivosta.

-- Tässä on paula kätkettynä, jupisi hän vihan vaivuttamalla äänellä; mutta samapa se on, viimeinen sana pitää kumminkin olla minun. Minä tarjoan kaksi miljoonaa piasteria, jos kelpaa.

Samassa astui vielä neljä orjaa huoneesen, kantaen raskaita asettamia, lamppuja ja hopeapikareita, ja asettivat ne, samoin kuin edellisetkin, Abdallahin eteen. Heti ensi silmäyksellä tunsi sheriffi komean pöytä-asettimen, joka oli haareminsa kaunistus. Hän oli saanut sen sulttaanilta lahjaksi, ja vähin kaipuuta tuntien oli hän päivällä erään avioliitollisen tapauksen jälkeen lahjoittanut sen ihanalle Fatimalle.

-- Kuka, huudahti hän, on saattanut käskeä kantaa tänne kaikkia näitä hopeakaluja?

-- Herra, vastasivat kantajat syvään kumartaen, rakkauden laita on kuin hulluuden, kaikki annetaan sille anteeksi.

-- Antakaa noille lurjuksille aika selkäsauna, sanoi oikeanskoisten ruhtinas, minä opetan heidät vastaamaan sananlaskuilla. Kuka on ne lähettänyt?

-- Kafur on lähettänyt, vastasi yksi orjista vapisevalla äänellä.

-- Tuokaa hetikohta tänne se saatanan tytär, sanoi sheriffi. Jos häntä saadaan meillä pitää, hän viimein siirtää koko meidän palatsimme pois.

Nuot neljä orjaa tuskin olivat ennättäneet mennä kun neljä muuta palvelijaa astui saliin, kantaen puriloita, joille oli ladottu vaatteita mitä komeimpia ja kankaita mitä kalliimpia. Tätä juhlallista kuljetusta johdatti Kafur, joka piti komentoa kaikella imaamin mahtavalla arvoisuudella. Oikeauskoisten ruhtinas huusi häntä luoksensa, kävi häntä korvaan käsin ja sanoi:

-- Tulepa tänne, sinä kirottu reppana, tahdotko ensinkään antaa minulle selitystä kaikista näistä tyhmistä tempuista?

-- Rakkauden laita on sama kuin hulluuden, vastasi Kafur järkähtämättömällä tyyneydellä; kaikki annetaan sille anteeksi.

-- Julkiatko sekoittaa sulttaanitarta näihin ilveisin? sanoi oikeauskoisten ruhtinas.

-- Sulttaanitar on tuolla ylhäällä, jatkoi Kafur hätäilemättä ja osotti balkongille; hän on kuullut kaikki, hän on nähnyt kaikki, hän tietää kaikki, ja, lisäsi hän kuiskien, hän on oikein vimmoissaan.

-- Vimmoissaan' Ja mistä siis? huusi hämmästynyt sheriffi.

-- Hän tietää, jatkoi Kafur, sinun katuvan että sinä hänen tähtensä olet luopunut Leilasta; hän ymmärtää juurtajaksain sen pelin, jota tuo kauppias pitää, tarjoamalla sinun puolestasi; hän ymmärtää hyvin kyllä että vaan intohimo voi tehdä sinut siihen määrään sokeaksi, että häväiset noita beduiinia, jotka ovat valtakuntasi kunnia. Kosk'ei hän enää rakasta minua, sanoi sulttaanitar, niin en tahdo kauemmin nauttia hänen hyviä tekojaan. Ota pois silmäini edestä nuot hänen antamansa juveelit, nuot vaatteet joilla niin mielelläni koreilin hänelle kelvatakseni. Kanna kaikkityyni Abdallahille; hän kilvoitelkoon edestäni viimeiseen asti. Jos sieluni vallitsija kääntyy jälleen minun puoleeni, mihinkä silloin kalliuksia tarvitsenkaan? Jos hän hylkää minut, niin en tahdo pitää muuta kuin muiston hänen rakkaudestaan.

Sheriffi katseli balkongia kovin levottomin silmin. Kalterin läpi luuli hän näkevänsä vähäisen käden, joka repi pitsinenäliinaa palasiksi. Muutamat katkonnaiset äännähykset, hyvin yhteen laatuun kuin itku ja hillityt nyyhkytykset, tekivät, että hän pahoilla mielin laski päänsä alaspäin. Hänelle selkeni nyt hetikohta, että beni-ameurien ystävyys oli hänelle paljon hyödyllisempi kuin Omarin kiitollisuus, ja hänen päätöksensä oli tehtynä.

-- Ei tulekaan saadakaan minua rikoskumppaniksi sopimattomassa heikkoudessa, sanoi hän juhlallisella äänellä; minä en koskaan peruuta sanaa, jonka kerran olen antanut. Minä tahdoin että luvattaisiin suojelemalleni naiselle soveliaat antimet. Sadassa piasterissa on tarpeeksi. Mitä taas tulee valintoon molempain kosijain välillä, niin se on Leilan oma asia. Hän itse valitkoon; menköön kauppiaalle taikka beduiinille, kaupunkiin taikka erämaahan, niin kunnioitan hänen valintoansa ja tiedän tehdä sen muidenkin kunnioitettavaksi.

-- Taavitti ja Salomo eivät olis tuominneet viisaammasti, huudahti raajarikko.

Molemmat veljekset seisoivat Leilan edessä. Abdallah, pelvosta ja toivosta äänettömänä, katseli häntä syvällä hellyydellä. Omar puhutteli häntä vihasta ja pahasta luulosta vapisevalla äänellä:

-- Ajattele tulevaisuuttasi äläkä uhraa tälle miehelle nuoruutesi ja kauneutesi kukoistusta. Tiedätkö minkälaista naisen elämä on teltissä? Kerjäläisen ja orjan. Ovatko sinun kätesi luodut eloa jauhamaan, lampaita lypsämään, villaa kehräämään ja nurmea ja puikkoja keräämään? Tämäkö beduiini antaa sinulle niitä kylpyjä, hohtokiviä ja hajuaineita, joihin olet tottunut? Hänkö maalaa silmäkulmasi ja ripsesi? Hänkö pesee tukkasi pomeranssi-mehulla ja pyyhkii sen ambralla ja myskillä? Minun luonani sitä vastoin saat naisia palvelemaan sinua, vaatteita koreillaksesi, timantteja kauneuttasi ylentääksesi. Sinä et tule olemaan orja, vaan valtijatar; ilonani ja lakinani tulee olemaan jokaisen oikkusi täyttäminen.

Leila kumarsi, otti Abdallahin vapisevan käden ja laski sen päänsä päälle.

-- Minä olen, sanoi hän, herrani orja. Muukalainen kuin olen, minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen tykönään; isätön ja äititön, minulla ei ole muuta perhettä kuin hänen. Hän on isäni, äitini, veljeni. Oi, korkeasti rakastettuni, lisäsi hän puoleksi kuiskien ja nostaen silmänsä häntä kohti; vihdoin viimein olen sinun; vihdoin viimein saan sanoa sinulle, että sinä olet minun iloni ja minun elämäni. Ja sekä itkien että hymyillen suuteli hän puolisonsa kättä.

Oikeauskoisten vallitsija katseli tyytyväisenä tätä näytelmää, joka tuntui nuorentavan häntä. Läksy on ehkä hieman liiaksi ankara Fatimalle, ajatteli hän, mutta se tekee hänelle hyvää; toivonpa hänen ainakin ajaksi paranneen pääsemättömästä luulevaisuudestaan.

Omar ei virkkanut mitään. Hänen vääristyneet kasvonmurteensa ja uhkaavat silmänsä osoittivat mielikarvauden ja vihan taistelua.

-- Mansurin poika, sanoi nilkku mies, sinun pitäis naida tuo Kafur. Sielusi on yhtä musta kuin hänen kasvonsa. Te kaksi saisitte lapsia saatanan, teidän esi-isänne, mukaisia.

-- Eno, huudahti Jussufin poika, oletpa kovin julma! Jos Omar olis minun sijassani, hän säästäis meitä. Veljeni, lisäsi hän, ojentaen Omarille kättä, anna anteeksi onneni.

-- Sinä olet viisaampi kuin minä, vastasi Omar; minä toivotan sinulle onnea menestykseesi. Ja hän meni, vihaa kuohuen, tiehensä.

-- Mikä ihana asia tuo nuoruus on! ajatteli Hafiz. Silloin ollaan rehellinen, luottavainen ja hyvettä uskotaan. Mutta minä olen vanha ja tiedän minkälainen maailma on. Kun minulla on konna jalkani alla, hän on skorpiooni, jonka säälimättä rusennan, niin ettei toiste pistä minua.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Kotiintulo.

Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa, kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?

Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin. Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä, kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä lävitse.

Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille. Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä vallattomampi.

-- Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan jalan.

-- Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta onnea pitää kädestäsi kiini.

-- Kiittämätön, huudahti Kafur, et siis minua enää ajattelekaan. Sinäkö, musta beduiini, tässä väkisin viet pois kaliifi Moavijahin lempi-sulttaanittaren? Ja hän alkoi äänellä iloisella kuin pääskysen, laulaa heduiinitytön laulua:

Tuniikkasi jällehen annan, Vyön helmisen vyöltäni luon; Ennemmin muille ne suon, Ja karkean kaapuni kannan.

Kyll' haaremi oivalta hohtaa. Vaan mulle se tuo tukalaa; En huokua voi, jos en saa Erämaihini matkata kohta.

Siell' kaivoilla tyttöset kirkuu. Karjat juotettuna virkuu. Oi, jospa jo pääsisin pois!

Unissani nään nuorukaisen Pois kanssani karkuuttavaisen. Oi, jospa hän täällä jo ois!

Näin kuljettiin koko päivä, muistamatta väsymystä ja hellettä. Kun ilo tulee kärsimyksen perästä, tokkopa silloin ajateltaneenkaan muuta kuin iloa? Ilmankin, olihan vanha Hafiz saatavilla karavaania johtamaan. Abdallahin ei tarvinnut luopua tavarastaan jota beduiinit voittoriemulla kotiinsa veivät.

Ilta tuli jo, kun saatiin beni-ameurien teltit näkyviin. Aurinko meni mailleen suunnattoman suuren vesikaaren alle, joka peitti puolta taivaankantta; kimeltelevä purppuraloisto oli aavikon hiedalle levitettynä ja välkkyvän kullan säteet loivat säkeniään kraniitti-pyramiidien huipuille. Etäältä kuului vesirattaan kohina ja kitinä, koirain haukunta ja turturikyyhkyin kuherrus. Yhtäkkiä kajahti vihlova kiljaus matkustajia vastaan.

-- Mikä se oli? kysyi Leila.

-- Se on äitini ääni, vastasi Abdallah ja astui pois ratsailta. Sinulla tulee nyt olemaan kaksi, jotka sinua rakastavat.

Halima tuli kohta näkyviin, näyttäen suuresti hämmästyvän, kun näki näin pitkän karavaanin.

-- Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?

-- Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on kunnioittava ja auttava sinua.

Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin, joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:

-- Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä saatan rauhassa kuolla.

Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle antanut.

-- Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?

-- Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa, että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse onnellinen!

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kara-Chitan.

Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi häneltä.

Mitäpä minä huolin isäni tahdosta! sanoi hän. Mutta hyvää minulla on terveydestä ja tuosta kullasta, jota läjiin kokoan? Enkö sentähden ole onnettomin ihmisistä? Tuo beduiini katala riemuitsee voitosta köyhyydessään, jota vastoin minä ylellisyydessäni olen iloton ja yksinäinen. Kirottu olkoon elämä, kirottu olkoon veljeni! Dervishi ennusti totta: paras ystäväni kuolettaa minut. Ja vaipui kenolleen haluttomuuteensa.

Omarin mielikarvaus pani koko kaupungin hommaamaan. Vaikkapa ei juuri rakastettukaan Mansurin poikaa, niin pidettiin hänen rahojaan sitä enemmässä arvossa, ja itsekseen tuumittiin, eikö hänelle kävisi jotain apua tarjoaminen, jotain lohdutusta myöminen. Tuommoisen häväistyksen kärsittyään, niin arveltiin, hän runsaasti maksaisi sille, joka hänen puolestaan hankkisi koston beduiinille. Tämmöiset sanat harvoin menevät hukkaan. Rikkaan onnettomuus on että hänellä alinomaa on ympärillään ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen puolestaan syöstymään perikadon liekkeihin. Intohimo köyhässä on liekki, joka kuluttaa hänen sydämensä, mutta joka itsestään sammuu, kuin ei sillä enää ole voimassa pitävää ainetta; rikkaan intohimo on nuotio, johonka jokainen saattaa lisää panna, ja josta hävittävä palo, rikosta ja kuolemaa lähtee!

Muuanna aamuna sai Mansurin poika erään arnautilaisen kapteinin vieraakseen: tämä tuli, sanoi hän, tähdellisessä asiassa, jota ei käynyt toistaiseksi jättäminen. Omar otti hänet kohteliaasti vastaan ja tuotatti piippuja ja kahvia.

-- Oivallista kahvia, sanoi kapteini, verkalleen tyhjentäen kuppinsa; karvasta kuin kuolema, mustaa kuin saatana ja kuumaa kuin helvetti. Ja mikä suloinen seoitus sitten neilikoita, kaneelia ja muskottia! Kuinka onnellisia te rikkaat mahtanette olla! Näyttääpä niinkuin maailma olis vaan teitä varten.

-- Välistä erehdytäänkin rikkaan onnellisuudesta, vastasi Omar huoaten.

-- Mitäs joutavia! Rikas mies jolla on suruja, on saituri, joka ei osaa käyttää kultaansa. Jos hän rakastaa jotain naista, mikä estää hänet ostamasta häntä? Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta: rahalla saapi kaikkea.

-- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika.

-- Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka karkasivat teidän päällenne aavikolla. Tappamalla ystäväni Mohamedin veljesi Abdallah on tehnyt minulle viidentuhannen duron vahingon; maksa minulle se summa, niin päästän sinut Abdallahista.

-- Murha! sanoi Omar.

-- Joutavia! vastasi kapteini tyynesti, ellei Jumala olis kuolemaa keksinyt, me kohta söisimme toisemme. Kas niin, ei mitään joutavia arveluita! Kun tilaisuus on käsissä, viisaus kieltää päästämästä sitä; se on oikein että pakoitamme vihollisemme tyhjentämään sen pikarin, jonka karvautta he ovat antaneet meidän maistaa. Se on oikein että lyömme heitä samoilla aseilla, joilla he ensin ovat meitä haavoittaneet.

-- Veljeni! sanoi Omar epäröiden.

-- Veljesi ja vihollisesi. Mitäpä hänen kuolemansa sinuun koskee? Sinä et koske häneen sormellasikaan. _Minä_ tapan Abdallahin kuin koiran, jos saan hänet mukaani aavikolle. Minä vaan kostan omasta puolestani. Mutta voidakseni kostaa, minä tarvitsen viisituhatta duroa.

-- Mitäpä hyvää sinun kostostasi minulle on? jatkoi Mansurin poika.

-- Se on asia, johon minun on mahdoton vastata sinulle, vastasi Kara-Chitan; minä en ymmärrä toiminto-asioita niin hyvästi kuin sinä; mutta jos olisin sinun sijassasi ja Abdallah katoaisi, minun ei olis vaikea saada ihana Leila käsiini. Sanotaan ettei beduiinilla ole muita sukulaisia kuin äiti ja eräs vanha hupsu äijä; ne ovat esteitä, jotka vähällä rahalla ja uskaliaisuudella saa poistetuksi. Poisryöstö on mutkattomin asia maailmassa, ja jos Leila kerta on leskenä ja on tullut sinun taloosi, tokkopa niin hirmuisen pitkää aikaa tarvittaisiin, ennenkuin hän saataisiin lohdutetuksi? Ketäpä juuri pelkäisit? Sheriffiäkö? Djeddahissa nauretaan beduiinien vihalle. Pashaako? Hän on ihminen kuin kaikki muutkin; hänellä on omatunto ja hinta mistä se myödä tietään.

-- Entä heimokunta, lienetkö sitä ajatellutkaan?

-- Heimokunta, sanoi kapteini on sama kuin ei mikään. Tiedän kyllä että beduiinit saattavat yhtä kauan kuin heidän kameelinsa kätkeä vihaansa, mutta heimolaisuutta käy ostaminen niinkuin kaikkea muutakin; erämaassa ei halveksita kultaa enemmin kuin muuallakaan. Beni-ameurit lohduttavat mieltänsä Abdallahin jättämällä perinnöllä.

-- Niin, jatkoi Omar, heimolaisuutta käy ostaminen kun tappo ei ole ehdollinen. Sata kameelia on ihmishengen hinta; mutta murha-asiassa ei käydä keskustelemaan; he tappaisivat minut.

-- Erämaa on mykkä, sanoi kapteini, ja vainajat eivät juoruile. Kun keskellä erämaata tapaa kuivettuneen ruumiin, täytyy olla hyvin tarkka silmä, jos mieli eroittaa, onko siinä ollut murha vai sattumus. Mutta älkäämme enää siitä puhuko, lisäsi hän, ja nousi ylös; mitäpä huolinkaan ihanasta Leilasta, jota en koskaan ole nähnyt' Rakastakoon beduiiniaan, olkoot onnelliset toistensa kanssa ja naurakoot Mansurin pojalle. Kernaasti minulta. Tarkoin mietittynä, Abdallah on urhoollinen mies; minä kunnioitan häntä; jos sinä olisit tehnyt hänelle sen häpeän, jonka alaisena sinä nyt olet, hän ei suinkaan olis antanut tinkiä kostonsa hintaa. Jää hyvästi!

-- Jääpä vielä tänne, huusi Mansurin poika. Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin Abdallah elää, minulla ei ole vakuutta maan päällä. Sitä ennustettiin minulle jo lapsuudessani ja minä tunnen sen nyt selvästi joka päivä. Pelasta minut tuosta vihollisesta. Mitä nilkkuun tulee, niin on minulla eräs asia hänen kanssansa ratkaisematonna. Minä otan hänet osalleni. Oi Leila, kuinka kalliisti saan ostaa sinut!

-- Jos nyt tahdot seurata minun neuvoani, jatkoi kapteini, niin hotaisemme yhtä aikaa. Minä vien pois Abdallahin, joka sitten ei koskaan palaa; sinä ryöstät pois kaunottaren; kaikkityyni on kahdessa tunnissa tehtynä ja vihollinen lyötynä, ennenkuin vaaraa edes aavistaakaan.

-- Menköön, sanoi Omar, mutta pane tarkkaan muistoon se, etten koskaan enää tahdo nähdä sinua.

-- Sepä on tietty, vastasi Kara-Chitan. Sano vaan päivä ja hetki, anna viisituhatta duroa ja luota säntillisyyteeni; onneni on tehtynä. Arabian kauniimpiinkaan hevoisiin en rikkoisi lupaustani.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vieraanvaraisuus.

Ahneuden ja vihan yhtyessä liittoon tuhotaksensa Abdallahta, iloitsi Jussufin poika onnestansa, aavistamattakaan pilveä nousevaksi ilmanrannalle. Taisiko hän, jonka sielu oli puhdas ja jonka sydän oli vapaa kaikesta vihankaunasta, uskoa vihollista olevan hänellä? Kun rakastetaan ja ollaan rakastettu, kaikkia ihmisiä ajatellaan veljiksi. Hän oli kokonaisen kuukauden elänyt rakkauden ja ilon hurmoksessa, mitään muuta ajattelematta kuin ihastella Leilaa ja kiittää Jumalata, joka oli siunannut hänen taloutensa.

Muuanna kuumana ja helteisenä aamuna, jommoinen tavallisesti käy myrskyn edellä, lepäsi Abdallah puutarhassaan sitruunipuiden varjossa. Kafur, tuo aina samainen vallaton lapsi, oli paneutunut isäntänsä jalkain vierelle, ja piti silmiänsä häneen luotuina, kuin koira, joka tiedustaa käskyä tahi silmänluontia. Halima seisoi teltissä leipiä tuhassa paistaen, sillä aikaa kun Leila, polvillaan ompelupuiden edessä, ompeli kulta- ja hopea-ruutuja miehensä mekkoon. Ympäröittynä kaikella mitä halusi, nautti Jussufin poika täysillä kulauksilla elämän iloa. Koirain haukunta herätti hänet unelmistaan. Kameelilla ratsastaja seisahtui puutarhan portille, ojentaen kätensä nuorta beduiinia kohti. Leila riensi telttiin, mutta Abdallah meni muukalaista kohtaamaan.

-- Sinä olet tervetullut, sanoi hän hänelle, tulosi tuopi meille Jumalan siunauksen. Talous kaikkinensa on sinun; sinä olet sen herra.

-- Jussufin poika, sanoi tuntematon, en laske jalkaani maahan ennenkuin vannot tekeväsi minulle avun, jota tarvitsen.

-- Puhu, nuori mies, sinä olet minun vieraani, sanasi on komento.