Part 9

Joe katseli häntä äkillisen kunnioituksen valtaamana. Hän käsitti, mitä suunnattomia mahdollisuuksia tuossa miehessä piili, ja suri sitä, että niitä oli niin kurjasti tuhlattu. Varas ja rosvo! Tuona hetkenä Joen mielessä leimahti totuuden välähdys, hän aavisti elämän menestyksen ja tappion salaisuuden. Elämä siirsi syrjään esiripun, jotta hän saisi lukea siitä kuin kirjasta ja ymmärtää. Puna-Nelsonin kaltaisista aineksista luotiin sankareita; mutta heillä oli, mitä häneltä puuttui -- valitsemiskykyä, mielen tasaisuutta, hengen tervettä hillitsemisvoimaa, lyhyesti sanoen juuri niitä ominaisuuksia, joista isä oli niin usein hänelle "saarnaillut".

Nämä ajatukset täyttivät Joen mielen silmänräpäyksen ajan. Sitten _Peura_ lennähti pilviä kohti ja kiisi heidän keulansa editse mahtavan aallon harjamalla.

-- Se villi miäs! Se villi miäs! huusi Ranskan Pekka hämmästyneenä katsellen. -- Se usko, että hän voi kiippa! Hän kuale! Me kaikki kuale! Hän täytty keenty. Oh, se hullu, se hullu!

Mutta aika oli täpärällä, ja Puna-Nelson uhmasi vaaraa. Oikealla hetkellä hän kiippasi isonpurjeen toiselle laidalle ja käänsi jälleen tiukasti päin tuulta.

-- Nyt se tulee! Pidä varasi ja hyppää veneeseen! huusi Friskon poika Joelle.

_Peura_ hurahti heidän peräpuolitseen kallistuen niin, että kajuutan akkunat peittyivät veteen, ja laskien niin läheltä, että yhteentörmäyksen välttäminen näytti melkein mahdottomalta. Mutta vellova vesi heitti molemmat alukset erilleen. Nähdessään yrityksen epäonnistuneen Puna-Nelson valmistausi heti toiseen. Peräsin työnnettiin sivulle, _Peura_ pyörähti kuin takajaloilleen kohoten ja heilautti täten isonpurjeen puomin lähemmäksi _Salamaa_. Ranskan Pekka oli likinnä sitä, eikä tämä otollinen tilaisuus kestänyt silmänräpäystä kauempaa. Hän ponnahti ilmaan kissan lailla tarttuen molemmin käsin aliköyteen. Sitten _Peura_ syöksähti edelleen kastaen hänet joka heilahduksella mereen. Mutta hän piteli yhä kiinni ja laahautui alusta kohti joka kerta, kun kohosi jälleen ilmaan, kunnes saattoi pudottautua istuma-aukkoon, juuri kun Puna-Nelson valmistautui uudistamaan liikkeensä.

-- Nyt on sinun vuorosi, virkkoi Friskon poika.

-- Eipä, sinun vuorosi, Joe vastasi.

-- Mutta minä olen tottuneempi merellä, Friskon poika väitti.

-- Ja minä osaan uida yhtä hyvin kuin sinäkin, toinen intti.

Vaikeata olisi ollut päättää, miten väittely olisi loppunut, mutta kävikin niin, että nopeasti toisiaan seuraavat tapahtumat tekivät ratkaisun tarpeettomaksi. _Peura_ oli taas kiipannut ja kiiti takaisin huimaa vauhtia. Se kallistui niin hirvittävästi, että kaatumisen välttäminen tuntui kerrassaan mahdottomalta. Siinä oli suurenmoinen näky. Juuri silloin myrsky puhkesi täyteen raivoonsa, ulvova tuuli velloi ryöppyäviä aallonharjoja, niin että ne kiehuivat. _Peura_ katosi näkyvistä suunnattoman vesivyöryn taakse. Aalto vieri edelleen, mutta seuraavassa tuokiossa pojat näkivät hämmästyksekseen aluksen entisellä paikalla vain raivoisaa vettä. Epäillen he katsoivat toisen kerran. _Peuraa_ ei vain näkynyt. He olivat yksinään myrskyn myllertämällä valtameren ulapalla.

-- Herra olkoon armollinen heidän sieluilleen, virkkoi Friskon poika juhlallisesti.

Äkillinen onnettomuus oli kauhistuttanut Joen siihen määrään, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

-- Purjehti suoraa päätä kumoon ja meni pohjaan painolasteineen, huohotti Friskon poika. Kiinnittäen sitten huomionsa heidän omaan vaaranalaiseen asemaansa hän virkkoi: -- Nyt saamme tulla omin neuvoin toimeen. Tuo puuskaus taittoi myrskyltä selän, mutta meri ärtyy vieläkin vihaisemmaksi, kun tuuli lientyy. Auta nyt toisella kädellä ja pitele lujasti kiinni toisella. Meidän täytyy saada se päin laineita.

Veitsi kädessä pojat ryömivät keulapuolelle, missä laitaan jyskivä masto hylkykappaleineen haittasi pahasti aluksen liikkeitä. Friskon poika toimi johtajana tässä tukalassa työssä, mutta Joe noudatti neuvoja kuin vanha merikarhu. Tuon tuostakin hyökyaalto pyyhälsi keulalaidan ylitse viskelles poikia edestakaisin kuin sukkuloita.

Ensinnä sidottiin suurin osa veteen joutunutta sälyä keulapuolen ristipollariin; sitten he viiltelivät ja hakkasivat hengästyneinä huohottaen ja yhtä usein veden alla kuin sen päällä noita yhteen sotkeutuneita valleja, kuutteja, taakeja ja köysiä. Istuma-aukkoon tulvi runsaasti vettä, ja elleivät he ehtisi suoriutua työstään ajoissa, painuisi alus varmasti pohjaan. Lopulta oli kuitenkin vapauduttu kaikesta muusta paitsi vasemmanpuoleisesta köysistöstä. Friskon poika viilsi silloin poikki taljaköydet, myrsky suoritti lopun. _Salama_ ajautui nopeasti hylkysälyn alapuolelle, kunnes keulaan kiinnitetty nuora pingottui ja pakotti keulan kääntymään päin tuulta ja aallokkoa.

Pojat herkesivät hetkiseksi työstä hurratakseen menestykselleen, mutta riensivät sitten peräpuolelle, missä kajuutta oli puolillaan vettä ja tavarat uiskentelivat sinne tänne. Ottaen perälaatikoista pari sankoa he alkoivat ammentaa vettä mereen. Se oli ankaraa ja masentavaa työtä, sillä moni sangontäysi viskausi uudelleen heidän ylitseen. Mutta he pysyivät itsepintaisina, ja yön saapuessa _Salama_, joka hilpeästi keikkui vallattomana aalloilla ajoankkureineen, saattoi taas ylpeillä siitä, että sen pumput toimivat moitteettomasti. Myrskyltä oli taittunut selkä, kuten Friskon poika oli ennustanut. Tuuli oli kääntynyt länteen ja puhalsi vielä varsin navakasti.

-- Jos sitä kestää, selitti Friskon poika, niin me ajaudumme huomenna Kalifornian rannikolle. Ei tässä auta muu kuin odottaminen.

Heidän mielensä oli alakuloinen toverien kuolemasta ja lamassa ylenmääräisistä ponnistuksista. Sen vuoksi he eivät virkkaneet montakaan sanaa, vaan painautuivat toisiaan vastaan lämpöä ja seuraa etsien. Yö oli kurja, ja kylmä puistatti heitä yhtämittaa. Aluksessa ei ollut ainoatakaan kuivaa paikkaa, suolavesi oli kastellut ruokavarat, huopavaipat, kaiken. Toisinaan he vaipuivat unenhorrokseen. Mutta sitä kesti vain lyhyeltä, sillä kumpikin havahtui vuoron perään äkillisesti hätkähtäen, niin että toinenkin siitä heräsi.

Viimein päivä koitti, ja he alkoivat tarkastella ympäristöään. Tuuli ja aallokko olivat vaimentuneet melkoisesti, eikä tarvinnut enää olla levotonna _Salaman_ turvallisuudesta. Rannikko oli lähempänä kuin he olivat odottaneet, sen kalliot kohousivat tummina ja uhkaavina harmaassa sarastuksessa. Mutta auringon noustessa he saattoivat nähdä keltaiset hietikot, joita reunusti valkoinen kuohusarja, ja takana -- se näytti melkein liian hyvältä ollakseen totta -- häämöttivät kaupungin taloryhmät ja savuavat uuninpiiput.

-- Santa Cruz! Friskon poika huusi -- nyt ei tarvitse pelätä, että hukumme rantahyrskyihin.

-- Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.

-- Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa isoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San Lorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone. Vesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme. Näes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni. Me pääsemme perille aamiaiseksi.

Noutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin jäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen pollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. _Salama_ kääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta ja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet. Kun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista hylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.

XXI luku:

Joe isänsä luona.

-- Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään _Salaman_ sekä keulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. -- Mitäs nyt tehdään, kapteeni?

Joe katsahti häneen kummastuneena. -- Mitä -- tuota noin -- mitä sinä tarkotat?

-- No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet maihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä käsket, kapteeni?

Jee älysi hänen tarkotuksensa. -- Joka mies aamiaiselle -- toisin sanoen -- maltappas vähän.

Hän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen tullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven, ja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe suunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi aikeensa Friskon pojalle.

Kassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San Franciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.

-- Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen. -- Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen. Tässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku istuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään kajuuttaan. Hyvästi nyt.

Puristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa kohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja siihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä merisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän ei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä lukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen uutinen:

_Otaksuttava merionnettomuus_.

Hinaajalaiva _Meren kuningatar_, jonka on vuokrannut toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.

Tämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut saanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu sanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta kohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.

San Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan, joka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja kiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja pelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä aamiaiselle.

Toimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven auki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä konttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä kääntyi hänen puoleensa.

-- Ettekö tunne minua, herra Willis?

Herra Willis katsoi toistamiseen. -- Mitä, Joe Bronsonko? Mistä kummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.

Herra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti katseensa. -- Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.

-- Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti hypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin vastaan.

-- Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?

-- Kyllähän se mukiin meni. -- Hän oli huomannut vilkkeen isän silmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. -- Eihän se ollut hullumpaa -- tuota noin -- kun ottaa huomioon --

-- Mitä sitten?

-- Niin, tuota noin -- olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei toisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.

-- Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. -- Isä kääntyi pikakirjottajan puoleen: -- Te voitte lähteä, herra Brown, ja -- hm -- minä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.

Tuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja luonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan -- aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri palannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.

-- No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin ja teit minut tavattoman uteliaaksi.

Ja Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut -- juurta jaksain -- maanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän selitti -- yksityiskohtiaan myöten -- unohtamatta edes keskusteluja ja niitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen kasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli melkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin vauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.

-- Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut käydä paremmin.

-- Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. -- Saattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.

-- Sitä minä en ymmärrä. -- Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän arvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään kassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.

Ilmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä hän jatkoi: -- Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset täyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi sataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä, että me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon, tuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, -- herra Bronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle -- tässä maailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai paperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on tässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet yhdestä miljoonasta dollarista?

Joe pudisti päätään.

-- Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken maailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se ei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on kutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä nämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi -- juuri _sinun_ elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin innoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko sinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita elämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja _voinko_ minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä sinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen kokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa kaltainen -- maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe ole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen tilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä tarkotustani?

Herra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä, ja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa isälle -- puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä järkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset selvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa sanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli oppinut maailmalla -- kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt keskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään _Peuran_ ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja herra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.

-- Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun ennätettyään.

-- Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia, mikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. -- Tällä kertaa herra Bronson salasi silmäkulmansa vilkkeen. -- Ja minusta hän näyttää täysin kykenevän pitämään huolta itsestään.

-- Isä? -- Joe ei saattanut uskoa korviaan.

-- Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista luvatuista viidestä tuhannesta dollarista -- toinen puoli kuuluu sinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen vaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme korottaneet palkintosummaa.

-- Oh! Joe alkoi ymmärtää. -- Osan siitä voi vallan helposti järjestää. Minä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee -- niin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja -- ja -- vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä ja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta tuhannesta dollarista.

-- Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?

-- Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.

-- Kuinka niin?

-- Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun komennettavanani.

-- Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa. No hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen osuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne järjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi -- sanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen varma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme lähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan kunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen kuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra asianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?

-- Suostun siihen heti paikalla.

Isä ja poika löivät kättä.

-- Ja entä mitä sinä aiot nyt tehdä, Joe?

-- Lähetän ensin sähkösanoman Friskon pojalle ja riennän sitten kotiin.

-- Odotappas hetkinen, kunnes olen soittanut San Andreakseen ja ilmottanut hyvät uutisemme herra Tatelle -- tulen sitten sinun mukaasi.

-- Herra Willis, virkkoi herra Bronson heidän kulkiessaan toimiston halki -- kassakaappimme on pelastettu, ja me otamme tänään lomaa joka mies. Olkaa niin ystävällinen ja ilmottakaa konttoristeille, että he saavat olla vapaina lopun päivää. Ja kuulkaappas -- hän huusi jälkeensä hissiin astuessaan -- älkää vain unohtako juoksupoikaa!