Part 8

Hän vaikeni ja tuijotti kiinteästi rannalle päin. Pimeys ja äänettömyys, johon miehet olivat kadonneet, oli kerrassaan läpitunkematon. Ei kuulunut muuta kuin yltyvän tuulen tohina.

-- Minä jo luulin, että heittäisin henkeni siinä kasvatuslaitoksessa. Oli kuin olisin joutunut vankilaan. Meitä vartioitiin kuin pahantekijöitä. Mutta kyllä se olisi mennyt mukiin, jos olisin vain sietänyt niitä toisia poikia. Mutta he olivat enimmäkseen kaikkein kehnoimpia katupoikia -- valehtelivat, matelivat ja menettelivät raukkamaisesti, ei heissä ollut rahtuistakaan miestä eikä vähintäkään aavistusta suorasta pelistä. Siellä ei ollut mitään muuta, mikä olisi ollut minulle mieleen, kuin kirjat. Silloin minä lueskelinkin aika lailla, usko pois! Mutta se ei voinut korvata kaikkea. Minä kaipasin vapautta ja päivänpaistetta ja suolaista vettä. Ja mitä minä sitten olin tehnyt joutuakseni vankilaan sellaisten poikien pariin? Olin koettanut luopua kehnosta elämästä ja ryhtyä parempaan, olin tehnyt aivan oikein, ja sen nyt sain palkakseni. Näes, minä en ollut kyllin vanha ymmärtääkseni asiata perin pohjin. -- Välistä saatoin nähdä, kuinka auringon paiste kimalteli aalloilla ja valkaisi purjeet aivan huikaiseviksi, ja _Peura_ pyyhälti loisteen halki ihan mielensä mukaan -- ja silloin tunsin itseni aivan hulluksi ikävästä. Ja sitten pojat tekivät minulle jotain kehnoja kepposiaan, ja minä rupesin löylyttämään koko joukkoa. Vartijat sulkivat minut tyrmään ja kurittivat minua. No niin, en voinut kestää kauempaa, odotin sopivaa tilaisuutta ja sitten lähdin käpälämäkeen. Siltä näytti, ettei maissa ollut tilaa minulle, ja niin liityin Ranskan Pekan seuraan ja palasin takaisin lahdelle. Siihen se yritys päättyi, mutta kyllä minä koetan uudestaan, kunhan tulen vanhemmaksi -- kyllin vanhaksi, että voin pitää puoliani.

-- Sinun pitää palata maihin minun kanssani, virkkoi Joe käskevästi, laskien kätensä toverin olkapäälle. -- Juuri niin sinun pitää tehdä. Kun tästä --

Päh! Rannalta kajahti revolverin laukaus. Päh! Päh! Joukko revolvereita äänsi terävästi ja nopeasti. Kuului hurja huuto, mikä häipyi samassa. Joku alkoi parkua apua. Molemmat pojat kavahtivat silmänräpäyksessä jaloilleen, nostivat isonpurjeen ja laittautuivat valmiiksi lähtemään. _Peuran_ poika menetteli samein. Jahdissa heräsi muuan mies unestaan, työnsi skailetista esiin päänsä, mutta vetäysi äkkiä takaisin nähdessään kaksi outoa alusta. Odotuksen jännitys oli päättynyt, toiminnan aika oli käsissä.

XVIII luku:

Uusia velvollisuuksia.

Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan: "Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"

-- Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä tarkottaen.

-- Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi _Peuran_ poika heille aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen kimpussa.

-- Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. -- Onko kaikki valmiina?

-- On -- selvä on.

-- Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta pistää esiin päätään. -- Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.

-- Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus. -- Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.

-- Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.

-- Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi _Peuran_ poika; ja sen jälkeen oli mies ääneti.

-- Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.

Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan ääni kyllin selvästi todisti.

-- Ei, ei! hän huusi. -- Pannan se _Salaman. Pöirä_ seila liika pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se. Pannan se _Salaman_. Häh? Mitä sinä sano?

-- No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. -- Selvitetään se asia myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan. Minulta taittui käsivarsi.

Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja, airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi, että hankittiin takaa-ajoa.

-- No nyt! komensi Puna-Nelson. -- Kaikki samalla haavaa! Älkää päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee! Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja huoatkaa vähän.

Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin epämääräiset ääriviivat.

-- Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. -- Vetäkää yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!

Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan uhkasi yllättää heidät.

-- Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. -- Minä koetan pysytellä lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten huomenna merellä, Farralonesin luona. -- Hän hyppäsi purteensa miesten jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: -- Ja sitten Meksikoon, pojat -- Meksikoon päivää paistattamaan.

Juuri kun _Salama_ ankkurista vapautuneena painautui lähtemään halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus, joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin että _Salama_ joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että _Salama_ pääsisi pakoon.

Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti, juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.

_Peura_ oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli _Salama_ jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan, kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää -- kenties sen vuoksi, että _Salama_ laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.

Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.

-- Ne luule, ne saa kiin _Salama_! Pyh! -- Ja hän käänsi aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.

Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken. Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa nopeammin.

-- Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.

Ranskan Pekka nauroi. -- Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila vikkelämpi -- me seila korkeampi. Se pelkä tuuli -- me otta koko tuuli. Oh, vartto van, niin saa näke.

-- Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon poika -- ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua. Katsos!

Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.

Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän! Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.

-- Kissa vieköön, hän kuiskasi. -- Taitaa olla sinun isäsi?

Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka -- ja heitä oli toista tuhatta miestä.

-- Älä hiisku mitään, hän varotteli.

Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. -- Ranskan Pekka ei osaa lukea, hän mutisi -- eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä, mitä sinä sille mahdat?

-- Odota, niin saat nähdä.

Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka. Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden, että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.

XIX luku:

Pakosuunnitelma.

-- Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.

Molemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon äärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto kohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä hetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin munankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka laski suoraan kohti, ja _Salama_ ryntäsi jyrkkää rinnettä ylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui sitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan aaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin vaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen poikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli aivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli kevyesti kuin korkki.

Joesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään -- erilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa! Varmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan, missä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle kansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja yksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle reippaalle miehistölle.

-- Oh, katto, katto! Ranskan Pekka viittasi taaksepäin.

Huvijahti ei uskaltanut antautua samaan leikkiin, vaan liikuskeli edes ja takaisin matalikon sisäreunan vaiheilla. Ajojahti oli päättynyt. Muuan luotsikutteri, joka pakeni suojaan lähestyvän myrskyn tieltä, lensi heidän ohitseen pelästyneen linnun lailla ja sivuutti höyrylaivan, ikäänkuin tämä olisi pysynyt paikallaan.

Puolta tuntia myöhemmin _Salama_ kiiti vapaaksi viimeisen ryöppyävän hyrskyn syleilystä ja liukui nousten ja laskien Tyvenen meren pitkiä aaltoja myöten. Tuuli oli yltynyt ja pakotti reivaamaan sekä halkaisijan että isonpurjeen. Sitten laskettiin taas täyttä vauhtia oikealle kohti Farralonesta, joka sijaitsi noin neljän penikulman päässä. Kun aamiainen oli keitetty ja syöty, he ehättivät _Peuran_, joka oli pantu piihin ja joka ajelehti lounaaseen rannasta. Ruori oli köytetty paikoilleen, eikä kannella näkynyt ainoatakaan sielua.

Ranskan Pekka moitiskeli katkeroituneena moista huolimattomuutta. -- Se ole Puna-Nelsonin suur vika. Hän ei välittä. Hän ei pelkä mitä. Yks' kaunis peivä hän kohta kuale -- oikken pian! Minä ole vissi.

Kolme kertaa he kiersivät _Peuran_ ympäritse ja huusivat yhteen ääneen, ennenkuin saivat ketään kannelle. Aluksessa nostettiin viipymättä purjeet ja yhdessä molemmat kaarnankappaleet laskivat äärettömälle valtamerelle. Friskon poika selitti Joelle sen välttämättömäksi, koska täytyi saada kyllin runsaasti tilaa, ennenkuin myrsky kävisi täysin raivoin heidän kimppuunsa. Muussa tapauksessa he saattaisivat ajautua alas Kalifornian rannikolle. Ruokaa ja vettä, hän virkkoi, voi hankkia laskemalla jossain maihin, kunhan sää ensin parantuisi. Hän toivotti onnea Joelle sen johdosta, ettei tämä tuntenut merikipua; se seikka tuotti hänelle myöskin Ranskan Pekan kiitokset ja teki tämän suopeammaksi kapinallista matruusiaan kohtaan.

-- Kuuleppas, mitä meidän on tehtävä, kuiskasi Friskon poika päivällistä keittäessään. -- Me raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan ja --

-- Raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan?

-- Niin, ja sidomme hänet käsistä ja jaloista, kunhan tulee pimeä. Sitten sytytämme tulet ja laskemme rantaa kohti, koetamme päästä satamaan, saman tekevää minne, kun vain pääsemme pois Puna-Nelsonin kynsistä.

-- Niin, sanoi Joe mietittyään asiaa -- se olisi aivan paikallaan, jos minä kykenisin tekemään sen yksin. Mutta kun sinun täytyy auttaa -- niin, näes, silloin sinä kavaltaisit Ranskan Pekan.

-- Maltappas nyt, kun minä selitän. Minä autan sinua, jos lupaat minulle yhden asian. Ranskan Pekka otti minut alukseensa, kun karkasin "ojennuslaitoksesta", kun näin nälkää enkä tietänyt minne menisin, enkä minä juuri voi palkaksi toimittaa häntä vankilaan. Se ei olisi suoraa peliä. Eihän isäsi pakottaisi sinua syömään sanaasi, vai kuinka?

-- Ei, ei tietenkään. -- Joe tiesi, kuinka pyhänä hänen isänsä piti kunniasanaansa.

-- Sen tähden sinun täytyy luvata, ettei Ranskan Pekka joudu syytteeseen -- ja isäsi täytyy suostua siihen myös.

-- Hyvä on. Entä sinä itse? Ethän sinä sen jälkeen enää voi lähteä hänen mukanaan _Salamassa_.

-- Oh, älä sinä minusta välitä. Ei minua kukaan kaipaa. Minä olen jo kyllin vahva ja tarpeeksi merielämään perehtynyt, niin että voin ruveta tavalliseksi merimieheksi. Minä lähden jonnekin toiselle maailman kulmalle ja alotan alusta.

-- Sitten meidän täytyy antaa asian raueta.

-- Minkä asian?

-- Koko pakosuunnitelman.

-- Joutavia! Siitä on jo sovittu.

-- Kuuleppas nyt, veikkonen, minä en rupea semmoiseen kauppaan. Ennen minä lähden vaikka Meksikoon, ellet lupaa yhtä asiaa.

-- No, mikä se on?

-- Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja luotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista -- niin sinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni -- se käy vallan helposti -- niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja hankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai merimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?

Friskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin selvästi, että häntä kyllä halutti.

-- Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. -- Sinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua hankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.

-- Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei sellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa saadakseen.

-- Ole nyt vaiti. Kuinka paljon luulet isän saavan maksaa salapoliiseille ja muille sellaisille, jos haluaa saada takaisin kassakaappinsa? Lupaa nyt vain, ja jos eivät minun puuhani sitten miellytäkään sinua, niin voithan peruuttaa. Tänne käsi, tämä on rehellinen kauppa.

He löivät kättä kaupantekiäisiksi ja alkoivat rakennella suunnitelmaa yön varalta.

Mutta myrsky, joka ulvoen pyyhälsi luoteesta, oli varannut aivan toisenlaisia seikkailuja _Salamalle_ ja sen miehistölle. Päivällisen syötyään heidän oli pakko pistää kaksinkertaiset reivit sekä halkaisijaan että isoonpurjeeseen, eikä myrsky ollut kuitenkaan vielä yltynyt hurjimmilleen. Se oli mylleröinyt meren sellaiseen raivoon, että ulappa oli yhtämittaisena vesivuorten joukkona. Siinä oli edessä komea, mutta kaamea näky pienen aluksen matalalta kannelta katsottuna. Molempien alusten miehistöt erottivat toinen toisensa vain silloin, kun laivat viskautuivat samalla haavaa aaltojen harjamille. Toisinaan hulahti vesiryöppyjä istuma-aukkoon tunkeutuen aina kajuuttaan asti, ja Joe sai käydä pieneen pumppuun käsiksi, jotta ruuma pysyisi tyhjänä.

Kello kolmelta Ranskan Pekan onnistui merkein ilmottaa _Peuraan_, että hänellä oli aikomus panna piihin ja laskea ajoankkuri. Tämä näytti leveältä, matalalta purjekangassäkiltä, jonka suuta piti ammollaan kolmikulmainen kehys. Siihen kiinnitettiin vetoköydet samoin kuin leijaan, niin että sen vastustavin puoli tuli kääntyneeksi aaltoja vasten. Vinhaa vauhtia ajautuva alus pysyisi sen avulla päin tuulta ja aallokkoa, mikä oli moisessa myrskyssä turvallisin asento. Puna-Nelson heilutti kättään ilmaistakseen, että hän ymmärsi ja aikoi menetellä samalla tapaa.

Ranskan Pekka siirtyi keulapuolelle laskeakseen itse ankkurin ja jätti Friskon pojan toimeksi kääntää aluksen oikealla hetkellä päin tuulta. Ranskalainen seisoi livettävällä kannella odotellen otollista tilaisuutta. Mutta juuri silloin _Salama_ kohousi tavattoman suuren hyöyn nostamana, ja kun se pääsi harjalle, hyökkäsi ankara tuulenpuuska sen kimppuun juuri sen suoristautuessa. Tämä vastaliike esti sitä taipumasta niin sukkelasti sivulle, jotta se olisi voinut antaa myöten tuulen äkkiä painaessa purjeita ja mastoa vastaan.

Kuului ankara paukahdus, jota seurasi rusahdus. Tuulenpuolen taljaköydet olivat katkenneet, ja masto, halkaisija, isopurje, väkipyörät, taakit, ajoankkuri, Ranskan Pekka -- kaikki lennähtivät mereen. Aivan kuin ihmeen kautta kapteeni kaappasi kiinni vesitaakista ja sai kietaistuksi käsivartensa halkaisijapuomin ympäri. Pojat riensivät keulapuolelle vetääkseen hänet turvaan, ja Puna-Nelson, joka oli huomannut tapaturman, käänsi aluksensa ja laski kohti pelastamaan.

XX luku:

Vaaran hetkenä.

Ranskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen _Salaman_ maston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla kertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen puhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä köysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut kaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.

-- Ajös, ajös, vanha _Salama_. Ei sinä koskan enä puske pein tuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.

Näin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen vaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi tällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa aallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.

-- Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.

Friskon poika pudisti päätään.

-- Eikö kassakaappiakaan?

-- Mahdotonta, hän vastasi. -- Ei tähän voisi saada toista alusta rinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin ajatella omaa pelastustaan.

Uusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja sitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten ilmestyi _Peura_ heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe kavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa tuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin ammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä päin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa. _Peura_ kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen kannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka sai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli tarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden täyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta, johon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa. Toinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja pakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson haavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka liimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen olemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui siltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.