Part 7
-- Ah, ah! Siin vasta on miästen miäs! Ranskalaisen silmät kiiluivat hänen katsellessaan moista ihailtavaa purjehdustaitoa, ja Friskon pojankin katseisiin ilmestyi lämpöä.
-- Ihan kuin huvijahti, hän vakuutti kajuuttaan palatessaan -- ihan kuin huvijahti, taikka vielä parempikin.
Yön koittaessa tuuli alkoi jälleen yltyä, ja kello yhdeltätoista se oli paisunut sellaiseksi, että Friskon poika selitti sen "ulvovan". Vähän nukuttiin _Salamassa_ sinä yönä. Ainoastaan hän kykeni ummistamaan silmänsä. Ranskan Pekka nousi tuon tuostakin tarkastamaan. Kahdesti hän käväisi kannella suoltamassa ankkurille enemmän köyttä. Joe makasi kojussaan kuunnellen ja koettaen turhaan saada unesta kiinni. Hän ei suinkaan ollut peloissaan, mutta hän ei ollut tottunut nukkumaan moisessa mylläkässä ja kohinassa. Ei hän myöskään ollut kuvitellut, että alus saattaisi kappaleiksi hajoamatta tehdä sellaisia hurjia hyppyjä kuin nyt _Salama_ teki. Useasti se kierähti syrjälleen niin ankarasti, että hän uskoi sen varmasti kaatuvan. Toisinaan se hypähti korkealle ilmaan ja paiskautui sitten takaisin aaltoja vastaan jymähtäen niin, että olisi luullut pohjan murtuvan muruiksi. Sitten se taas jännitti ankkuriköysiä niin äkisti, että koko runko vapisi ja kitisi liitoksistaan.
Friskon poika heräsi kerran ja hymyili hänelle virkkaen:
-- Tätä sanotaan meidän kesken rimpuilemiseksi. Mutta odotappas, kunhan päivä koittaa ja me irrotamme koukut: Ellei joku laivoista silloin ajaudu rannalle, niin saat sanoa minua vaikka maamyyräksi.
Ja sen sanottuaan hän vääntäysi toiselle kyljelleen ja vaipui taasen uneen. Joe kadehti häntä. Kello kolmen vaiheilla hän kuuli Ranskan Pekan ryömivän keulapuolelle ja hommailevan jotain kanssissa. Joe katseli uteliaana hänen toimiansa ja näki hurjana keikkuvan laivalampun heikossa valossa, kuinka hän kiskoi sieltä esiin kaksi kimppua varaköyttä. Nämä hän kuljetti kannelle, ja Joe tiesi hänen jatkavan niillä ankkuriköysiä.
Puoli viideltä Ranskan Pekka hommaili lieden ääressä, ja kello viisi hän kutsui pojat kahville. Tämän juotuaan he ryömivät kannelle katselemaan kaameata näytelmää. Päivä koitti koleana ja harmaana yli hurjana vyöryvän vesiaavikon. He erottivat hämärästi Asparagus-saaren rantaviivan, mutta saattoivat selvästi kuulla vyöryjen kohisevan sitä vastaan. Ja valon käytyä selvemmäksi he huomasivat, että alus oli yön kuluessa raahautunut aaltojen painosta ainakin puoli kilometriä ankkuripaikaltaan.
Samoin oli käynyt muidenkin alusten. _Peura_ oli melkein heidän rinnallaan, _La Caprice_ keikkui muutaman sadan metrin päässä, ja heidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.
-- Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken silmilleen ja tutkien rantaa.
-- Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti hän lisäsi: -- Se on _Antaa mennä_. Pian se murtuu kappaleiksi. Toivottavasti miehet ennättivät maihin.
Ranskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän saattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui rantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.
-- Missä on _Aave_? uteli Ranskan Pekka.
Friskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten putken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin päässä.
-- Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän sanoi. -- Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.
-- Muta, julisti Ranskan Pekka. -- Siälä on yksi pikku paikka muta. Kyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja. Sillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille: hankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks' kaunis peivä, se on vissi asja.
Muuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen pyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun aikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain hituisen eteenpäin.
Ranskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. -- Hej, tenne! hän huusi. -- Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!
Tätä toimittaessaan he kuulivat äkkiä huudon, joka käänsi heidän huomionsa ulapalle. Kohottaessaan katseensa he näkivät _Aaveen_ aivan lähimailla raahautuvan hurjaa vauhtia heitä kohti. Ranskan Pekka livahti keulapuolelle ketterästi kuin kissa, ottaen samalla esiin puukkonsa, ja yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, joka pidätti vara-ankkuria. Tämä sai _Salaman_ painautumaan koko painollaan pääankkurin varaan. Siitä se kääntyi vasemmalle, mikä tapahtui juuri viime tuokiossa; sillä seuraavassa silmänräpäyksessä _Aave_ liukui perä edellä yli sen paikan, jolta he olivat siirtyneet.
-- Kas, sillähän on neljä ankkuria ulkona! huusi Joe nähdessään neljän köyden pingottuvan veteen melkein kohtisuorasti sen keulasta.
-- Kaksi on haraa, irvisti Friskon poika, ja tuossa menee uuni.
Hänen puhuessaan kannelle ilmestyi kaksi nuorukaista, jotka pudottivat mereen keittouunin köyteen sidottuna.
-- Hyh! Friskon poika huusi. -- Katsokaas Nelsonia. Hän on pistänyt yhden reivin, ja silloin tietää varmasti, että korvissa suhisee!
Vaahdoten kiiti _Peura_ heitä kohti uhmaillen myrskyä kuin mahtava merieläin. Peräpuolitse kiitäessään Puna-Nelson heilutti kättään, ja viittätoista minuuttia myöhemmin, kun he parhaillaan nostivat ainoata jäljellä olevaa ankkuriaan, hän ajoi jälleen ohitse melkoisen matkan päässä tuulen puolelta.
Ranskan Pekka seurasi ihaillen hänen kulkuaan, vaikka virkkoikin ennustavasti: -- Yks' kaunis peivä, puf! se mene pohjan, se on vissi asja.
Hetkistä myöhemmin nostettiin _Salaman_ reivattu halkaisija, ja alus antautui vuorostaan taisteluun. Hidasta ja ankaraa ja vaarallista työtä oli, kun oli pyrittävä ulommaksi rannasta, ja Joe kummasteli monet kerrat, että niin pieni alus saattoi laisinkaan kestää luonnonvoimien raivoa. Mutta vähä vähältä se ponnisteli kauemmaksi syvemmille vesille, missä kuuttia hiukan höllennettiin, ja sitten alus liukui suojaan Alamedan aallonmurtajan paasimuurin taakse, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Siellä he tapasivat _Peuran_ rauhallisena ankkurissa, ja sinne kamppailivat seuraavina tunteina laivaston jäännökset, paitsi _Aave_, joka oli kaikesta päättäen ajautunut maihin toisen haaksirikkoutuneen seuraksi. Iltapäivällä tuuli oli lientynyt kummastuttavan äkisti, ja sää muuttui melkein kesäiseksi.
-- Tämä ei näytä hyvältä, Friskon poika virkkoi illalla, kun Ranskan Pekka oli soutanut purrellaan Nelsonin luo vierailemaan.
-- Mikä ei näytä hyvältä? kysyi Joe.
-- Mikä -- ilma tietysti. Se lauhtui liian äkisti. Se ei saanut puhaltaa itseään puhtaaksi, eikä se nyt heitä, ennenkuin on saanut itsensä tyhjiin. Saattaa yltyä ulvomaan minä hetkenä tahansa -- mikäli minä ymmärrän näitä asioita.
-- Minne me täältä lähdemme? tiedusteli Joe. -- Mennäänkö takaisin osterisärkille?
Friskon poika pudisti päätään. -- En minä tiedä, mitä Ranskan Pekka aikoo tehdä. Se rautayritys meni myttyyn, osterin pyynti meni myöskin myttyyn, ja nyt hän on niin harmissaan, että voi ryhtyä vaikka kuinka hurjaan yritykseen tahansa. Enpä kummastelisi, vaikka tästä lähdettäisiin Nelsonin kera kohti Redwood Cityä, missä niillä on se suuri homma, niinkuin minä sinulle mainitsin. Jossain siellä päin se on.
-- Mutta minä en rupea sellaisiin yrityksiin, ilmotti Joe päättäväisesti.
-- Etpä tietenkään, myönteli Friskon poika. -- Enkä minä luule, että siellä sinua tarvitaankaan, kun Ranskan Pekalla on apunaan Nelson ja hänen molemmat miehensä.
XVI luku:
Friskon pojan aarteet.
Keskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin tunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja raapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja hetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään hän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen rihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.
-- Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja kääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.
Kuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa tilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se tytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat toiset sitä vastoin selin.
-- Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan kasvoihin.
-- Sinun -- sinun -- sisaresi -- Bessie.
Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain sanomattoman pyhästä.
Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa. Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta hillitsi itseään.
-- Ei, ei -- anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi verkemmin: -- Minä luulin -- tuota noin -- minä luulin, että sinä ymmärtäisit ja -- tuota noin --
Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän käänsi nopeasti päänsä.
Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa -- istumassa käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman luonnollisimmalta teolta.
Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti paljon hänen toverilleen.
-- Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.
-- Et sinä ymmärrä -- etkä voisikaan ymmärtää.
-- Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!
Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. -- Enkä minä luule, että osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan sitä sanoiksi.
Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän jatkoi:
-- No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi -- minussa ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. -- Hän laski kätensä rinnalleen. -- Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä -- oh, siitä on jo pitkä aika -- eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan -- juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään. Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä. Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua, ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin silloin se oli totta. En minä tiedä oikein -- enkä minä osaa sitä selittää sen paremmin.
Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.
-- Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi. Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten, kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.
-- Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin, että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin, elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun sinulle joskus toiste -- sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen elämääni.
-- Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä -- minä olen ajatellut häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita ihmisiä -- sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi -- niin, en minä tiedä, minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä, vai kuinka?
Joe nyökäytti myöntävästi.
-- Kerroppas minulle niistä -- jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.
-- Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää sitä ainakin osaksi. -- Ensinnäkin ne ovat -- hm! -- tuota noin, ne ovat -- tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. -- Hän keskeytti selityksensä tuntien peräti epäonnistuneensa.
Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.
Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa -- tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia, mustatukkaisia, keltakutrisia, -- lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia ja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? -- Kaikki tytöt ovat samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. -- Ne ovat ihan samanlaisia kuin nekin, jotka sinä tunnet -- aivan varmasti.
-- Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.
Joe vihelsi. -- Etkö ole koskaan tuntenutkaan?
-- Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua englantia, enkä minä osannut italiaa -- ja sitten hän kuoli. Sama se -- vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä yhtä paljon kuin sinäkin.
-- Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin sinä, vastasi Joe.
Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti -- siltä hänestä tuntui -- mutta tästä lähtien, no niin, se asia korjautuisi varmasti tästä lähin.
Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat pojat riensivät kannelle.
XVII luku:
Friskon pojan tarina.
-- Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. -- Pitä sitten kurssi _Pöiran_ mukkan! Otta pois sivulyhtyjä!
-- Tule! Irrota seisingit -- joutuin, komensi Friskon poika.
-- Vedä nyt tuosta vallista -- tuosta köydestä -- irrota se vaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me pingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen kuuttia! Työnnä ruori ylös!
Isonpurjeen äkillisestä painosta _Salama_ pingotti ja nyki ankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta irrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.
-- Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä! Halkaisija paikoilleen!
Poika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut, ja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi perään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös Joen nostamana. Juuri silloin liukui _Peura_ suunnattoman lepakon lailla heidän ohitseen hämärään.
-- Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan ärisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:
-- Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan purjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen puolestaan.
_Peura_ oli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät antaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi niin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli puhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat pilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä ilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika tarkasteli taivasta.
-- Saamme aika puuskan ennen aamua, hän selitti -- juuri niin kuin sanoin sinulle.
Muutaman tunnin kuluttua alukset joutuivat lähelle San Mateon rantaa ja laskivat ankkuriin kaapelinmitan päähän. Rannasta työntyi ulos pieni aallonmurtaja, ja he saattoivat erottaa vähäisen jahdin, joka kellui pohjaan ankkuroituna lähellä.
Tavan mukaan järjestettiin kaikki valmiiksi äkillisen lähdön varalle. Ankkurit voitiin nostaa ja purjeet levittää tuossa tuokiossa. _Peurasta_ saapui äänettömästi lipuen kaksi purtta. Puna-Nelson oli luovuttanut toisen apumiehistään Ranskan Pekalle, joten kummassakin purressa oli kaksi henkeä. Nämä eivät suinkaan olleet mitään miellyttävää joukkoa -- eivät ainakaan Joen mielestä -- sillä heidän kasvoillaan oli vimmatun vakava ilme, joka saattoi hänet melkein värisemään. _Salaman_ kapteeni kiinnitti uumenilleen pistoolivyönsä ja sijotti veneeseen kiväärin sekä lujan taljan, jossa oli kaksi väkipyörää. Sitten hän kaatoi viiniä koko joukolle, ja seisoen pimeässä kajuutassa miehet joivat yrityksensä onneksi. Myöskin Puna-Nelson oli varannut mukaansa ampuma-aseita, hänen miehillään taasen oli vyöllään tavallinen meripuukko. Veneisiin laskeutuessaan he liikkuivat varsin verkalleen ja äänettömästi. Ranskan Pekka varotti vielä poikia pysymään hiljaa laivassa ja karttamaan kaikkia metkuja.
-- Jolleivät ne olisi ottaneet venettä, niin nyt sinä voisit päästä pakoon, Joe, kuiskasi Friskon poika, kun veneet olivat kadonneet pimeyteen rannan suojaan.
-- Miksei _Salamalla_ yhtä hyvin? kuului odottamaton vastaus. -- Me voisimme nostaa purjeet ja ennättää tiehemme, ennenkuin he joutaisivat päätäänkään kääntämään.
Friskon poika epäröi. Toverihenki eli hänessä voimakkaana, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä pettää päämiehensä.
-- En luule, että olisi kaunista jättää heidät pinteeseen, hän virkkoi. -- Tietysti minä tiedän, hän jatkoi nopeasti, että he hommaavat jotain luvatonta; mutta muistathan tuon ensimmäisen yön, jolloin sinä juoksit vedessä venettä kohti ja rannalta paukuteltiin yhtä mittaa? Emmehän me silloin jättäneet sinuakaan pulaan, vai kuinka?
Joe myönsi vastahakoisesti, ja sitten hänen mieleensä juolahti uusi ajatus.
-- Mutta he ovat rosvoja -- ja varkaita -- ja pahantekijöitä. He rikkovat lakia, eikä meitä haluta tehdä rikoksia. Eivätkä he kuitenkaan jää avuttomiksi. Onhan heillä _Peura_. Ei mikään estä heitä pääsemästä pakoon sillä, eivätkä he saa meitä kiinni pimeässä.
-- No, lähdetään sitten. -- Friskon poika oli nyt taipunut, mutta yritys ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, sillä se tuntui yhä kavallukselta.
He ryömivät keulapuolelle ja alkoivat nostaa isoapurjetta. Ankkurin he saattoivat jättää jälkeensä, jos oli tarpeen säästää aikaa. Mutta niin pian kuin vallit alkoivat ratista levykaroissa, kuului pimeässä varottava sähähdys "pst!" ja sitten kuiskasi joku: -- Antakaa olla!
Vilkaistessaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului, he havaitsivat kasvot, jotka tuijottivat heihin toisen aluksen laidan ylitse.
-- Oh, se on vain _Peuran_ laivapoika, selitti Friskon poika. -- Anna mennä vain!
Jälleen heidät keskeytettiin heti, kun väkipyörät alkoivat kalista.
-- Kuulkaas, veijarit, hellittäkää ne vallit ajoissa, tai minä näytän teille toisen tempun!
Kun tätä uhkausta seurasi pistoolinhanan napsahdus niinkuin romaaneissa ja näytelmissä tapahtuu, totteli Friskon poika ja siirtyi muristen takaisin kajuutan puolelle. -- Oh, kyllä me vielä saamme yllin kyllin tilaisuuksia, hän kuiskasi lohduttavasti Joelle. -- Kylläpä se Ranskan Pekka oli ovela. Hän arveli, että sinä saattaisit taas karata, ja pani meille vahdin.
Rannalta ei kuulunut mitään, mikä olisi ilmottanut rosvojen puuhista. Ei yksikään koira haukkunut, ei ainoatakaan valoa tuikahtanut. Kuitenkin tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut rauhattomuutta, joka ennen pitkää puhkeisi myrskyksi. Yö ikäänkuin odotti jännittyneenä, aivan kuin olisi hautonut kaikenkaltaisia hirmuja. Pojat tunsivat tämän selvästi kyyristyessään istuma-aukossa toistensa turviin.
-- Sinun piti kertoa minulle siitä, kuinka karkasit, rohkeni Joe viimein lausua -- ja miksi sitten tulit takaisin.
Friskon poika ryhtyi heti kertomaan, puhuen hillityllä äänellä aivan toisen korvaan.
-- Näes, kun päätin paeta entisestä elämästäni, niin ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, joka olisi auttanut minua. Mutta sen tiesin, että maihin minun piti pyrkiä ja siellä etsiä jonkinlaista työtä, niin että voisin sitten ruveta lueskelemaan. Arvelin myöskin, että maaseudulla olisi parempi tilaisuus siihen kuin kaupungissa. Ja niin minä livahdin Nelsonin kynsistä. Minä olin näes silloin _Peuralla_. Eräänä iltana minä laittauduin Alamedan osterisärkillä oltaessa maihin ja livistin lahden seutuvilta niin joutuin kuin kintut kykenivät. Nelson ei saanut minua kiinni. Mutta siellä päin asusti pelkästään portugalilaisia farmareita, eikä yhdelläkään ollut antaa työtä minulle. Oli sitä paitsi onneton vuodenaika -- talvi. Siitä näet, kuinka paljon minä tunsin maaelämää.
-- Minä olin säästänyt itselleni pari dollaria, ja kuljin sitten eteenpäin, yhä syvemmälle sisämaahan, haeskelin työtä ja ostin leipää ja juustoa ja muuta sen tapaista kauppamiehiltä. Usko pois, että oli öisin kylmä, kun täytyi nukkua ulkosalla ilman peitettä; ja minä olin aina iloissani, kun aamu koitti. Mutta kaikkein pahinta oli se, että jokainen katseli minua niin eriskummallisesti. Ne olivat kaikki niin epäluuloisia, eikä yksikään pelännyt sen ilmaisemista, ja toisinaan ne usuttivat koiransa minun kimppuuni ja käskivät minut tieheni. Näytti siltä, kuin ei minua varten olisikaan tilaa maalla. Sitten loppuivat rahat, ja juuri kun olin pahimmin nälissäni, minut otettiin kiinni.
-- Otettiin kiinni! Minkä vuoksi?
-- Aivan syyttä. Tai varmaankin siksi, että elin. Ryömin eräänä yönä heinäsuovaan nukkumaan, siellä kun oli lämpimämpi, ja silloin tuli kylän poliisi ja vangitsi minut muka maankiertäjänä. Ensinnä he luulivat minua karkulaiseksi ja ilmottivat sähköteitse tuntomerkkini joka taholle. Minä kerroin, ettei minulla ollut mitään omaisia, mutta sitä he eivät ottaneet uskoakseen pitkään aikaan. Ja sitten, kun ei kukaan vaatinut minua huostaansa, tuomari lähetti minut erääseen poikain kasvatuslaitokseen San Franciskoon.