Part 6

Joe nyökäytti päätään, mutta ei puuttunut puheeseen. Hänen ei tehnyt laisinkaan mieli keskustella. Äskeinen jännitys vavisutti häntä yhä vielä, ja sisimmässään hän harkitsi, kuinka hän oli käyttäytynyt. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, ettei hänellä ollut mitään syytä hävetä omasta puolestaan.

XIII luku:

Ystävykset.

Iltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina puuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti peräpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviin _Salaman_ pyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet keskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse, joita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he liukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän poikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että matkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta ja sen perässä istuvia poikia.

Joe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä päin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas -- hänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä melkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se olisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi katseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän alkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.

Friskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan aivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.

-- Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten kädellään kaupunkia kohti.

Joe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan kohdalleen. -- On, hän vastasi yksinkertaisesti.

-- Kerroppas siitä.

Nopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset pakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki herätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva Bronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan kyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät kysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe tuskin saattoi pidättää hymyään.

-- Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi päästyään viimein loppuun.

Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.

-- No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.

-- Ei minulla olekkaan kotia.

Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein lupsahtaen.

Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta niin hyvin kuin taisi. -- Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli. -- Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä syvemmälle.

-- Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.

-- Oh! -- Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti varovaisuuden tuulen teille. -- Entäs siskoja?

-- Ei ole ollut niitäkään.

-- No entäs äitiä sitten?

-- Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.

-- Entäs isää?

-- Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille -- katosi jonnekin.

-- Älä! -- Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava hiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.

Juuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he pääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan helpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä, joka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika asettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi kajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti pitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren helmensukeltajain elämästä.

Tällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja sitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan purjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti vilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno tien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään kiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta oli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli ennättänyt sen jälkeen tapahtua.

Kun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas lahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood City. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, ja _Salama_ eteni vain verkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti heikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen heti _Peuraksi_, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin tutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.

-- Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. -- Ja siinä vasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle. Niillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne tulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä on jotain vihiä asiasta.

Joe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli tosin hiukkasen isompi _Salamaa_, mutta muuten rakennettu samaan tapaan -- toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman nopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin kilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä rajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa kunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat, purjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen järjestys ja hyvä kuri.

Verkalleen _Peura_ läheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski ankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti sitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat pitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.

-- Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten äänettömyyden.

Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. -- Niin että pidänkö? Kyllähän minä tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen ja sitten tämä vapaus -- kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on olla -- tuota noin --. -- Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: -- Varas.

-- Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa käännytysinnon valtaan.

-- Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.

-- Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?

_Nyt on otollinen aika_, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän tehnyt sitä -- ja viipymättä.

-- Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi -- ei ole tähänkään asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.

-- Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä -- tuota noin, mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi sen.

-- Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. -- Ettäkö minä lähtisin sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi -- ja -- ja kaikki muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs luulisit hänen tekevän?

Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan -- ei, se oli aivan mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa nykyisestä tilasta.

-- Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja lähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin kuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa maata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin kala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei, kyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä. Mutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut maihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.

-- Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. -- Minä en aio jättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata koettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni, ja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka tule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään. Mitäs siihen sanot?

Friskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan taivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti viettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti suljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään syvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen. _Peuralta_ kuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti ulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö verkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.

XIV luku:

Osterisärkkäin äärillä.

Aika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni herätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.

-- Alkaka jouttu! hän karjui. -- Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi! Jouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!

Joe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä tiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten hyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa isoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja halkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja asetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.

-- Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi sarjan ylitse istuma-aukkoon. -- Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se on ihan vissi asja.

Friskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi Ranskan Pekkaan.

-- Tietysti, laivuri vastasi. -- Pannan sivulyhdyt palaman.

Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.

-- Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla äänellä.

-- Mihin sitten? Joe kysyi.

-- Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.

-- Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.

-- Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.

Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin tiukensivat kuutteja.

Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi. Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja riistäen siten niidenkin vähäisen valon.

Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.

-- Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. -- Ja tunte minä maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.

Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.

-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Kunhan olet liikkunut kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.

Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.

-- Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. -- Minä luule, että nyt ole jo aikka.

Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen suoraan alaspäin.

-- Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.

-- Minkälain pohja?

-- Mutaa, kuului vastaus.

-- Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.

Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.

-- Kaksi syltä, selitti Friskon poika -- ja osterinkuoria.

Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. -- Oikken hyvä, hän sanoi. -- Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on vissi asja.

Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin tarkoin tuntea lahden pohjan.

-- Kymmenen jalkaa -- kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella äänellä. -- Yksitoista jalkaa -- kuoria. Neljätoista jalkaa -- pehmeätä. Kuusitoista jalkaa -- mutaa. Ei pohjaa.

-- Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.

Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiä Friskon pojan huuto: -- Kahdeksan jalkaa -- kovaa!

-- Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. -- Sinä, Joe, jookse köulan ja laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.

Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.

-- Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain vähän kettinkiä mukanaan.

Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin kannen alle nukkumaan.

Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, _Salama_ keikkui ja kohoili, kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.

Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan kukkulat.

Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä. Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen keulasta nimen _Lentävä Hollantilainen_; se oli eräs niitä laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa vasemmalla hän näki _Aaveen_, ja ulompana oli puolikymmentä muuta alusta ankkurissa.

-- Mitäs minä sinulle kärto?

Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.

-- Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte -- minä tunte.

-- Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän sytytteli tulta.

Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.

-- Ehken lakka -- ehken kasva, hän julisti epävarmasti. -- Laitta jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.

Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa valmisteltavan päivän ensi ateriaa. _Salamassa_ siitä oli pian suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin valmiit nostamaan ankkuri.

Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä. Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä. Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.

Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin mereen _Salaman_ kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa raapiessaan tärisi ja nyhti.

-- Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.

Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen. Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää _Salaman_ toiselle suunnalle.

Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta, hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.

-- Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. -- Sinä oppi pian. Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.

Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian. Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.

-- Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. -- Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet sanovat sitä Bay Farm-saareksi. -- Hän viittasi enemmän oikealle. -- Ja tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.

-- Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.

Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta nostamaan.

-- Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. -- Näitä ei omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat pyydystävinään täällä.

-- Miksi ovat _pyydystävinään_.

-- No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla yksityisten särkkiä.

Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. -- Yksityiset särkät ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko laivasto lähtee sinne rosvoamaan.

-- Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.

-- No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.

Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin pilvien lomitse.

-- Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen. -- Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.

-- Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; -- mutta _Salama_ pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh! Ei sittä tule mittän.

XV luku:

Myrskyn temmellyksessä.

Kaiken iltapäivää _Salama_ keikkui ankkuripaikallaan, ja illan tullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan esimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne päättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin touveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.

Ranskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin yhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan toisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti ensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan ketjua ja köyttä, niin että _Salama_ peräytyi toista sataa jalkaa talttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.

Katsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana kuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella kerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan poikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi vyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat milloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa ilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes se viimein osottautui _Peuran_ suunnattomaksi isoksipurjeeksi.

-- Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. -- Yks' kaunis peivä -- ah, yks' kaunis peivä, se on vissi -- se mene noin van, puf! -- ja siin se on, puf! -- ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni, ei mitän _Pöira_ ei yhtikän mittä.

Joe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.

-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Nelsonin pitäisi panna ainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain ajaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian kovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään pakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen tapansa.

Suunnattoman linnun lailla _Peura_ kohosi ja liiteli heitä kohti aallon vaahtoryöppyisellä harjalla.

-- Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. -- Hän koettaa vain, kuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.

Joe nyökkäsi myöntymykseksi ja tuijotti silmät suurina tuota kammottavaa näkyä. _Peura_ hypähti ilmaan, kohottaen keulaansa taivasta kohti, niin että emäpuun etuosa paljastui vaahdon ympäröimänä. Sitten se syöksähti alaspäin kannen peittyessä kuohuihin ja kiiti huimaavaa vauhtia heidän ohitseen niin läheltä, että puomi suhahti _Salaman_ köysistöstä vain jalan päässä.

Ohi livahtaessaan ruorin ääressä seisova Nelson heilutti kättään ja nauroi hilpeästi päin silmiä Ranskan Pekalle, jota tuo vaarallinen temppu suuresti suututti.

Alapuolelle päästyään oivallinen alus kääntyi ja kallistui niin pahasti, että sen ruskea pohja paljastui senterboordia myöten, oikaisihe jälleen ja syöksähti edelleen kuin paholaisen riivaamana. Se kulki ohitse oikealta puolen. He näkivät halkaisijan humahtaen lehahtavan alas ja ankkurin heilahtavan mereen; ja kun alus sitten peräytyi isonpurjeen palaessa paukkuen, he huomasivat toisenkin ankkurin leiskahtavan kaukana edellisestä. Sitten isopurje lipui alas kannelle, se kierrettiin kokoon ja kiinnitettiin asemilleen, ja kaikki tämä ennätti tapahtua, ennenkuin alus oli päässyt pingottamaan molempia ankkuritouvejaan.