Part 5

Muuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika oli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika itse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista, mikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri vetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika miellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän olisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät ominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti -- hänen tyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja myöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta kohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen pahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei, vaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä tunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota erikoista rantarosvoa kohtaan.

-- Vedäppäs venettä pari kolme jalkaa lähemmäksi, komensi Friskon poika, jonka silmä ennätti kaikkialle.

Laivavene oli saanut köyttä liian pitkälti eikä sen tähden malttanut olla siivolla. Tuon tuostakin se jäi jäljelle, kunnes köysi pingottui, syöksyi sitten eteenpäin, kääntyi poikittain ja keikahti seuraavalla tempaisulla niin pahasti, että oli painua suunnattomien valkoharjaisten aaltojen alle, jotka ahnaina vyöryivät joka taholla. Joe kapusi livettävälle peräkannelle ja läheni rautaa, johon vene oli kiinnitetty.

-- Pidä varasi, varotti Friskon poika, kun voimakas puuska kallisti _Salamaa_ arveluttavasti. -- Kierrä köysi kerralleen raudan ympäri ja hinaa aina silloin, kun se löystyy.

Työ oli mutkallista "maamoukalle". Joe irrotti köyden niin, että jäljellä oli vain yksi kierros, jota hän piteli toisella kädellä, koettaen toisella hinata köyttä lyhemmäksi. Mutta samassa tuokiossa se tiukkeni hurjasti nykäisten, kun vene kapsahti suuren aallon harjaan. Köysi heltisi hänen kädestään ja alkoi liukua perälaidan ylitse. Hän tarrautui siihen vimmatusti kiinni ja laahautui sen mukana luisua kantta myöten.

-- Päästä irti! Päästä irti! huusi Friskon poika.

Joe hellitti juuri kun oli syöksymäisillään laidan ylitse, ja vene liukui nopeasti poispäin. Hän vilkaisi nolona toveriinsa, jonka hän odotti nuhtelevan häntä saamattomaksi. Mutta Friskon poika vain hymyili suopeasti.

-- Ei sillä ole väliä, hän virkkoi. -- Luut ehjinä ja kaikki miehet tallella! Parempi on menettää vene kuin mies, se on minun mielipiteeni. Eikä minun olisi pitänytkään lähettää sinua sille asialle. Ei ole vielä tapahtunut mitään vahinkoa. Kyllä me tämän pian korjaamme. Käyppäs alentamassa senterboordia vielä pari jalkaa ja tule sitten tänne ja tee minun määräykseni mukaan. Mutta älä hätäile. Rauhallisesti ja varmasti!

Joe alensi senterboordia ja palasi kannelle, jonka jälkeen hän sai asettua halkaisijan kuuttia hoitamaan.

-- Ruori alas! huusi Friskon poika painaen peräsimen varren syrjään koko ruumiinsa voimalla.

-- Irrota kuutti! Kas niin. Nyt käsiksi isoonpurjeeseen!

Yhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi lämmitä työstä. _Salama_ kääntyi päin tuulta kuin kilparatsu nousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.

-- Vedä sisään halkaisijakuutti!

Joe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus voimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan vuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas lattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.

Friskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi aluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili päämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:

-- Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin suoraa päätä pohjaan.

He laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan, ja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla tuulen puolella.

-- Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen, niin että vauhti vähitellen hiljeni. -- Nyt!

Joe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen rautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat matkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta Friskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.

-- Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. -- Vahinko voi sattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka vaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku alkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes, minä muistan kyllä...

Ja hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen oli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten ankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt kuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat rinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.

-- Mikäs paikka tuo on? Joe kysyi, kun he kiitivät majakan ohitse, joka vilkkui kallioniemekkeen nenässä.

-- Vuohisaari. Sen toisella rannalla on sotalaivastolla laivapoikain harjotusasema ja torpeedovarasto. Siellä vasta on hyvä kalastella -- saa kalliokaloja. Me laskemme suojan puolelta saarta ja ankkuroimme kauemma, Enkelisaaren suojaan. Siellä on karanteeniasema. Jahka Ranskan Pekka selviää, niin saadaan tietää, minne matka pitää. Sinä voit nyt mennä alas nukkumaan. Kyllä minä tulen toimeen yksinkin.

Joe pudisti päätään. Häntä ei nukuttanut laisinkaan, sillä mieli oli niin kiihottunut äskeisistä tapahtumista. Eikä hän olisi voinut nukkua, kun _Salama_ kiiti eteenpäin ja murskasi laineet hyrskysateeksi keulallaan. Hänen vaatteensa olivat nyt puoleksi kuivuneet, ja hänestä oli mieluisampaa pysyä kannella ja nauttia purjehduksesta.

Oaklandin valot olivat himmentyneet, kunnes näyttivät vain taivasta vasten heijastuvalta utuiselta kajastukselta. Mutta etelässä San Franciskon tulet loistivat virstan leveydeltä, kohoten kukkuloiksi ja kaartuen laaksoiksi. Antaen katseensa alottaa suuresta lautta-asemasta ja siirtyä Sähkölennätinkukkulalle Joe saattoi pian määritellä kaupungin tärkeimmät kohdat. Jossain tuolla valojen ja varjojen kaaoksessa oli hänen isänsä koti, missä kenties parhaillaan muisteltiin häntä ja huolestunein mielin ajateltiin hänen kohtaloaan. Ja siellä Bessie nukkui rauhallisesti herätäkseen aamulla ihmettelemään, miksi ei Joe veikko saapunutkaan alas aamiaiselle. Poikaa puistatti. Oli jo melkein aamu. Sitten hänen päänsä painui verkalleen Friskon pojan olkapäätä vasten, ja hän vaipui sikeään uneen.

XI luku:

Kapteeni ja miehistö.

-- Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.

Joe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä uni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä parhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa lientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, mutta _Salama_ lipui juuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa varhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa, joka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi Alcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien toitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen valtameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui verkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä äärimmäiset prammipurjeetkin koholla.

Joe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta näystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua laskemaan ankkurin.

-- Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten ankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan lievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. -- Heitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!

Joe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt suorittamaan sen kunnollisesti.

-- No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!

Ketjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, ja _Salama_ pysähtyi paikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä he laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja työnsivät haarukan puomin alle.

-- Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle astian. -- Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja tässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta. Kun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän ryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.

Pian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan lakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika ajoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se oli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan ollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu hurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja minkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä ja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi kaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin asioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut luonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti, mutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana pysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset saattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi suoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat vaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena itselleen hänen täytyi miettiä pakoa.

Tällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä kunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan hyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä maitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä oivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut osaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet hereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja rupesi sitten jälleen kuorsaamaan.

-- Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika selitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. -- Väliin hän kestää kokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla viikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan vaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja pysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua ikävyyksiä. -- Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti miellyttävämmän puheenaiheen. -- Osaatko sinä uida?

Joe nyökäytti päätään.

-- Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään veteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita rakennuksia ja joukoittain telttoja.

-- Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon isoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit antavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean tarkkoja. Tiedätkös, kun --

Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen jälkeensä.

-- Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. -- Pyydetäänpä kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?

He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä nelikollisen suolaisia sardiineja.

-- Siin' on syöttejä, hän selitti. -- Pane vain ne kokonaisina. Eivät ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa -- se, joka ei saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.

Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi. Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville. Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä -- se oli kolmen naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta. Miten komea saalis -- suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.

-- Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. -- Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.

XII luku:

Joe yrittää karata.

Perkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin iloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten hän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli juolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan vesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut kilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka vartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän kuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen olisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti antaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen varovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti köyden.

Ensinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen synnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta vähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti eteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi taakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet keksittäisiinkin, ei _Salama_ kuitenkaan ennättäisi lähteä liikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja tuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä -- Yhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.

Rannalta kajahti kiväärin pamaus, mutta hän istui selin maihin eikä viitsinyt kääntyä ympäri. Kuului toinenkin laukaus, ja luoti suhahti veteen parin jalan päähän hänen airostaan. Tällä kertaa hän käännähti. Rannalla seisova sotamies suuntasi kiväärin häntä kohti ampuakseen kolmannen kerran.

Joe oli pulassa, vieläpä varsin tukalassa. Muutaman minuutin voimakas soutu veisi hänet rantaan ja turvaan; mutta juuri tuolla rannalla seisoi muuan Yhdysvaltain sotamies, joka aivan käsittämättömästä syystä itsepintaisesti uhkasi häntä pyssyllään. Nähdessään kiväärin kolmannen kerran kääntyvän kohti Joe alkoi kiireisesti huovata. Vene pysähtyi ja sotilas antoi kiväärin vaipua tarkastellen häntä kiinteästi.

-- Minä tahdon päästä rantaan! Minulla on tärkeätä asiaa! Joe huusi hänelle.

Sotamies pudisti päätään.

-- Mutta se on ylen tärkeätä! Antakaa nyt minun päästä rantaan!

Kiireisesti hän vilkaisi _Salamaan_ päin. Laukaukset olivat ilmeisesti herättäneet Ranskan Pekan, sillä isopurje oli ylhäällä, ja vielä hänen katsellessaan nostettiin ankkuri ja halkaisija vedettiin paikoilleen.

-- Tänne ei saa tulla! karjui sotamies. -- Isoarokkoa!

-- Mutta minun täytyy! Joe huusi, tukahuttaen rinnasta nousevan nyyhkytyksen ja valmistautuen soutamaan.

-- Silloin minä ammun, kajahti rohkaiseva vastaus, ja jälleen kivääri kohosi olkapään varaan.

Joe mietti nopeasti. Saari oli laaja. Kenties ei kauempana ollut sotilaita, ja kunhan hän vain pääsisi rannalle, ei olisi laisinkaan väliä, vaikka vangitsisivatkin hänet. Häneen saattoi kyllä tarttua isorokko, mutta mieluummin hän otti senkin kuin palasi takaisin rosvojen pariin. Hän käänsi veneen puoliksi oikealle ja rupesi tarmonsa takaa soutamaan. Lahti oli melkoisen suuri, ja lähin kohta, minne hänen oli pyrittävä, sijaitsi aikamoisen matkan päässä. Jos hänessä olisi ollut enemmän merimiestä, hän olisi suunnannut veneensä toiselle taholle ja siten pakottanut ahdistajansa pyrkimään vastatuuleen. Mutta näin ollen _Salama_ sai purjeisiinsa kyllin tuulta saavuttaakseen hänet.

Jonkun aikaa kumminkin vauhti pysyi samanlaisena. Tuuli oli heikko ja hieman epätasainenkin, niin että toisinaan hän oli voitolla, toisinaan purjehtijat. Kerran se yltyi, ja alus pääsi jo satakunnan metrin päähän hänestä. Sitten tuuli lientyi äkkiä tykkänään, niin että _Salaman_ isopurje lepatti velttona puolelta toiselle.

-- Ahaa! Sinä varasta paatti! Ranskan Pekka karjui hänelle juosten kajuuttaan kivääriä noutamaan. -- Minä sinu neyttä! Tule heti takasin tai minä tappa sinu! -- Mutta hän tiesi sotamiehen vartioivan heitä rannalta eikä uskaltanut ampua edes pojan ylitse.

Joe puolestaan ei tullut ajatelleeksi tätä, sillä hän, jota ei ollut koskaan ennen elämässä ammuttu, oli jo neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut olla kahdesti tulessa. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt suuria. Ja niin hän veteli ripeästi edelleen Ranskan Pekan raivotessa kuin hullu, uhatessa häntä kaikenkaltaisilla rangaistuksilla, kunhan kerran saisi hänet uudelleen käsiinsä. Päälle päätteeksi Friskon poikakin rupesi osottamaan kapinallista mieltä.

-- Ampukaa vain, jos uskallatte, niin kyllä minä toimitan teidät hirteen siitä hyvästä -- se on varma se, hän uhkaili. -- Kyllä teidän on parasta antaa hänen livistää. Hän on kunnon poika, hän ei ole luotu tällaiseen roskaelämään, jota me molemmat vietämme.

-- Jassoo, sinä möös! kirkui ranskalainen suunniltaan raivosta. -- Kyllä minä sinu neyttä, sinä koira!

Hän hyökkäsi kohti, mutta Friskon poika juoksutti häntä aika vauhtia pitkin kantta. Kun juuri silloin sattui tulemaan voimakas tuulenpuuska, Ranskan Pekka katsoi parhaaksi luopua siitä ajosta toiseen tärkeämpään ryhtyäkseen. Hän riensi ruorin ääreen ja hellitti isoapurjetta -- sillä tuuli peräpuolelta -- ja käänsi sitten aluksen karkuria kohti. Viimeksi mainittu ponnisti vielä voimainsa takaa, mutta luopui sitten epätoivoisena kilpailusta ja veti airot veneeseen. Ranskan Pekka päästi isonpurjeen valloilleen ja pyörsi aluksensa liikkumattoman veneen viereen, mistä hän sitten kiskoi Joen kannelle.

-- Pidä kielesi hampaiden takana, kuiskasi Friskon poika hänelle sillä välin kuin kiukustunut ranskalainen joutuisasti sitoi kiinni köyttä. -- Älä vastaa! Anna hänen puhua, mitä haluaa, pysy vain ääneti. Silloin pääset helpommalla.

Mutta Joen anglosaksilainen veri oli joutunut kuohuksiin, hän ei kallistanut korvaansa neuvoille.

-- Kuulkaa nyt, herra Ranskan Pekka -- tai mikä teidän nimenne lieneekin, hän alkoi puhua -- Minä tahdon ilmottaa teille, että minua haluttaa päästä täältä pois, ja minä aionkin päästä. Niin että teidän olisi parasta laskea minut heti maihin. Jollette tee sitä, niin minä toimitan teidät vankilaan, niin totta kuin nimeni on Joe Bronson.

Friskon poika odotteli kauhuissaan tulosta, ja Ranskan Pekka töllisteli kummissaan. Häntä uhmailtiin hänen omalla aluksellaan -- ja sen teki mokoma nulikka! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tiesi menettelevänsä vastoin lakia, kun pidätti pojan vallassaan, mutta samalla häntä arvelutti päästää poikaa menemään, kun tämä jo tiesi yhtä ja toista aluksesta ja sen toiminnasta. Poika oli lausunut varsin epämiellyttävän totuuden, kun kehui voivansa toimittaa hänet vankilaan. Muuta keinoa ei ollut kuin nolata hänet perin pohjin.

-- Vai toimitta? -- Hänen kimakka äänensä kohosi korkeimmilleen. -- Silloin saa sinä möös söurata mukan. Sinä oli souttamassa vänettä viime öön -- mitäs sinä sihe sano! Sinä varasti kans rautta -- mitäs sihe sano! Sinä jooksi pakko, -- mitäs sihe sano! Ja sitt sinä sano, ett sinä toimitta minu fangiute? Pyh-hyh!

-- Mutta enhän minä tietänyt koko hommasta mitään, Joe vastusteli.

-- Hah-hah! Onks sinä hullu? Kärto vaa se toomarille; ehken hän möös naura?

-- Mutta minä en tietänyt, Joe toisti miehuullisesti. -- En tietänyt, että minä joutuisin tällä laivalla varasten pariin.

Friskon poika hätkähti tämän nimityksen kuullessaan, ja jos Joe olisi katsahtanut toveriinsa, hän olisi nähnyt, kuinka tämän kasvot lehahtivat hehkuvan punaisiksi.

-- Ja nyt, kun minä sen tiedän, niin tahdon päästä maihin, hän jatkoi. -- Lakipykälistä minä en kyllä tiedä mitään, mutta kyllä minä tiedän hiukkasen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä minä myöskin vastaan jokaisen tuomarin edessä, jos olen tehnyt jotain väärin -- tulkoot vain kaikki Yhdysvaltain tuomarit samalla haavaa, niin minua ei pelota. Mutta sitäpä te ette uskalla sanoa, herra Ranskan Pekka.

-- Vai niinks sinä luule? No hyvä. Mutta sinä on yks suurvaras --

-- Enkä ole -- ja uskaltakaappas sanoa se vielä kerta! Joen kasvot olivat kalpeat, ja hän vapisi koko ruumiiltaan, mutta ei suinkaan pelosta.

-- Varas! Ranskan Pekka härnäili.

-- Se on valetta!

Joe ei ollut turhan tautta elänyt poikana poikain parissa. Hän tiesi, mikä rangaistus tulisi hänen äsken lausumistaan sanoista, ja hän odotti sitä. Senpä vuoksi hän ei ollutkaan suuresti kummissaan, kun hetkistä myöhemmin sai kömpiä pystyyn kannelta pään vielä humistessa iskusta, joka oli osunut hänen silmäinsä väliin.

-- Sano se karta veel, uhmaili Ranskan Pekka nyrkki koholla iskemään uudelleen.

Kiukun kyyneleet kohosivat Joen silmiin, mutta hän pysyi tyynenä ja kuoleman vakavana.

-- Kun te sanotte minua varkaaksi, niin valehtelette, Pekka, te valehtelette. Vaikka tappaisitte minut, niin sanon sittenkin, että valehtelette.

-- Antakaa olla! -- Friskon poika oli kissan tavoin syöksähtänyt väliin, ehkäisten toisen lyönnin, ja painoi ranskalaista syrjään.

-- Antakaa sen pojan olla rauhassa! hän jatkoi riistäytyen äkisti irti ja asettui molempain väliin, siepaten käteensä raskaan rautaisen ruorinvarren. -- Tämä saa jo riittää. Ettekö näe, hölmö, mitä maata tuo poika on? Hän puhuu totta. Hän on oikeassa, ja hän tietää sen, ja te saisitte tappaa hänet saamatta häntä peruuttamaan sanojaan. Kas tässä on käteni, Joe, -- Hän kääntyi ja ojensi kätensä Joelle, joka tarttui siihen lujasti. -- Sinussa on sisua, etkä sinä arkaile näyttää sitä.

Ranskan Pekan suu vääristyi imelään hymyyn, mutta silmien häijy välke todisti hymyn petollisuuden. Hän kohautti olkapäitään ja virkkoi: -- Ah, vai nii? Hän ei tykkä hyväilynimi. Hahhah! Se on vaa märimieste leikki. No pojat, annettan sitt antteks, ei panna -- mitä sitä nyt sanottan -- hamppan kolon. Justin nii, ei panna mittä hamppan kolon.

Hän ojensi kätensä, mutta Joe ei tarttunut siihen. Friskon poika nyökkäsi hyväksyvästi päätään, ja sitten Ranskan Pekka poistui kajuuttaan, yhä vielä kohautellen hartioitaan ja hymyillen.

-- Hellittä isoseili, hän komensi, ja käänttä Hunter's Pointti päin. Tällä kärta minä keittä päivällisen, ja sitt te saa söödä oikken hyvä rookka. Franskan Pekka ole oikken ärinomanen kokki!

-- Sillä lailla hän aina tekee -- rupeaa oikein ystävälliseksi ja keittää, kun haluaa sovitella, huomautti Friskon poika, työntäen ruorin varren paikalleen ja totellen määräystä. -- Mutta ei häneen sittenkään voi luottaa.