Chapter 9

Myrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme kaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.

Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me pelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne vinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi kuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä, väliin taas kurjalta hätähuudolta.

Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun joku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri. Isälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli täytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain satamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen kiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi hänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.

Myrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske -- joka hyvin kyllä voi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua liikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan tuottaa vähintäkään lohdutusta.

Vähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi kohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua Virsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä laulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen hartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa hän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi luki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita me, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien luulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla voimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.

Ylhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja risti lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli hänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa vaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.

Aamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme levollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla edelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella hävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen kattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista. Vieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.

Sillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle kiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla, lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen villakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut kuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi oli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen. Sen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea pysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan, ja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.

Länsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita pilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia vesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja vetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa kuivaksi.

Eräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot korkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis voimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin jättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein, roikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa joutunut tuulien valtoihin.

Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden. Hämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen -- se oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne tuulen puolelta.

Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa ympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin kovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan veteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden hiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa myöten.

Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät, kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen mukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä laiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me äkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden välttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens haaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin voi kestää enenemää painoa.

Minä näin hänen lemmittynsä Martinen vääntelevän tuskissaan käsiänsä ja kiiruhtavan rantaa pitkin luodoille päin; kentiesi oli hänellä aikomus heittäytyä mereen ja kiiruhtaa hänelle avuksi, jota varmaan ei kukaan toisista katselioista ollut ajatellutkaan.

Vaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hän kiiruhti purteen alas, jossa vielä suojaa voi löytää, -- ainoastaan ottaaksensa pitkän liinan, kääri sen rauhallisesti useita kertoja ympärillensä ja sitoi pään kiini laiva-renkaasen, ei enää luottaen omiin jättiläis-voimiinsa.

Tuskin oli hän näin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimäinen aalto, jota hän vastusti nojaten eteenpäin ruumiillansa, purkautui luotojen yli. Ennenkuin toinen vielä kerkesi seurata, lisäsi hän uutta jatkoa maahan sidottuun kiinnittimeen.

Aalto vierähti taaskin, vaan Jens seisoi järkähtämätönnä, kietoi lujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan.

Jens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hän nosti lantioiltansa liinat leveille, väkeville hartioillensa, käänsi vielä, kukatiesi viimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jäähyväisiksi; sitten taivutti hän päänsä kolmatta, viimeistä aaltoa vastaan, joka vieryi vaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana edelläkäviöitänsä.

Kun laine oli hajonnut, ei Jens enää seisonutkaan luodolla.

Hädissäni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli paitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myöskin Jensin hengetön ruumis korjattu merestä ja kannettiin ylös kartanoon.

Aalto oli riistänyt hänen kerallansa, sittenkun liina hänen hartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti. Tunnotoinna makasi hän veden vaikutuksesta ja toinen käsi, raastettuna veriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kävi isä, auttoi häntä kotiin kantaessa ja asetti hänet vuoteelle.

Kun Jens heräsi tulvasi hänen suustansa verta ja haastaminen kävi vaikeasti; vaan isä vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei hengen vaaraa ollut pelkääminen.

Vahva Jens tuli rohkean työnsä kautta, jolla hän pelasti laivan, lavealta kuuluksi; isäni luona oli hän siitä päivästä uskottu mies ja seuraavana kesänä vietti hän häänsä Martinensa kanssa.

YHDESTOISTA LUKU.

Loppu.

Nyt voin kirjoittaa tuon vähäsen, minulle kuitenkin niin suuri arvoisen, joka on kerrottavana -- kau'an aikaa on se ollut mahdotonta.

Myrsky kesti Lauantain päivällisestä Maanantai yöhön, jolloin se päivän vaaletessa laimentui täydelliseksi tyveneksi; siellä täällä kohoili vielä joku hyöky laine. Samana päivänä laski Pappilan rantaan väellä täytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota kotiin odotettiin.

Kartanoon ylös kantoi neljä miestä hitaasti paaria, joiden perässä kävi mies ja nainen käsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa kanssa.

Minä tajusin kohta, mitä oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkään epätoivoon.

Surullinen sanoma, joka vähää jälkeen tuotiin meille, ei kertonut mitään uutta minulle -- se ilmoitti vaan, että se, joka paareilla makasi, oli papin tytär -- oli Susanna.

Heidän veneensä oli ainoastaan kolme neljännestä koto-rannasta, kun myrsky niin äkisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki ja kaasi arvaamatta maata jo läheisen venheen.

Pappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen päälle ja väki piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidät ajeli tuon lyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hän tähystellä veteen kadonnutta lastansa, rientääksensä häntä pelastamaan. Aaltojen rajusti kuohuessa venheen ympärillä irroitti voimakas mies epätoivossaan itsensä kolmasti siitä ja syöksi aina, ponnistaen kaikki voimansa, uiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielä kerran aikoi hän uudistaa yritystänsä, vaan vaimon valitusten ja rukouksien tähden esti väki häntä siitä. He kertoivat sittemmin nähneensä hikipisaroiden kiertelevän hänen otsallansa, hänen uidessansa jääkylmässä vedessä ja hänen jo usein aikoneen irtautua venheestä, seuratakseen lemmittyä lastansa.

Liian myöhään havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli kietounut hänen jalkoihinsa ja estänyt häntä kohoamasta ylös. Toki oli hänen kuolemansa ollut pikainen ja helppo.

Myrskyn kestäessä täytyi heidän viettää koko Lauantai ja Sunnuntai läheisessä talonpojan pirtissä, jossa papin vaimo väsymyksestä ja surusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan, hartaasti rukoillen, siinä kylmässä suojassa, jonne Susanna oli kannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidän piti matkustaa kotihinsa, oli hän vaan tyyneesti iloinen, järjesti itse kaikki ja lohdutteli hellästi katkerasti itkevää vaimoansa.

Koko illan ja seuraavan pitkän yön vietin syvässä, toivottomassa surussa ja päätin seuraavana päivänä mennä katsomaan Susannaani, lemmittyäni, viimeisen kerran.

Varhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi tavata isääni. Koko odotusajan istui hän kalveana ja juhlallisena nojatuolissa, vaan isäni lähestyessä kohosi hän ylös ojentaen kyyneleet silmissä hänelle kätensä.

He kävivät istumaan ja pappi lausui, että isäni nyt näki edessänsä onnettoman, nöyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti rangaista, kääntääkseen hänen mieltänsä kokonaan puoleensa. Onnettomuutensa tähden pyysi hän nyt, ettei isäni enää eroittaisi hänestä muinoista ystävyyttänsä.

Hän ei tahtonut haastella siitä ikävästä seikasta, joka oli ollut syynä ystävyyden rikkomiseen; hän oli siinä tehnyt parhaan tuntonsa mukaan. Mutta hänellä oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hän laski kätensä olalleni, painoi minua ystävällisesti rintaansa vastaan ja istuutui takasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hän huo'aten, avannut hänelle kokonaan sydämmensä muutamaa päivää ennen kuin Jumala kutsui hänet luoksensa; silloin oli hän ilmoittanut lempineensä minua jo pienuudesta saakka sekä antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen asiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani.

Alussa oli hän ankarasti vastustanut asiaa monesta syystä, niiden seassa erittäinkin kivuloisuuteni ja minun sekä hänen nuoruutensa. Vaan Susanna oli osoittanut tässä kohden niin syvää vakavuutta ja lujaa tahtoa, että hän, tuntien Susannan luonnon, oli selvästi huomannut kuinka tämä rakkaus, usean vuoden yhä vaan lisäännyttyänsä, oli jo niin lujaksi juurtunut, että sitä oli liian myöhä enää tukahuttaa. Nyt oli se hänen ainoana lohdutuksenansa, että hän, samana aamuna kuin heidän oli lähteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myöntynyt lapsensa rukouksiin ja samassa myöskin luvannut hankkia isäni suostumus yhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hän tuossa lapsetoinna, ainoastaan ilmoittaen että isänikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut hänen ainoata lastansa. Tästälähin tahtoi hän aina, jos isäni vaan siihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin.

Tuokion aikaa istui isäni vaaleana ja vai'eten; hän näytti ainoastaan hitaasti käsittävän mitä hänelle haasteltiin. Viimein kohosi hän seisoalleen, tarjoten äänetönnä kätensä papille. Sen jälkeen laski hän raskaasti kätensä olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä äänellä: "Poikani, olkoon Herra taivasten turvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitä lannistumatta!"

Hän oli jo ulos menemässä, jättääkseen meitä kahden kesken, vaan kääntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jättääkseni Susannalleni viimeiset jäähyväiset.

Vähää jälkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myöten. Me olimme tulleet ystäviksi ja hän kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitä Susanna oli sanonut, voittaaksensa hänen suostumustansa. Jumalan kiitos tiesi Susanna, lopetti hän puheensa, isässänsä löytävänsä sen ystävän, johon hän hädän hetkinä voi turvautua.

Pappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat; hän seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana hänen kasvoillensa, sitten kääntyi hän ympäri ja meni.

Tuossa makasi hän neitseellisessä, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat kietoneet seppeleen viheriöitsevistä lehdistä valkoisilla ruusuilla hänen päähänsä -- ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo näky, jonka jo kerran olin nähnyt tavara-huoneessa. Hienot kädet lepäsivät ristiin laskettuina hänen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillä oman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hän oli kantanut siitä hetkestä saakka, kun sai isänsä suostumuksen. Tuo elossa niin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi, onnelliseksi hymyilyksi, joka pyhällä kirkkaudella valaisi hänen suloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hän lepäsi niin lapsellisesti turvallisena, ikäänkuin hän nyt tuntisi salaisuuden uskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen vähäpätöisyyden yli ja liihoittelisi tuolla edelläni valkoisine siipinensä, neuvoaksensa sitä minulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hänen täällä maan päällä kanssani eloansa viettämään.

Kun huomasin itseäni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isä-meidän hänen ylitsensä viimeiseksi jäähyväiseksi, painoin keveän suudelman hänen otsallensa, huulillensa sekä ristiin lasketuille käsillensä, missä bronsi sormus oli ja poistuin taakseni enää katsahtamatta.

Kaksi päivää sen jälkeen seurasin Susannaa hautaan.

* * * * *

Oli talvinen päivä ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun tavallisuuden mukaan kävin tervehtimässä sitä kohtaa kirkkomaalla, jossa hän lepäsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan päälle. Puhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana marmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan itseänsä seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen edessä, sillä antaakseen voimaa minulle käymään yksinäistä polkuani elämän laakson läpi, pelkäämättä uhkaavan mielen heikkouden voivan eroittaa meitä.

Kun myöhään kesällä ai'oin matkustaa etelään laivalla papin ja hänen vaimonsa kanssa, jotka lyhykäisessä ajassa olivat muuttuneet varsin vanhoiksi ja valinneet eteläisemmän seudun vaikutus alakseen, kävin viimeisen kerran hyväisillä ystäväni, surumielisen lauluniekan luona. Hän soitteli taaskin minulle tuon viehättävästi iloisen lempivien laulun, jota hän jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka mielestäni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myöskin toisen laulun soitteli hän nyt -- ihmeellisiä, syvästi liikuttavia ja surullisia säveleitä, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen väreitä. --

* * * * *

Tähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa noista asioista, kuinka isäni avulla -- hän kuoli samana vuonna kun otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä -- pääsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja kansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta yksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen tapahtumissa.

Rakkauteni Susannaan oli, niinkuin hän itsekin sellaisella luottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lähteenä, joka varjeli minua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta -- mielen heikkoudesta. Kun rauhattomuuden ajelemana harhailin läheisissä metsissä, tapahtui usein, että havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan edelläni, milloin taaskin lempeästi hymyillen lähestyvän vastahani, ja aaveilun kestäessä katosi vähitellen tuskani. Parina viimeisenä vuotena, tautini lisääntyessä, en ole voinut nähdä häntä ja sehtähden on elämänikin tuntunut synkältä, ikäänkuin pimeys laajasti peittäisi kaikki ympärilläni.

Vaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja täysi-kuun heleästi maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni valkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla suortuvillansa sekä viittasi minulle kädellänsä, jossa sormukseni kiilteli. Minä tiedän hänen tuoneen ihanan sanoman, että kohta jo saan rientää pois tuonne kohden taivahia yhtymään jälleen nuoruuteni lemmityn kanssa.