Chapter 7

Hän piti nyt pienen puheen, jossa hän lausui, ettei hän nähnyt mitään hullua siinä että me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin nuoria kumpikin. Että me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme, toivoi hän -- ja hän sanoi tarkoin asiata ajatelleensa -- myöskin olevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivät pitäisi asiaa täytenä totena, ja meidän tunteemme sentähden voisivat tulla loukatuiksi. Miksikään salaisien rakkauskirjeiden välittäjäksi, joksi Susanna oli häntä pyytänyt, ei hän tahtonut ruveta sekä itsensä tähden että meidän tähtemme, sillä meidän pitäisi käyttää näitä kahta koetusvuotta nähdäksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se vaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat.

Tämän sanottuaan meni sävyisä lukkari ulos huoneesta.

Kun me jäimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hän oli uskaltanut uskoutua lukkarille. Hän oli nimittäin kodissaan kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja että se oli syynä siihen ettei hän tahtonut mennä naimisiin ja että hän oli käynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan -- hän kävi vielä vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessä hameessaan, mutta tukka oli täysikasvaneen tavoin -- ristin pienistä, sinisistä lasihelmistä, jota minun piti kantaa kaulallani lähinnä rintaani silkkinauhassa, jonka hän myöskin veti esiin taskustaan.

Taskustaan, joka oli täytetty kaikenmoisella, veti hän sitte, hetkisen etsittyään, pienet saksit. Nyt oli kähärä minun hiuksistani kysymyksessä, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, "jota hän jo kauan on tähtäillyt", sanoi hän, ja jonka hän aikoi säilyttää mitaljonissaan. Kun minä sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen häneltä, jota minä myöskin "olin jo kauan tähtäillyt", sanoi hän etten minä tarvitse sellaista, sillä helmet siinä ristissä, minkä olin saanut, olivat pujotetut hänen omille hiuksilleen.

Sitte oli jotakin, jonka minun täytyi luvata hänelle ja joka oli juolahtanut hänen mieleensä hänen istuessaan kotona neulomapöytänsä ääressä, sillä silloin ajatteli hän kaikenmoista. Se oli, että minä, kun pääsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hänelle kultaisen kihlasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kirjoitettu "Taavetti ja Susanna" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman "niinkuin Taavetti ja Jonathan". Meidän vanhempiemme epäsopu oli saattanut hänen tätä ajattelemaan. "Mutta", keskeytyi hän, "ethän sinä kuule mitä minä sanon, Taavetti!"

Minä seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli, uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi; minä muistin kesäpäivää saaristossa.

Samassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi, että yhdessäolomme nyt, lukkarin mielestä, pian saisi loppua, ja suureksi hämmästyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat, jotka minä vielä pidin kädessäni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hän saanut tämän tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisään ja sanoi että meidän nyt tuli jättää jäähyväiset toisillemme.

Susanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistä kostein silmin minuun, ikääskuin ajatus että meidän täytyi erota nyt vasta olisi käynyt hänelle oikein selväksi. Hän teki nopean liikkeen -- hän tahtoi silminnähtävästi heittäytyä kaulalleni, mutta jätti sen tekemättä kun lukkari oli läsnä.

Nyt tarttui hän käteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensä eteen ja kiiruhti pois.

Tämä oli enemmän kuin mitä minä voin kestää ja luulenpa liiaksi vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin laattialla, hiljaa napsahuttaen viulunsa kieliä sillä välin kuin minä pöydän ääressä annoin kyyneleeni vapaasti tulvailla.

Ennenkuin minä lähdin soitti hän vähäisen, soman marssin, minkä hän oli tehnyt kun hän oli kaksikymmentä vuotta. Se liikutti minua suuresti, sillä minusta tuntui että se oli tehty aivan kuin minusta ja Susannasta; se kaikui kauan senjälkeen korvissani, niin että minä opin sen ulkoa.

"Se on tosin tehty eräälle", sanoi hän, kun hän lopetti, ja sitte -- hetkiseksi pysähdyttyään aivan kuin joku katkera muisto olisi hänen mieleensä juohtunut -- "mutta asia on vähän hullunkurinen eikä sovi sinulle."

Kun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lähti, liehui nenäliina pappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta.

SEITSEMÄS LUKU.

Trondenäs.

Eräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin kirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana kuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa Thore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.

Kirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen muistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja päältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja toinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista kuuluisista "kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta" ei löydy enää kuin vähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.

Tämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on seisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa ääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa messu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän pimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on ollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan, kulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen rakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa, voisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen luona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää, niin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.

Nyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa; jäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain ruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt rauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa. Vanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä vanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset kuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka Nordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi, ylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa katsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän pidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä kirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian rukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu jumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti rukoukseensa.

Muistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi, että paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin Trondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni. Ontelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin suljettu pohjattomuus ja kirkossa -- jonka mieltäjännittävään hiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten pappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten, auki -- loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin siellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.

Minä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän, oppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia kouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni etsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun mielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva paikka minun kipeälle mielentilalleni.

Minun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen huomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla; minä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia tuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita mielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan himeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua kohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen kasvojaan.

Oli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä eräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen alaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria ajatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä alttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin nähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se esittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty orjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit lävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut valittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos avonaisesta suusta.

Nämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat minuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa sittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli mahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi, tuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen, jonka houreileva pääni loi.

Oli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman sieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon ponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut liian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.

Kun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi, lähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun ja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi sama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta pienemmässä muodossa.

Kirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin tuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin kiiruusti ulos.

Tultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se ei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en olisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon -- paitse Susannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä hakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.

Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lähtemän kotia.

Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona, sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin katselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi minua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät, kun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään mailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin käyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet matkustavat.

Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa, jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa, kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän renkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä välin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä kalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari silmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku onnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja levottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.

Kuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä kalman kalpeana riensin ulos huoneesta.

Neljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva "Toivo," joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi lastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli matkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli puhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle. Miehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli kumpaisetkin jalat musertuneet.

Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman iskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva "Sovinto" myöskin hukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun hallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan höyrylaivain pysähdyspaikkana.

KAHDEKSAS LUKU.

Kotona.

Joulukuussa olin jälleen kotona, jossa kaikki oli entisellään, ehkäpä, äskeisien tapaturmien johdosta, vielä hiljaisempaa ja surullisempaa kuin ennen. Isäni oli herkeämättä toimessa, mutta harvapuheinen. Hän ei varmaankaan pitänyt minua sopivana ottamaan osaa suruihinsa.

Susanna, joka samoin kuin minäkin, nyt oli yli yhdeksäntoista vuotta vanha, oli vieraisilla erään perheen luona parin peninkulman päässä, ja piti vasta jouluksi palaaman kotiinsa. Minä ikävoin häntä sanomattomasti.

Viimeisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona ennen joulua pakoitti rajuilma spanialaisen laivan "Sancta Marian" laskemaan lähelle meidän kauppalaa sangen vahingoitetussa tilassa, joka teki, että sen, meidän huonojen työvoimain tähden, täytyi viipyä kuusi viikkoa paikallansa saadakseen vikansa korjatuksi.

Katteini, joka omi sekä laivan että lastin, oli kookas, kelta-verinen, komeasti puetettu Spanialainen jotensakin harmahtavilla hivuksilla, mustilla silmillä ja voimakkailla kasvojen sävyillä. Häntä seurasi hänen poikansa Antonio Martinez, kaunis nuori mies oliiviruskeilla kasvoilla ja säihkyvillä silmillä, samoin kuin hänen isällänsäkin.

Isäni oli suuressa määrin auttanut herra Martinez'ia lastin purkamisessa ja käski hänen nyt nordlandilaisella vieraanvaraisuudella pitämään hyvänään mitä meidän talolla oli tarjottavaa.

Vaikka keskustelu meidän välillämme ei voinut olla erittäin vilkas, kun nämä vieraat eivät ymmärtäneet muuta kuin joitakuita norjalaisia sanoja ja tavallisesti täytyivät käyttää tulkkia, huomasimme kuitenkin pian, että he olivat varsin hyvänsävyisiä ihmisiä. Heidän päätoimensa oli kaiken päivää valmistaa ja polttaa papyrossia ja pitää työtä laivalla silmällä.

Pimeä aika tuolla pohjoisessa painaa monen mieltä, etenkin niinä päivinä kun on vähemmin työtä. Jouluna ja etenkin jouluiltana oli sentähden isäni aina hyvin alakuloinen. Sill'aikaa kuin muut talossa iloitsivat ja palvelijat juhlapuvussaan viettivät joulua, kolmihaaraisella talikynttilällä koristetun pöydän ympärillä, istui hän tavallisesti omissa ajatuksissaan suljettuna työhuonesensa, eikä sallinut kenenkään häiritä itseään.

Tänä jouluiltana oli hän kuitenkin herra Martinez'in tähden vähän aikaa muiden joukossa, mutta istui kaiken aikaa äänetönnä ja alakuloisena ikääskuin hän halaisi päästä yksinäiseen työhuoneesensa, jonne hän myös heti illallisen jälkeen vetäytyi.

YHDEKSÄS LUKU.

Joulupidot.

Joulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez meillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla maalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia ylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.

Uudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille ja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat etelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.

Röstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä kertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin pyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.

Kun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti oleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla hyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa, jotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla pohjoisessa, kertomatta.

Kutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset yläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen alakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli "vähäsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen matkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi keskenänsä.

Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin täydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.

Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin yläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen pysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen arvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun, hevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli varustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla kynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle pidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra Martinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi erään sivupöydän ääreen.

Päivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen pahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä hopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan keskusteluun.

Alussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden vaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka kaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet istumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä yhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas, jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.

Päivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän sitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.

Nyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli iloon.

Keveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: "Lemmittävä pappi ja hänen perheensä." Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi kuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.

Sillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin viini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä sukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle ottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja hauskoja puheita, joka täällä lankesi -- viimeksi mainitut useimmiten kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin mitä kerrottiin -- antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen omituisuuksista.

Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman pöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa ja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.

Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja tottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin, olin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi ympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin paljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan, ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi kyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän päänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät ilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut humalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani, etenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin himmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.

Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa kovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän ympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.

Kaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten pimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että makasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat muistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä miettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi Martinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin. Silloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa, että olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun kiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän sai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.

Sen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä kuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella ilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.

Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä että nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.

Ajatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja turhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten silmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni arvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.

Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin huomaamattomana sisään.

Seisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään käytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona, kärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja ajattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi sivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä aloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa löytyi.

Papin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen välissä, pienen tohtorin kanssa.