Part 6

Hän oli hyvin kalpea, huulensa värisivät ja tumma varjo oli silmien alapuolella, jotka muutenkin olivat kuin syvemmällä päässä. Aune ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Kauhulla ajatteli hän, mikä yhdysside voisi olla hänen ja kreivin välillä, koska hänen sanansa niin suuresti saatti seuralaisensa kiihkoon.

He olivat sillä välin saapuneet pieneen laaksoon Vejrhöjnin alapuolella ja istuutuivat tavalliselle paikalleen kiven lähellä.

Aune ei voinut poistaa ihmettelemistään. Häntä aavistutti, että hän nyt oli hyvin kätketyn salaisuuden perillä ja hän päätti juuri nyt ottaa selvon siitä. Mahdotonta oli hänelle kauemmin kärsiä tietämättömyyttään, mikä häntä kiusasi ja hän oli ihan epätoivossaan, kun heidän välinsä oli käynyt aremmaksi, mikä teki heidät toisilleen vieraiksi.

Tavallisuutensa mukaan nyppi hän kanervikkoa ja sydämmensä tykytti ankarasti. Äänellä minkä värinätä hän turhaan koetti tukahuttaa, sanoi hän hetkisen vaiti-olon jälkeen:

-- Tahdotteko sanoa minulle erään seikan?... pidättekö kreivistä?

-- Minäkö? -- kysyi hän katsellen Aunea pelokkaasti.

-- Niin... pidättekö todella hänestä?

-- Oh, en tiedä. Mutta... minusta ei ole helppoa tuomita oikeudenmukaisesti. Voihan olla monta syytä... monia seikkaa, jotka...

-- Voiko mitenkään puolustaa sitä, joka syntiä tekee? kysyi Aune katsellen häntä kammoen. -- Onko kellään oikeutta elää niin kurjasti?

-- Ei suinkaan... mutta...

-- Ja mitä on hänellä sitten valitettavana? Onnen lahjat ovat hänen helmaansa ikäänkuin pudonneet ilman että hän on sormeakaan koukistanut. Eikö hänellä ole tavarata ja kultaa ja muuta elämän ihanuutta yllin kyllin? Eikö tämä jo olisi kylliksi saattamaan häntä ajattelemaan elämätänsä ja tekemään häntä kiitolliseksi ja...

-- Kiitolliseksi? sanoi hän katkerasti hymyillen. Luuletteko, että "elämän ihanuudet", kuten sanotte, aina tuottavat onnea? Ja miltä luulette tuntuvan sille, joka kaikkein kasvoista voi lukea, etteivät rikkauden lahjat oikeutta myöten hänelle tule ja kuulu?

-- Kuulu? toisti Aune hieman ivallisella äänellä. Se asia ei häntä ensinkään epäilytä. Ei hän sen kaltainenkaan ollut eikä sitä paitse koko suku ole ollut taipuvainen siihen. Viisi se on huolinut muitten oikeuksista kun vaan ovat omiaan voineet valvoa. Kun asiata todenperäisesti ajatellaan, ei eroitus nykyisen kreivin ja hänen edeltäjänsä välittä ole niinkään suuri. Eroitus on vaan siinä, että tämä on aivan toisin tavoin tuottanut harmia.

-- Nyt neidin isä puhuu tyttärensä kautta.

-- Aivan niin, sanoi Aune ylpeästi ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa. -- Minä olen kiitollinen, että hän opetti minua inhoamaan sellaisia ihmisiä ja halveksimaan heidän kelvotonta elämäänsä. Minä en käsitä, kuinka voi iloita ja nauttia juuri siten, kun ympärillään näkee niin paljon puutetta ja kurjuutta. Monasti, mennessäni pehmeään vuoteeseeni nukkumaan, tuntuu kuin olisin varas, joka on köyhältä varastanut hänen viimeisen roponsa ja usein tulen silloin ajatelleeksi, kuinka monella raukalla ei ole kattoa suojanaan eikä leivänpalasta nälkänsä sammuttamiseksi. Eikö ole surkeata? Eikö jokaisen ihmisen velvollisuutena ole kernaammin kieltää itseltään kuin nähdä toisen puutetta kärsivän? Mitä sanoakaan niistä, jotka julkevat elää ylellisesti, pitää suurenmoisia kemuja, pukeutua silkkiin ja ainoana yönä kuluttaa niin paljon, että sata perhettä tulisi sillä toimeen koko vuoden? Eikö tämä ole syntiä? Niin tekin asian katsotte, eikö totta?... Teettehän sen? sanoi hän katsoen metsästäjätä miltei rukoilevasti.

-- Minäkö? sanoi tämä välttäen hänen katsettaan. Varovaisesti hyväili hän koiraansa, joka nukkui hänen vieressään. -- Niin luulin kyllä muinoin, mutta... en nyt enään.

-- Ette nyt enään?

-- En.

-- Ah! sanoi hän sortuneella äänellä.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän katsomatta ylös ja yhä koiraansa silitellen:

-- Ettekö usko, että niilläkin ihmisillä, joista te puhutte -- joita te köyhiksi ja orjuutetuiksi nimitätte -- on ilonsa ja nautintonsa, vaikkakin vieras ei sitä niin huomaa. Minä olen paljon seurustellut sellaisten ihmisten kanssa ja minä tunnen heidät aivan hyvin. Mutta minä vakuutan, ettei kukaan ihminen vietä suruttomampaa ja onnellisempaa elämää kuin he. Olisiko heillä siis syytä valittaa... paremmin kuin muillakaan? Eikö äidillä heidän joukostaan ole santa ilo lapsestaan ja lapsella vanhemmistaan ja... onhan heillä itse asiassa samat ilot ja surut tuin kaikilla muillakin.

-- Mutta nälkää, vilua ja puutetta -- sitä saavat he yksinään kärsiä ja onhan se ainakin oikeudetonta?

-- Ettekö luule löytyvän mitään pahempata ja vaikeampata kärsittävänä kuin nälänhätä on tai katkerampata kuin vilu -- ja mistä juuri nämä ihmiset enemmän kuin muut ovat säästetyt?... Te ajattelette nyt siten syystä, että olette niiden onnellisten joukossa, jotka saavat nauttia iloa ja valoa. Teillä on ollut hyvä koti, missä olette viettäneet onnellisen lapsuuden ajan ja josta teillä on pelkkiä suloisia muistoja. Teillä on ollut isä, jota olette rakastaneet -- ja joka on teistä pitänyt. Mutta on myöskin ihmisiä, jotka ovat luodut ikäänkuin vakituiseen suruun ja onnettomuuteen... ja sellaisia on sekä rikkaitten että köyhien joukossa, kenties yhtä paljon edellisten kuin jälkimmäisten joukossa. Ettekö milloinkaan ole sellaista onnetonta tavanneet? Kainit merkki on heidän otsallaan jo syntymästään; on kuin kirous seuraisi heitä kautta koko elämänsä. Kodittomina kuljeksivat he maailmassa, kaikki kääntävät selkänsä heille, eikä kukaan kärsi heitä. Äitikin suree, kun ovat syntyneet, veli ja sisar ei tahdo heitä tuntea. Kysykää heiltä, neitiseni!... ja te saatte kuulla, että löytyy nälkä, jota ei voi leivällä lieventää ja kaipuu, mikä on monta vertaa katkerampi kuin köyhyys ja puute. Ken ei koskaan ole ystävätä omannut, joka ei koskaan ole ystävällistä sanaa kuullut, ei tuntenut, mikä onni on olla toisille iloksi, jolla ei ole ainoatakaan suloista muistoa... hän on kymmenentuhatta kertaa köyhempi kuin kurjin kerjäläinen, joskin hän omistaisi koko maailman kullan ja loiston.

Hän oli puhunut kiihkolla ja äänensä, kätensä, koko ruumiinsa värisi. Hän istui puoleksi kääntyneenä poispäin ja katseli koiraansa, jonka päätä hän yhä silitteli kunnes se viimein nousi ja katseli häntä uneliain silmin.

Aune, joka oli katsellut häntä enenevällä ihmettelemisellä, painoi päänsä alas ja istui hetkisen ääneti. Hän käsitti, että oli kosketellut arkaa kohtaa seuralaisensa omassa elämässä ja häntä aavistutti, mitkä muistot olivat katkeroittaneet hänen elämäänsä.

Uudestaan hän ajattelemattansa repi vierellä olevalla mättäällä kasvavia kanervia ja sanoi hiljaan:

-- Ettekö tahdo kertoa minulle jotakin itsestänne... elämästänne?... Minä olen niin paljo puhunut omastani.

-- Oh, ei se maksa vaivaa... elämäni on ollut kaikkea muuta kuin iloista.

-- Kyllä sentään, pyysi hän hartaasti ja katsahti ylös. -- Teidän täytyy kertoa! Usein on tuntunut niin omituiselta, kun en teistä tiedä mitään ja monasti olen aikonut pyytää teitä kertomaan itsestänne. Muistaakseni sanoitte kerran, ettei teillä koskaan ole ollut kotia. Eikö niin?

-- Aivan niin... ei kotia sellaista kuin muilla.

-- Mutta eikö teillä sitten ole ollut sukulaisia... ja ystäviä...?

-- On tämä, vastasi hän hyväillen koiraansa, joka tyytyväisenä heilutti häntäänsä.

-- Onko se ollut ainoa ystävänne?

-- On.

-- Entä vanhempanne?

-- Hän, joka itsensä isäkseni kutsui, on kuollut.

-- Entä äitinne?

-- Äitini?... Koskaan en ole tuntenut äidillistä rakkautta.

Hetken olivat kumpikin ääneti. Vihdoin sanoi metsästäjä ajatuksiinsa vaipuneena:

-- Sanokaa... muistatteko äitiänne?

-- Muistan. Mutta miksi sitä kysytte?

-- Oh!... En tiedä.

Hitaasti loi Aune katseensa häneen, mutta katsahti jälleen maahan. Silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Hyvin hän käsitti seuralaisensa ajatukset, mutta hän ei raahtinut kysyä enempätä eikä herättää eloon katkeria muistoja.

Hän poimi kanervia ja sidottuaan pienen, sievän vihkosen, ojensi hän sen metsästäjälle lausuen:

-- Tahdotteko vastaanottaa nämä kukat muistona tästä päivästä?

Hän katsahti Anneen. Kovin kalpea oli hän ja katseensa oli arka, miltei hämmentynyt.

-- Ovatko ne minulle?

-- Ovat.

Hän otti sekä kukat että Aunen käden. Mutta samassa nousi tämä ja teki lähtöä.

Vaieten kävivät he toistensa rinnalla ja polun luona he erkanivat. Hyvästi jättäessään huomasi Aune, että seuralaisensa käsi oli polttavan kuuma ja että hän ainoastaan vaivalla saattoi hymyillä hyvästi jättäessään.

Aune kulki miltei tiedotonta tietänsä rinnettä myöten. Kappalen matkaa kuljettuaan, kääntyi hän katsomaan toveriaan. Tämä oli jo saapunut suolle, jonka reunaa hän seurasi. Hänen päänsä ylä-puolella lekuttelivat sirriäiset ja auringon laskun tummanpunaiset pilvet levisivät suon yli.

Aune seurasi häntä; silmillään, kunnes hän katosi vuoren taakse. Silloin loi hän lämpimän, hellän katseen hänen jälkeensä, mikä selvemmin suin mitkään sanat, sanoi:

-- Minä rakastan sinua!

Äkkiä säpsähti hän kuullessaan kaikuvaa naurua. Hän kääntyi ja näki tumma-hapsisen tytön pitkällä, paljaalla kaulalla seisovan mättäällä vähän matkan päässä kädet puuskassa; tämä seisoi ja katseli häntä pistävästi, vihaisesti.

Aune tunsi heti tytön samaksi, jonka oli nähnyt metsän sisässä olevassa mökissä.

-- Noh, näytäänpä osattavan suuteloita pistää ynnä muuta sellaista... Kaunista kylläkin papin tyttäreltä.

Aune rypisti suuttuneena kulmakarvojaan ja lausui:

-- Mitä sanotte?

-- Kyllä me olemme nähneet, miten te olette käyneet täällä ja viritellyt ansoja kreiviä vangitaksenne. On meilläkin, hyvä kyllä, silmiä, me...

-- Ketä varten? Kreiviäkö? Oletteko mieltä vailla?...

-- Ah, älkää teeskennelkö! Tunnette hyvinkin asian laidan. Ette te ole niin viatoin kuin olette olevinaan. Ettekö seisoneet siinä ja töllistelleet hänen jälkeensä? Omin silmin näin teidän tulevan kreivin seurassa aivan kuin kihloissa olevat. Kauniisti tosiaankin papin tyttäreltä! Mutta voitte olla huoletta...

Aune ei kuullut enempätä. Nuolena oli kreivin nimi iskenyt hänen sieluunsa... Hän kuuli ainoastaan tytön iva-naurun yhä loitommalta.

X.

Myöhään illalla naputti joku kuusikossa olevan metsämökin ovea.

Punertava valo loisti pienistä ikkunoista pimeyteen, missä yksinäinen olento seisoi, jalka kynnyksellä, odotellen. Ovi avautui hiljaa sisäpuolelta ja porstuaan astui puoleksi puettu vanha nainen kynttilä kädessä.

-- No, mutta, nähkääs kreiviä! virkkoi hän puoli-ääneen astuen askeleen sivulle. -- Harvinaisia vieraita!

Vastaamatta astui kreivi hänen ohitsensa huoneesen, jossa kynttilä paloi sohvan edessä olevalla pöydällä. Sohvassa istui tumma-hapsinen tyttö ja ompeli. Hän loi puoleksi levottoman, puoleksi viekkaan katseen ovea kohti ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen kreivin astuessa sisälle. Mutta hän ei noussut tervehtiäkseen ja vastasi tuskin kuuluvasti kreivin lyhyeseen tervehdykseen.

Näyttipä kuin hän olisi odottanut kreiviä tulevaksi. Tämä istuutui tuolille pöydän toiseen päähän ja koiransa ryömi vanhalle paikalleen uunin eteen.

Vanha nainen, joka jälleen oli sulkenut oven varovaisesti, luotuaan ensin vakoilevan katseen huoneen ympäristöön, astui kynttilöineen myöskin huoneesen. Askaroidessaan yhtä ja toista ikkunan luona, josta hän silloin tällöin salaa tarkasteli pöydän luona istuvia aivan kuin ei kreivin tulo olisi häntä ensinkään ihmetyttänyt, sanoi hän vihdoin ivallisella äänenpainolla:

-- Pitkä aika on siitä, kun meillä oli kunnia nähdä kreivi luonamme, mutta kreivillä on tietenkin ollut muuta ajateltavaa, luulen minä. Kuinka myöhään kreivi tulee tänäpänä! Isä on jo mennyt nukkumaan ja itse olen jo niin riisuutunut, että tulisi hävetä. Mutta me emme voineet odottaa niin harvinaisia vieraita. Kaikessa tapauksessa tahdomme teitä palvella. Haluatteko lasin olutta eli saanko keittää kahvia?

Hän vastasi lyhyesti "ei." Näytti kuin olisi vaimo ymmärtänyt kreivin tarkoituksen, sillä hän otti muutamia vaatteita, mitkä olivat kuivamassa, sytytti lyhtynsä ja meni juomakeittiöön.

Kun vaimo oli oven sulkenut, katsoi kreivi ensi kerran tyttöön, joka ei koko aikana ollut liikuttanut itseään. Hänen katseensa oli synkkä ja äänensä levoton lausuessaan:

-- Sinä olet käynyt hakemassa minua metsänvartijan luona; hän kertoi, että olit kysynyt minua iltapäivällä. Mitä tahdot minusta?

Tyttö nojasi kyynärpäillään pöytään, kätki kasvonsa työhönsä ja purskahti itkuun.

-- Kuinka voitkaan sitä kysyä! Kuukauteen en ole sinua nähnyt ja kun olen etsinyt sinua, en ole koskaan löytänyt -- tietysti sentähden, että kätkeydyt minulta. Eikö minulla siis ole syytä olla onneton?

-- Sinullako? sanoi hän ivallisesti hymyillen. -- Älä nyt pane ilveilyä toimeen! Tiedät, että minä tunnen sinut liian hyvin. Puhukaamme sen sijaan vakavasti. Tulin sanomaan sinulle, että me nyt kohtaamme toisemme viimeisen kerran.

-- Mitä sanot? virkkoi tyttö katsoen häntä kyynelettömin silmin. -- Kohtaammeko toisemme viimeisen kerran?

-- Kyllä niin. Sinä et saa käydä kysymässä minua -- et metsästäjämajassa etkä muuallakaan... ymmärrätkö?

Tyttö katsoi häneen vaanien. Hänen pukunsa oli avoinna; hiuksensa oli hän äskettäin sukinut ja koristellut itseään korvarenkailla.

-- Vai niin, sitenkö ovat asiat, sanoi hän äänellä, mikä ei hyvää ennustanut ja ryhtyi jälleen ompeluunsa. -- Hyvinkin olen huomannut, että ajatuksesi on olleet aivan toisaalla. Sitä paitse tiedän aivan hyvin, mitä viime aikoina olet toiminut.

Kreivi katsahti häneen kysyen:

-- Mitä tarkoitat?

-- Noh, enhän ole sokea. Etkö luule nähneeni, kuinka olet mielistellyt pientä pappilan tytärtä, joka kerran kävi täällä tietä kysymässä. Aivan hyvin tunnen teidän pakopaikkanne ja usein olen nähnyt pienen teeskenteli|ä-neidin käyvän vaanimassa teitä.

Kreivi punehtui. Viimeisiä sanoja kuullessaan, hypähti hän seisaalleen lyöden nyrkkiään pöytään niin että tuvassa humisi.

-- Pidä suusi... tai käy sinulle huonosti, sen vannon! huusi hän väristen kiukusta.

Tyttö painot päänsä alas ja istui vähän aikaa yhtä hiljaisena kuin rotta ollessaan väijymässä; näytti siis siltä, kuin hän olisi peljännyt kreiviä.

Sitten pani hän ompeleensa pois, heitti esiliinan päänsä yli ja alkoi taas itkeä.

-- Voi, Jumalani, Jumalani! -- sellainenko onnettomuus minua kohtaisi! Mihinkä nyt joudun? Mitä ajatellaankaan köyhästä tyttö raukasta, jota moinen häpeä on kohdannut? Sinun ei tulisi unohtaa, kuinka olet minua kohdellut ja että sinä, vasten tahtoani, otit minut lemmitykseksesi.

Kreivi istui ajatuksiin vaipuneena, mutta kuullessaan viimeiset sanat, katsahti hän ylös ja sanoi katkerasti:

-- Minusta sinä jo kyllin kauan olet saanut nauttia siitä jutusta, Elsa. Tiedä, etten enään mene mihinkään pauloihin. Sinä olit asiaan hyvinkin myöntyväinen vaikka, viisaasti kylläkin, annoit sille toisen muodon ja värin. Kauan olit koettanut viekotella minua. Poikana ollessani, et sinä voinut nähdä minua täällä vuorilla, tulematta juosten avojaloin ja riettaine tapoinesi luokseni ja aivan hyvin tiesit, mitä teit, senkin heittiö!

-- Mitä? sanoi tyttö katsoen häneen loukattuna. Mitä syytöksiä tuot minua vastaan? Oletko kenties unohtanut illan, jolloin linnassa oli isot tanssijaiset ja sinä tapasit minut lehdossa? Et tahtonut mennä kotiin luultavasti pelosta, että hienot naiset nauraisivat sinulle, kun et osannut tanssia. Tuotit silloin koston tyttö-raukalle, joka koskaan ei ollut sinulle mitään tehnyt, Sanoit tahtovasi naida minut ja paljo muutakin, jota nyt en voi muistutella, Sittemmin ymmärsin hyvinkin, että tahdoit siten kostaa kotona oleville, koska he enemmän suosivat veljeäsi kuin itseäsi. Nyt hylkäät meidät, jotka kaikki olemme rakastaneet sinua ja jotka olemme koettaneet sinua kaikin tavoin huvittaa muiden ollessa häijyjä ja tehdessä kiusaa sinulle. Tiedän myöskin, että ainoastaan täällä viihdyt pelatessasi isän kanssa tai leikitellessäsi kissojen seurassa. Niin olet itse usein sanonut.

-- Niin, sanoi hän surullisesti hymyillen -- niin viihdyinkin, vaikkakin tiesin, että te valehtelitte ja petitte minua sekä olitte kavala kohtaani.

-- Mitä sanotkaan! Jumalani! onko tosiaan sinulla sydäntä puhua tuollaista?...

-- Älä puhu enempätä! sanoi kreivi äkkiä ja nousi tuolilta. Hän paloi halusta päästä tästä paikasta ja puhdistaa tomun jaloistaan. -- Ei kannata puhua siitä enempätä. Tunnet nyt aikomukseni ja olen tullut tänne tänä iltana jättääkseni sinulle hyvästit! Minusta me voimme erota sovussa. Sano, mitä vaadit minulta -- ja anna minun sitten olla rauhassa!

Samassa avautui ovi hiljalleen -- kuten tänne kutsuttuna -- astui äiti huoneesen ja katseli heitä tarkkaavasti pienillä, vakoilevilIa silmillään. Mielistelevällä hymyllä kysyi hän, mitä oli tapahtunut ja tytär kertoi nyyhkien kaikki.

-- No, etkö ymmärrä, Elsa, että kreivi laskee leikkiä -- sanoi hän viekkaasti ja sammutti lyhtynsä. -- Kreivi ei voi kuvitellakaan, miten tyttö on viime aikoina ollut aivan kuin mieletön. Lapsi rukka on kaiket yöt itkenyt, niin että isä ja minä olemme sen seinän lävitse kuulleet. Eikö ole kauheata? Hänen sekä sielunsa että sydämmensä on niin kiintynyt kreiviin, että luulen hänen mieluummin kuolevan suin luopuvan teistä. Tietysti toruin häntä, sillä hänen tuli ymmärtää, ettei kreivi, joka monasti puhui hyvin kauniisti köyhistä ja onnettomista, tällä tavalla jättäisi tyttö parkaa onnettomuuteen... varsinkin kun se oli tapahtunut luvattomilla teillä, vaan että kreivi kyllä tulisi takaisin... Kreivi tietää varsin hyvin -- sanoin minä -- että moinen juttu, kun se tunnetuksi tulee, tuottaa paljo ikävyyksiä. Mutta niin kauan kuin ystävyyttä on olemassa, ei kannata siitä puhua... Muissa tapauksissa saa asia toisen käänteen... toisissa olosuhteissa... eikö totta?

Äänensä, joka alussa oli ystävällinen ja mielistelevä, oli vähitellen muuttunut ivalliseksi, ja viimein miltei uhkaavaksi, kun huomasi, ettei sanansa saavuttaneet tarkoitettua vaikutustaan. Kreivi oli asettunut ikkunan luo, selkä huoneesen päin ja vasta vaimon lopetettua, kääntyi hän katsellen toista ja toista vaimoista halveksien ja inhoten.

Elsa oli jälleen tarttunut työhönsä, mieli muka hyvin loukkaantuneena. Äiti sitävastoin seisoi yhä vielä ovella ja vastasi kreivin katseesen hävyttömästi ja sotaan valmiina.

Kreivi koetti voittaa vastenmielisyytensä ja läheni jälleen pöytää, synkkänä lausuen:

-- Kuulkaa, mitä sanon teille. Olen tullut tänne erotakseni teistä sovinnossa. Muutamista syistä, joita en saa lähemmin teille selittää, tahdon, ettei synny mylläkkätä. Ymmärrättekö?... Te ette tule puutetta kärsimään. Pyytäkää, mitä tahdotte ja koetan tehdä kaikkea, mitä voimassani on, teidän hyväksenne... Vastapalkkana vaadin että te -- jos... Siinä tapauksessa... että minä sitä toivon -- heti jätätte paikkakunnan ja ettette koskaan tule tänne takaisin sekä että huone hävitetään perustuksia myöten. Ymmärrättekö?

Nuori tyttö yhä vaan ompeli silmäillen salamiten silloin tällöin äitiä, joka painoi päänsä alas ja alkoi nyyhkiä aivan kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaau. Hän nosti esiliinakulmansa silmien yli ja katseli kädessään olevata kynttilätä.

-- No, sehän on toinen asia... Koska kreivi tahtoo maksaa hyvitystä meille... niin emme saa valittaa. Köyhät ihmiset eivät voi muuta pyytääkään, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä heille annetaan ja olla kiitolliset. Mutta tuottaahan se häpeätä nuorelle tytölle ja kun ajattelee, mitä kaikkea Elsa on saanut kärsiä, niin on aivan luonnollista, että hänen äitinsä itkee! Onhan lapsi raukan elämä miltei häväisty nyt...

Kreivi keskeytti hänen puheensa ja huusi koiraansa.

Vähän jälkeenpäin jätti hän mökin ja astui nopein askelin rinnettä alas. Kuun hopeanhohtava valo levisi seudun yli, ja pienessä lehdossa, mistä tyttö oli puhunut, oli miltei yhtä valoisata kuin päivällä. Mutta hän sulki silmänsä ja kiiruhti askeleitaan, kuten ainaiseksi olisi tahtonut poistaa kuluneen ajan synkät muistot. Hänessä oli yksi ainoa ajatus ja tunne; veri kuohui suonissaan ja sydämmensä tykytti niin ankarasti, että hänen silloin tällöin täytyi seisahtua ja painaa kasvonsa käsiään vastaan. Hän oli tehnyt päätöksensä. Huomenna tahtoi hän selittää kaikki. Ennenkuin aurinko seuraavana päivänä menisi mailleen, tietäisi Aune kaikki -- tulkoon mitä seurauksia tahansa.

Tenhottomana kulki hän Vejrhöjniin johtavata tietä ja kun hän astui pieneen laaksoon, jossa oli elämänsä onnellisimmat hetket viettänyt ja jossa kiviroukkion ja topograafillisen merkin varjo levisi rinteen yli aivan kuin fantastillinen riimukivi, valtasi hänet ankara mielenliikutus. Voimakkaasti painoi hän kätensä silmilleen ja hänestä tuntui, kuin olisivat elämänsä kahleet katkenneet ja raskaat pilvet haihtuneet.

Oi, olisipa se vaan todellisuus! Silloin hymyilisi hän kaikelle ivalle ja vääryydelle sekä nauraisi ääneen suruilleen ja kärsimyksilleen! Silloin salit kotona linnassa laitettaisiin kuntoon juhlallisuutta varten ja tulisoihdut palaisivat vuorilla niin, että hänen onnensa tulisi tunnetuksi koko maailmalle... Tai matkustaisivat he pois vieraasen maahan, asuisivat rannalla olevassa mökissä, eläisivät siellä kahden ja rakastaisivat toisiaan. Kenkään ei tuntisi heitä, ei kukaan.

Hän löi nyrkillään otsaansa.

-- Unelmia!... pelkkiä unelmia! mutisi hän tyytymättömänä ja kulki hitaasti suota kohti.

* * * * *

Kahtena päivänä odotti hän Aunea heidän tavallisella yhtymäpaikallaan, mutta turhaan; kun tätä ei kolmantenakaan päivänä kuulunut, ymmärsi hän, että Aune jo tiesi kaikki. Hän kirjoitti silloin kirjeen, missä pyysi Aunea seuraavana päivänä tulemaan tavalliselle yhtymäpaikalle, hän tahtoi kumminkin ilmoittaa, minkä tähden ei ollut ennemmin sanonut, ken hän oli. Sanottuna päivänä seisoi hän Vejrhöjnillä ja katseli Nörrekjaeriä kohti, kunnes aurinko laski suon taakse.

Mutta kukaan ei tullut.

XI.

Samana iltana istui kreivitär hämärissä yksinään kammiossa. Aune oli vastikään jättänyt hänet. Hän istui käsi poskella ja tirkisteli tuleen, jonka hehkuva valo valaisi huoneen. Katsantonsa oli synkkä ja miettiväinen. Sivu-ovi avautui ja neiti astui kuulumattomin askelin matolla sytyttääkseen lamput. Mutta silloin katsahti kreivitär ylös ja sanoi:

-- Odottakaa hetkinen... Tahdon mielelläni puhua kanssanne vähäsen, neiti Leidersdorff. Tulkaa istumaan.

Neidin kääpiömäinen ruumis värisi. Varovaisesti lähestyi hän, laihat kätensä ristissä ja korvat höröllään. Harvoin seurasi mitään hyvää, kun hänen armonsa pyysi häntä istumaan.

-- Sanokaa, alkoi kreivitär vihdoinkin, kun neiti oli istuutunut häntä vastapäätä olevan tuolin äärimmäiselle reunalle -- ettekö ole huomanneet muutosta neiti Thorbjörnsenissä viimeisinä päivinä?... Tarkoitan, että hänen ulkomuotonsa näyttää kuin puuttuisi häneltä jotakin. Voitteko aavistaa mitä?

-- Kyllä, teidän armonne... Neidillä on ollut kova hampaan- ja päänpakoitus, sanoi neiti, joka aina kreivittären läsnä ollessa käytti valittuja lauseparsia.

-- Vai niin, mutta täytyypä löytyä toinenkin syy. Sanokaa, onko luultavata, että joku linnasta tai joku muu, jonka kanssa hän on ollut tekemisissä, ei ole ollut ystävällinen tai on jollakin tavoin loukannut häntä?

-- Ei, mahdotonta, sanoi neiti varmasti.

-- Sanon teille, miksi sitä kysyn. Muutama minuutti sitten pyysi hän lupaa saada lähteä täältä hakeakseen muuta tointa.

-- Jumalani, virkkoi neiti.

-- Kysyin syytä siihen, mutta sitä en saanut tietää. Hän vaan uudisti pyyntönsä ja selvästi huomasi, että jotakin vakavampaa laatua oli asia, joka saattoi hänet moista ajattelemaan... Ettekö todella aavista mitään syytä?

Neiti punehtui hieman, yskähti ja vastasi vihdoin:

-- Kyllä... jos teidän armonne suvaitsee, että puhun suoraan, peittelemättä, niin kenties...

-- Puhu!

-- Teidän aronne muistaa kai, ettei neiti Thorbjörnsenin isä -- Jumala armahtakoon minua -- oikein ollut muitten ihmisten kaltainen. Teidän armonne luonnollisesti ei puutu sellaisiin asioihin, mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että hän monesti saarnastuolistaankin lausui ankaria sanoja linnasta ja kreivi-vainajasta. Luulenpa, että neiti Thorbjörnsenissä on vähän samaa vikaa.

-- Onko teillä tukea luulollenne?