Part 5

Aune, joka koko aamupuolen oli ollut erittäin iloinen, ei nyt ollut ensinkään hyvillä mielin. Viime aikoina oli hän ollut niin toisellaisten ajatusten ja mielikuvitusten vallassa, että oli miltei unohtanut alhaisen asemansa. Mutta nyt heräsi entinen hävyn tunne hänessä. Kaikkialla, missä kulkivat, tervehti väki nöyrästi; kun he ajoivat "suomökkien" ohitse, joiden jokaisessa ovessa ja ikkunassa näkyi takkurainen pää, kävi hän tulipunaiseksi ja vetäytyi vaunujen nurkkaan piiloon.

Eräs seikka vaivasi häntä enemmän kuin myöntää tahtoikaan. Hän tiesi, että metsänvartija nyt oli Vejrhöjnillä ja odotti häntä. Koska ilma oli mitä herttaisin tänäpänä, odotti hän luonnollisesti Aunea tulevaksi. Mielessään kuvitteli hän, mitä kaikkea "toverinsa" ajattelee, kun hän ei tulekaan.

Olipa hän tavallansa luvannutkin tulla. Edellisenä päivänä olivat he pienestä laaksosta Vejrhöjnin alapuolella, mikä ikäänkuin sopimuksesta oli tullut heidän yhtymis-paikakseen, kävelleet noin puolen peninkulman päässä olevalle korkealle vuorelle, jossa Aune ei ollut ennen käynyt ja jonka huipulta voi nähdä rahtunen mertakin. Ensin ei hän oikein tahtonut siihen suostua, mutta monen houkutuksen jälkeen meni hän kuitenkin -- eikä hän sitä ollut katunutkaan. Matka oli ihastuttava. "Toveri" oli iloisempi ja leikillisempi kuin koskaan ennen. Tämä iloisuus, auringon loistavuus, meri, itse yrityksen uskaliaisuus teki Aunenkin mielen keveämmäksi kuin se pitkään, pitkään aikaan oli ollut. He olivat mäen rinteiltä poimineet marjoja ja juoneet maitoa vanhan, kyssäselkäisen talonpoikaisvaimon luona, joka vuorella asui ypö yksinään seuranaan ainoastaan kaksi lammasta sekä kissa. Hänen pienessä, puolipimeässä tuvassa olivat he istuneet lavitsalla toistensa vieressä ja nauraneet akan uteliaisuutta ja leikillistä puhetta. Vaimo piti heitä äskettäin kihloihin menneenä parina ja puheli siitä niin paljon, että Aune tuli ihan hämilleen ja tahtoi mennä pois. Mutta ensin tahtoi vaimo näyttää heille "omaa" morsiuspukuaan, vanha rohtiminen hame, joka oli eräässä laatikossa muutamien muitten halpojen muistojen seurassa ja joiden historian hän tarkkaan kertoi. Viimeinkin pääsivät he menemään. Ovella oli metsästäjä antanut hänelle rahan, mikä ei suinkaan ollut pieni päättäen akan ihmettelemisestä. Sitten olivat he vielä kerran menneet vuoren huipulle nähdäkseen loitolla kimaltelevan meren. Oli miltei pimeä, kun he saapuivat kotiin. Kun he erosivat, ojensi hän Aunelle ensi kerran kätensä ja kysyi, tekisivätkö toistenkin, ilman sitä myöntäessä, samallaisen matkan toiseen kauniiseen, lähellä olevaan paikkaan. Ajattelematta vastasi Aune myöntävästi ja puristi hänen kättään aivan vapaasti.

Mitä luuleekaan hän nyt, kun Aune näin kauniina päivänä kuitenkin jää tulematta?

Kun vaunut olivat kulkeneet pienen puron yli johtavaa siltaa, kääntyivät ne syrjätielle mikä johti vuorille. Suosta nousevat viileät tuulahdukset muuttuivat polttavaksi scirocco-tuuleksi, mikä puhalsi kuivilta rinteiltä heitä vastaan. Kuski antoi hevosten astua jalka jalalta ja polttava hiekka narskui pyöriä vastaan hermostuttavasti.

Samassa juolahti Aunen mieleen, että he mahdollisesti kohtaisivat metsänvartijan täällä. Tuskan tunne valtasi hänet ja kasvonsa kävivät yhä punaisemmaksi. Voisihan tosiaan niin sattua! Kuinka silloin kävisi? Pysähtyisiköhän kreivitär kysyäkseen häneltä jotakin...

Levottomuutensa suureni mitä lähemmäksi vaunut tulivat niitä paikkoja, missä Aune tavallisesti käveli. Jokainen kauempaa esille pistäytyvä esine, monet kettujen pelättimet, joita sinne tänne oli lammasten suojaksi asetettu, saivat hänet säpsähtämään. Nähdessään Vejrhöjnillä olevan kiviroukkion, tykytti hänen sydämmensä niin valtavasti, että hän pelkäsi kreivittären sen kuulevan. Vihdoin kääntyikin kreivitär, joka koko matkan oli istunut liikkumattomana ja tirkistellyt eteensä, Auneen, lausuen:

-- Täällä on hyvin kaunista, neiti Thorbjörnsen, eikö totta?

Aunesta tuntui kuin kreivitär häntä tarkastelisi ja vaivalla sai hän äänensä hillityksi niin, että taisi tyynesti vastata:

-- On, hyvin kanttista!

Tunnin perästä olivat he jälleen kotona, mutta kreivitär oli matkasta niin väsynyt, että hän heti päivällisten jälkeen vetäytyi huoneisiinsa. Aunen täytyi siis viettää koko illan vanhan neidin seurassa, jonka jutut tänäpänä enemmän kuin muulloin kiusasivat häntä. Tosin ei hän kymmenettä osaakaan suuttunut näistä jutuista, hän oli hyvin suuttunut tälle puheliaalle naiselle, joka ei antanut hänen olla rauhassa. Hän ei ensinkään ollut hyvillään. Kalvava levottomuus oli hänet vallannut, tuskin malttoi hän istua alallaan tuolilla, neula hänen kädessään liikkui hermostuneella vauhdilla, jota hän ei voinut estää.

Hän oli nimittäin hämärissä ikkunastaan huomannut harmaita pilviä taivaan rannalla ja aurinko oli mailleen mennessään ikäänkuin tulimereen laskeutunut, mikä ei suinkaan ollut hyvä tunnusmerkki. Hän tiesi kuinka ankara raju-ilma näillä tienoin oli. Jos kerran pääsi valloille, voitiin odottaa monta päivää kestävää sadetta, myrskyä ja pimeyttä. Kenties pitäisi ilma hänet viikkokausia vangittuna synkässä vankeudessaan, sinä aikana ehtisi talvi tulla, joka verhoisi vuoret valkealla peitteellä ja tekisi tiet liikkeelle sopimattomiksi. Milloinka tapaisikaan hän sitten toverinsa?

Aune oli kuumeentapaisessa levottomuudessa. Joka silmänräpäyksessä hän säpsähti, kuin luuli kuulleensa sadepisaroitten rapisevan ikkunaan. Huoneen tukahduttava kuumuus, lampun surina, seinäkellon alituinen naksutus -- kaikki sai hänet suuttumaan. Ja kuin neiti iloitsi pannakseen suitsujaisen hiilokselle, ei hän enään voinut itseään hillitä, vaan virkahti kärsimättömästi:

-- Jumalani! Eikö saa olla rauhassa! Mikä inhottava löyhkä!

-- Löyhkä! lausui neiti. Ja kuitenkin on tämä mitä hienointa lajia... Onko kuultu hullumpata!

Aune ei kyennyt vastaamaan, vaikka huomasikin kiivastuneensa. Mutta neiti oli loukkaantunut ja istuutui jälleen tuolilleen, suutansa sen koommin avaamatta.

Vähän senjälkeen tuli kreivittären villakoira kammiosta kävellen, jossa se oli maannut. Ovella pysähtyi se hetkeksi kiiskoitellakseen ja haukotellakseen; sitten astui se, kaukaa kaartaen neidin tuolia, Aunen luo, jonka viereen se seisahtui, katsellen häntä alakuloisilla silmillään. Aune oli ruvennut suosimaan pientä, kaunista koiraa, joka linnassa kulki niin yksinään sitte kuin sen holhoja oli nukkunut. Usein otti hän koiran syliinsä ja hyväili sitä tai opetti sille pieniä temppuja, kuten seisomaan takajaloilla ja nyökäyttämään päätä. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävykset, mutta tänä iltana tuntui siltä, kun ei hän voisi katsoakaan sinne päin, missä koira oli. Vaikkakin se seisoi odottavasti hänen jalkainsa juuressa, ei hän voinut sitä hyväillä; kun se, tullakseen paremmin huomatuksi, veti käpälällään hänen hamettaan, suuttui hän ja työnsi jalallaan koira parkaa niin, että se vinkuen kaatui selälleen ja kiiruhti sitten kammioon takaisin.

Neiti kohotti päätään ja katseli Aunea hiljaisella kauhulla pyöreitten silmälasiensa lävitse.

-- Jumalani! huudahti hän viimein. Mikä teidän on tänä iltana? Ettehän ole kaltaisenne!

Aune ei vastannut. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan. Vaikkei kello ollut kuin yhdeksän, kokosi hän kuitenkin työnsä ja poistui huoneesta sanoen hampaitansa kolottavan. Tultuaan omaan huoneeseensa, riisui hän kiireesti vaatteensa, sammutti kynttilän sekä koetti nukkua.

Mutta käännyttyään sisäänpäin, kätki hän kasvonsa käsiin ja heltyi itkemään.

Hän ei itseään enää käsittänyt, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. _Rakastiko_ hän metsänvartijata? Häntä pöyristytti tätä ajatellessa. Sitä ei hän voinut uskoa, mahdotontahan se oli. Kuvitellessaan joskus ennen rakkautta oli hän luullut sitä hiljaiseksi, vienoksi tunteeksi, joka leviäisi sieluun. Mutta hän oli viimeisinä päivinä ollut hyvin levoton, jota ei voinut poistaa. Aika ajoin oli hän tuntenut olevansa niin onneton ja suruissaan, että täytyi kaikin voimin estää kyyneleitänsä. Kaikki oli pimeätä ja toivotonta; ihmiset tuntuivat häijyiltä ja hän toivoi kuolevansa. Ei hän tahtonut ajatellakaan häntä. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hän metsänvartijasta enemmän saadessaan ajatella häntä ystävänä, toverina tai veljenä. Mutta niin pian kun toinen ajatus tahtoi saada valtaa hänessä, muutti tuo toveri heti muotoa, oli hänelle ventovieras, miltei vihollinen, jota hän pelkäsi ja toivoi ettei koskaan enää häntä kohtaisi.

Tällaistako rakkaus oli?

Ei, mahdotonta; senkaltaista ei se voinut olla!

Mutta, miksikä halusi hän sitten niin hartaasti päästä hänen seuraansa, jos vaan yksikin päivä oli kulunut ilman, että he olivat toisensa tavanneet? Miksi tykytti sydämmensä kahta kiivaammin ajatellessaan häntä? Miksi ei hän voinut laskeutua vuoteelle uneksimatta hänestä, miksi ei sulkea silmänsä näkemättä hänet edessään, kuulematta hänen äänensä sekä jalkainsa askeleet?... Hän muisti, että vanha Matleena siellä kotona kerran oli sanonut, että jos tahtoo ihan varmaan tietää rakastaako todella jotakin miestä, niin täytyy tarkata, uneksiiko hänestä kolmena yönä peräkkäin. Kuinka usein olikaan hän viime aikoina herännyt keskellä yötä siitä, että luuli tuntevansa hänen katseensa tarkastelevan itseään... Mitä oli tuo kummallinen, levoton toivo alituiseen tietää, missä hän oleskeli, mitä hän teki ja mitä ajatteli? Mitä oli sulous, jota hän aina tunsi metsänvartijan läsnäollessa tai väristys, mikä kävi hänen ruumiissaan tämän tarttuessa hänen käteensä tai kun tämä sattui koskemaan hänen hameesensa heidän kävellessään Vejrhöjnin yksinäisiä polkuja? Tuonoin, kun he istuivat Vejrhöjnin kukkulalla ja hän oli synkän ja alakuloisen näköinen sekä oli pannut hattunsa kanervikolle, aivan kuin ei olisi kärsinyt sen painoa, oli Aune -- nähdessään hänen kärsivät kasvonsa, kokoonpuristuneet huulensa ja armottoman raskasmielisyyden, mikä ei koskaan tahtonut poistua hänestä -- tuntenut vastustamatonta halua istuutua hänen viereensä ja kädellään hyväillä hänen vaaleita hiuksiaan ikäänkuin poistaakseen kaikki surulliset ajatukset ja katkerat muistot.

Eikö tämä ollut rakkautta?

Hän luuli... miltei pelkäsi sitä.

Kauan makasi hän liikkumattomana, miltei tainnuksissa.

Viimein kysyi hän itseltään: -- Mutta hän, rakastaako hänkin minua.

Hän luuli niin olevan, vaikkei hän koskaan ollut siitä mitään sanonut. Ajottain, varsinkin viime aikoina, oli hänen katseessaan ollut jotain sen tapaista, hänen äänensä oli myöskin ilmaissut hänen tunteensa. Ensin, kuu Aune tunsi tällaisen aavistuksen sielussaan, oli hän tullut murheelliseksi ja pelkäsi, että metsänvartija siitä puhuisi hänelle, sillä hän luuli ei koskaan voivansa rakastaa tätä. Heidän istuessaan pienessä tuvassa kyssäselkäisen akan luona, joka välttämättömästi tahtoi pitää heitä kihloissa olevana parina, huomasi hän kyllä, miten metsänvartija taukoamatta häntä tutkivasti katseli ja kotimatkalla puheli tämä kerran niin merkillisellä ja salaperäisellä tavalla, että hän pelkäsi siitä tulevan rakkauden tunnustuksen.

Mutta, jos he nyt todella rakastivat toinen toistaan? Jos hän jonakin päivänä kosii?...

Hänkö sitten oli tuleva hänen ainaiseksi ystäväkseen? Hänellekö, ventovieraalleko, hän kerran oli uskova kaikki? Hänenkö omansa oli hänen ruumiinsa ja sielunsa oleva?

Hän kääntyi toiselle kyljelle. Ei hän sietänyt sitä enään Ajatella. Kenties olikin kaikki pelkkää luulottelua! Hän tahtoi nukkua pois koko ajatuksista ja seuraavana päivänä katselisi hän asioita aivan toisessa valossa.

Hän sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta hän ei saanut ajatuksiaan tieltä, jonne ne olivat eksyneet.

Hän muisteli romaania, josta joka päivä luki luvun kreivittären kuullen ja jota hän ei alussa ensinkään ymmärtänyt. Niin merkilliset ja käsittämättömät olivat hänelle olot, joista siinä kerrottiin. Kauan ei kuitenkaan kestänyt ennen, kuin hänelle selvisi, mistä oli kysymys ja vähitellen rupesi hän sekä mielessään että unissaan kuvittelemaan niin hyvin itse kertomusta kuin sen henkilöitäkin. Romaani liikkui etelän viinitarhoissa ja sini-järvillä, vanhoissa luostareissa ja öljypuulehdoissa; se kertoi nuoresta munkista ja nuoresta nunnasta, joita maallinen rakkaus yhdisti. Molempien luostarein välillä olevassa metsässä kohtasivat he toisensa joka päivä aikoina, jolloin heidän tuli toimittaa kirkon laupeuden töitä köyhien kesken ja pienessä piilossa olevassa lehtimajassa unohtivat he kuolevaiset, joita heidän tuli lohduttaa, sairaat, joita tuli hoitaa.

Monasti oli hävyn puna noussut Aunen poskille lukiessaan näistä rakkauden kohtauksista, joissa suuteloita ja helliä syleilyjä vaihdettiin, sillä nämä syntiset nautinnot olivat kerrotut tavalla, mikä ei suinkaan inhoa herättänyt, vaan niitä ylistettiin ja kaunisteltiin. Ensi päivinä oli hän usein pakoittanut itseänsä istumaan alallaan, mieli kun teki nousta ja kieltäytyä lukemasta eteenpäin. Mutta tämän kirjan kanssa oli käynyt samoin kuin neidin juttujenkin. Mitä enemmän se kiihoitti ja suututti häntä sitä enemmän mielikuvituksensa sen kanssa työksenteli. Ja kiihtyvällä jännityksellä oli hän päivä päivältä seurannut rakastettujen kohtaloja, sykkivällä sydämmellä kuunnellut heidän kuherruksiaan, jälleennäkemisen iloa ja eroamisen suruvoittoisia huokauksia. Omituista kyllä, oli hän jo alusta mielessään kuvitellut, että kalpea intohimoinen munkki oli hänen metsästäjänsä. Nyt oli aivan kuin olisi hän tuntenut nunnan sydämmen sykkivän omassa povessaan ja aavistanut ikävöimisen, joka saattoi koppilo-vangin paheen tielle.

Hän makasi aivan hiljaa kuin hurmaantuneena. Ennenkuin itsekään tiesi, sulkeutuivat silmänsä, uni nosti hänet pehmeille käsivarsilleen ja kantoi hänet kukitettuja polkuja myöten unien maahan...

Ensimmäinen ajatuksensa, kun aamulla heräsi, koski ilmaa. Hän nousi istumaan ja kuuli heti puistosta lintujen viserrystä, mikä ennusti kaunista päivää. Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeusi nopeaan. Aamupäivä kului hitaasti ja vaikka hän tiesi, että niin hyvin kreivitär kuin neitikin tarkkaavasti häntä katselivat, ei hän voinut olla levollisena. Niinpian kuin oli murkinoitu, kiiruhti hän huoneeseensa ottaakseen päällysnuttunsa. Kuvastimen edessä veti hän paksun otsatukkansa alaspäin niin, että se pieninä kiehkuroina peitti otsan yläosan. Mieleensä muistui hänen kerran sanoneen, että se puki häntä. Sitten pisti hän napinreikään kaksi _hänen_ antamaansa kukkaa sekä pienen punaiseen vivahtavan sananjalka-lehden.

Mutta koskiessaan oven lukkoa, seisahtui hän yht'äkkiä ja kummallinen tuska valtasi hänet. Oli kuin sisällinen ääni olisi sanonut, että nykyinen aikomuksensa ei ollut oikein, ettei hän menisi ulos sekä että hän vast'edes välttäisi metsänvartijata. -- Heti sen jälkeen katsahti hän ujostelematta ylös. Miksi hän niin tekisi? Mitä tarvitsi hänen peljätä? Eihän toveri tiennyt, eikä koskaan saisi tietääkään -- että Aune todella häntä rakasti.

IX.

Aune oli tuskin ehtinyt sillan yli, kun hän säpsähti ja kalpeni.

Lehtikujassa oli hän huomannut vieraan olennon, joka nopein, kevein askelin läheni häntä pyssy olalla ja joukko koiria jälessään. Hetkeäkään ei hän epäillyt, että tämä oli kreivi. Jo kaukaa eroitti hän punaiset kasvot sekä pitkän punertavan huuliparran, mikä oli kuin kaksi ketunhäntää. Peljästyneenä katseli hän ympärilleen pakopaikkaa etsien.

Mutta hän oli jo tullut niin kauas lehtokujassa, että pako oli mahdoton. Hänen täytyi siis kohdata kreivi.

Mitä tuli hänen tehdä? Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Jos kreivi nyt seisahtui puhuttelemaan häntä! Kuka tiesi, mitä hän tässä yksinäisyydessä hänelle tekisi.

Sydämmensä sykki niin, että oli tukehtumaisillaan, kun kuuli hänen askeleensa takanaan ja kaikuvan vihellyksensä. Mutta kun hän meni Aunen ohitse, tervehti hän vaan sotilaallisella tavalla nostaen kättään hattuunsa eikä ollut sen enempätä hänestä tietävinään.

Aune luuli jo kaiken vaaran olevan ohitse ja hengitti keveämmin. Mutta onnettomuudeksi syöksivät kaikki koirat käytävän poikki nuuskiakseen häntä ja kun tämä nyt näki ympärillään joukon murisevia ja äyhkiviä koiria, mitkä sulkivat tien, ei hän säikähdyksessään voinut pidättää huutoa, mikä heti pysäytti koirien omistajan.

Käheällä ääneltä, mikä saattoi sekä Aunen että koirat säpsähtämään, kutsui hän niitä luokseen, sekä sivalsi niitä pari kertaa pitkällä koiranruoskallaan niin, että ne ulvoen ja valittaen kiereskelivät samassa hänen jalkainsa juuressa.

Sitten kääntyi hän hymyillen Auneen ja kohteliaasti hattua nostaen ja kumartaen virkahti:

-- Suokaa anteeksi tämä juttu, armollinen neitini! Odottamaton tapaus, onneton kohtaus... ymmärrättehän?... Suokaa anteeksi! sallikaa minun... mutta, eikö minulla ole kunnia puhutella neiti Thorbjörnseniä, pastori Thorbjörnsen vainajan tytärtä?

Aunen oli täytynyt seisahtua; hän oli kalpea ja polvensa vapisivat vastatessaan:

-- On!

Hän oikaisihe, ojensi toisen jalkansa ja pani kätensä puuskaan samalla kun tuntijan katsein tirkisteli toisella silmällään Aunea ja näytti kuin olisi tarkastukseensa ollut tyytyväinen.

-- Kunniasanallani! virkkoi hän, pidellen toista ketun-häntää. -- Heti, nähdessäni teidät, sen arvasin. Minulla ei ole ollut kunnia tavata teitä aikaisemmin, mutta heti kun minulle se kunnia suotiin, ajattelin: Tämä on varmaan pastori Thorbjörnsen-vainajan tytär! Ha, ha, haa!... Ei neidin olisi ollut tarvis niin pahoin säikähtyä pikku eläviäni. Eivät ne riiviöt pahaa tarkoita; veitikat ovat vaan saaneet niin ruman tavan. Mutta kunniasanallani lupaan poistaa sen heistä. Vakuutan neidille, että kyllä rankaisen synnilliset ruumiinsa, niin että ne toisen kerran antavat säädyllisten naisten käydä rauhassa. Annan niille aika läksytyksen, minkä kyllä muistavat, uskokaa se... Ha, ha, haa! Haluatteko nähdä, miten ne nyt pelosta matelevat? Ne tietävät aivan hyvin, mitä on odotettavissa... Ha, ha, haa!

Koirat matelivat väristen hänen taaksensa ja katselivat häntä rukoilevin silmin aivan kuin olisivat kuulleet ja ymmärtäneet hänen sanansa.

-- Niin, eikö ole ihmeellistä, jatkoi hän -- kun ei Aune mitään vastannut, vaan aikoi jatkaa kulkuaan -- eikö ole ihmeellistä, että luontokappaleella on niin paljo älyä? Niiden tulee vaan saada hyvä kasvatus, eikä se olekaan niin helppo tehtävä, kuin moni luulee, Se on myöskin tieteenhaara, sanoi lukkari... no niin, neidillä ei ole aavistustakaan, kuinka itsepäinen tuollainen riiviö on! Katsokaappa iätä pientä pilkullista veitikkata!... Tule esille, pikku marakatti, äläkä siellä matele... Vakuutan neidille, ettei koko Tanskan valtakunnassa ole suurempata keikailijata! Miesten ohi käydessään on se kuin tukki tahi kivi, mutta kun se näkee naisen, vaikkapa kahdentoista vuotiaan hempukan, tulee se aivan pyöröpäiseksi, vaikka olisikin vasta viiden kuukauden vanha... Ha, ha, haa!

Hän nauroi oikein kaikuvasti, koirat vetäytyivät vavisten lähemmäksi toisiaan ja parvi pikku lintuja, jotka olivat lähellä olevassa puussa lepäämässä, lähtivät pelokkaana lentoon.

Hymyillen ja -- sulkeudun suosioonne! -- tervehti hän jälleen sotilaan tavoin, heitti päätään ja huusi koirilleen: "Tulkaa!" sekä jatkoi viheltäen kulkuansa.

Aune oli kauhun valtaamana. Hän ei tointunut ennen kuin oli käynyt kauas vuorien keskellä.

Jumalani! Minkä näköinen hän oli! Tuskin oli Aune rohjennut katsoa ylöspäin, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kylliksi: kaksi suurta, väritöntä, lasinkaltaista silmää, mitkä pöyristyttivät häntä. Mitä sekamelskaa olikaan hän puhunut? Oliko hän päihtynyt? Aune luuli tunteneensa väkijuomain lemun hänen läheisyydessään.

Sydämmensä tykytti jälleen levottomuudesta, kun hän tavallisella paikalla Vejrhöjnillä tapasi ystävänsä, joka hänet nähtyään, nousi mättäältä hattuaan heiluttaen.

-- Ajatelkaas, minä olen tavannut kreivin, lausui Aune ennenkuin ehti toverinsa sivullekaan polulla.

Metsästäjä pysähtyi.

-- Mitä sanotte?

-- Kohtasin kreivin lehtokujassa. Hän tuli käyden minua vastaan lauma koiria seurassaan; mahdotonta oli minun välttää häntä. Hän seisahtui ja puheli koko joukon asioita, mutta minä en sanaakaan ymmärtänyt... Jumalani! minkä näköinen hän oli!

Aune oli vielä niin kiihoittunut ja innostui kertoessaan niin, ettei huomannut, miten seuralaisensa muoto muuttui; hän ei huomannut, että tämä painoi päänsä alas ja levottomasti pureskeli heinänkortta, Aunen yhä lausuessa:

-- Kauheata!... Niin hirvittäväksi en ollut häntä kuvitellut!

Viimein sanoi metsästäjä hiljaan:

-- Sanokaa... millaiseksi olitte kuvitelleet hänet?

-- Noh, en sitä tarkoin voi sanoa. Tarkemmin en koskaan ole asiata ajatellut. Mutta, että hän olisi noin toisellainen, kuin veljensä, jonka muotokuva riippuu linnan seinällä -- sitä en todella ole voinut luulla, joskin olen kuullut, etteivät he olleet toistensa näköiset.

-- No, mutta... änkytti hän ja nykäisi maasta vapisevin käsin vieressään kasvavan kukan -- kaikessa tapauksessa olette ajatelleet, että hän oli... hyvin kauhistuttava, eikö niin?

-- Aivan niin, ettekä voi sitä kummastella.

-- Miksikä en?

-- Te tiedätte sen aivan hyvin, sanoi hän punehtuen. Hän muisti, mitä kaikkea sekä neiti että muut olivat kertoneet nuoren kreivin elämästä.

-- Te olette siis tuulleet hänestä jotakin?

-- Niin olen; kyllä kai jokainen on hänestä kuullut vähäsen.

-- No, niin, -- sanoi hän ja tuntui kuin sanat olisivat tarttuneet kurkkuun, -- kaiketi tekin halveksitte häntä?

Hiukan loukattuna katsahti Aune ylös. Tämä ei ollut ensi kerta kun hän huomasi, että toverinsa puolusti kreiviä.

-- Eikö ole syytä sitten?

-- On, tietysti... tarkoitan vaan...

-- Nyt tiedän, mitä te tarkoitatte. Teidän mielestänne tulee suoda hänelle anteeksi, koska hän on vähäjärkinen, eikö niin? Mutta jokainen sanoo, ettei hänen tajunnassaan niinkään vikaa ole. Hän on aina vaan ollut niin raju ja hurja luonteeltaan, että kaikki ovat peljänneet häntä... Usein olen ajatellut, että teidän tulisi olla varoillanne -- lisäsi hän hiljaisella äänellä. -- Tehän olette niin paljon hänen seurassaan ja minä olen kuullut, että hän yht'äkkiä, ilman vähintäkään syytä, tulee aivan raivoon niin, ettei itsekään tiedä, mitä hän silloin tekee.

-- Kuka on niin sanonut?

-- Kaikki. Neiti, joka pienestä pahasesta on tuntenut hänet, on kertonut, että hän hamasta lapsuudestaan on ollut häijyn-ilkinen poika, jota ei kukaan voinut ymmärtää eikä suvaita. Hän oli aina yksinään eikä häntä ajottain saatu tulemaan huoneeseenkaan. Aina hän teki päinvastoin kun häntä käskettiin ja välistä oli hän pelkästä kiukusta monta päivää vaiti niin, ettei saanut sanaakaan hänen suustaan, vaikka isä usein pieksi häntä kepillään saadakseen hänet edes itkemään. Ajatelkaas, että hän kerran pienenä poikana ollessaan tahtoi tappaa itsensä! Tämän hän teki senvuoksi, että hänen äitinsä oli antanut Maunulle kauniimman lahjan kuin hänelle ja tätä kostaakseen tahtoi hän ampua itsensä isän pistoolilla ullakolla, mutta joku palvelustytöissä oli nähnyt hänen hiipivän sinne. Eikö ote kauheata?... Eikä tämä kuitenkaan ole kaikkein pahinta. Myöhemmin on hän tehnyt itsensä syypääksi kamalampiin tekoihin.

-- Mihin sitten?

-- En saata kertoa sitä teille.

-- Vai niin!

-- Neiti sanoo, että kunnolliset ihmiset ovat aina häntä inhonneet -- eikä kukaan, joka vaan kerrankin on nähnyt hänet, voi sitä kummeksia. Viimein luettiin hän perheesen tuskin kuuluvaksi eivätkä vieraat koskaan maininneet hänen nimeään vanhempain läsnä-ollessa. Kun linnassa oli vieraita, ei hän tahtonut näyttäytyä heille, vaan meni kauas pois ja kävi silloin seudun mitä huonoimpien ja kurjimpien ihmisten luona. Nämä olivat hänen tovereinaan. Heidän seurassaan hän pelasi ja joi niin, että hänet kerran löydettiin aivan tiedotonna vuorten välissä. Samallaista elämätä hän vieläkin viettää. Tiedättekö, mitä neiti sanoo? Hän sanoo, ettei kreivi ole mikään metsästäjä, vaan että hän käy pyssy olalla voidakseen paremmalla syyllä poistua linnasta ja kuljeskellakseen, missä häntä haluttaa... Mutta tämän kaiken tiedätte te paremmin kuin minä. Vai eikö kaikki ole totta?

Aune katsahti ylös ja huomasi mikä muutos oli hänen kasvoissaan tapahtunut.