Part 4

Joka ilta, kun Aune tuli huoneesensa, oli hän suuttunut itseensä, että oli noin vaan istunut ja kuunnellut kertomuksia, jotka häntä kiihottivat ja harmitti, pyhästi lupasi hän sanoa neidille kaiken tämän seuraavana päivänä ja pyytää päästä kuulemasta sanottuja halveksittavia juttuja. Yhä enemmän hän tunsi, ettei ympäristönsä ollut puhdasta; että pahetta ja syntiä oli jokaisessa esineessä, jota hän koski; että vuosisatoja kestänyt jumalaton elämä oli itse ilmankin pilannut.

Vielä ei hänessä kuitenkaan ollut lujuutta eikä voimaa tukkia korviansa tai poistua huoneesta, kun vanhus alkoi muistelmiaan jutella. Kaikkien kuvauksien loisto ja komeus valtasi kaikki hänen aistimensa. Olipa kuin koko tuota kirjavaa sekasotkua olisi ollut hänen ympärillään ja täyttänyt linnan valoilla ja ilolla sekä silkkiin ja samettiin puetuilla, kauniilla naisilla. Nämät kuvat pyörivät kauan jälkeenkin päin hänen ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan. Ne seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain meni, vieläpä uniinsakin niin, että hän eräänäkin yönä heräsi ankaralla sydämmentykytyksellä, kokonaan pyöröpäisenä soitosta, naurusta ja lojien helinästä.

Hän häpesi itseään ja punastui usein; kauhistuneena kyseli hän itseltään, oliko linnan ilma jo niin tarttunut häneen. Parannusta tehdäkseen ja poistaakseen riettaat ajatukset, luki hän yhä innokkaammin isänsä Uutta Testamenttiä ja erittäinkin pieniä, täyteen kirjoitettuja paperiliuskaleita, joita isä oli sitten tänne lehtien väliin pistänyt ja joihin oli merkitty hänen saarnansa suunnitelmia, rukouksia tai virrenvärssyjä. Hän oli aina löytävinään niissä sanoja, jotka tarkoittivat juuri häntä ja olivat sovelletut juuri tällaisia hetkiä varten -- lemmekkäitä varoituksia ja lohdutussanoja, joiden kautta isä ikäänkuin ojensi kätensä haudan toiselta puolelta ohjaaksensa häntä ja osoittaaksensa hänelle oikean tien niin, ettei kompastuisi tai kulkisi harhaan. --

Muuten kuluivat päivät hiljaisessa yksitoikkoisuudessa linnassa.

Kaikki siellä tapahtui kellonlyönnillä. Aunella oli niinmuodoin määrätyt tunnit, joina hänen tuli olla kreivittären luona joko lukeakseen ääneen hänelle tai muuten pitääkseen hänelle seuraa. Mutta hän ei voinut valittaa liiallista rasittumista eikä myöskään ystävyyden ja kohteliaisuuden puutetta.

Itse kreivitärkin oli yhä vielä hyvin ystävällinen hänelle, joskin vähän itseensä sulkeutuvainen. Hänen isästään ei oltu sanaakaan puhuttu. Tavallisesti istui kreivitär aivan äänetönnä nojatuolissaan ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, läpikuultavat kätensä ristissä helmassaan. Hän oli hyvin heikko, toisinaan niin uupunut, että ainoastaan voimakas tahdon ponnistaminen esti häntä tainnoksiin menemästä. Terveempinä hetkinään saattoi vielä nähdä piirteitä hänen menneestä ihanuudestaan, josta Aune oli kuullut paljon puhuttavan. Mutta kun hän tavallisuutensa mukaan istui ajatuksiinsa vaipuneena, oli hänen suunsa ympärillä surunvoittoinen piirre, joka saattoi hänen nuoren hoitajansa vastoin tahtoaan pitämään hänestä.

Itse asiassa ei Aune enään niin usein ajatellutkaan jättää Nörrekjaeria. Hän oli tullut siihen loppupäätökseen, että, koska tänne kerran oli joutunut, hän käyttäytyi sopivammin ja arvokkaammin, ellei koettanut vetäytyä pois velvollisuuksistaan, vaan jäisi tänne puoleksi vuotta, kuten oli luvannutkin.

Hän alkoi enemmän tutustua oloihin ja viihtyä asemassaan. Joka päivä, ilman ollessa kaunista, käveli hän pitkän matkan metsään tahi Vejrhöjniin, jonne hän oli löytänyt uuden tien, mikä ei johtanut kammoksuttavan tuvan ohitse metsässä. Raitis elämä ja käveleminen ulko-ilmassa saivat pian punan hänen poskilleen ja veri virtasi lämpimämpänä ja nopeammin hänen suonissaan.

Näillä retkillä kohtasi hän metsänvartijan alussa useasti, sittemmin joka päivä.

Ensi aikoina ei hän voinut poistaa levottomuutta, joka hänet valtasi, sun metsänvartija yht'äkkiä ilmaantui hänen sivulleen aivan kuin olisi hän maasta noussut. Hänen tervehtiessään oli sama vakoileva, pelkäävä ilmaus hänen katseessaan, jonka Aune oli ensi kerrallakin nähnyt. Osaksi katosi tämä ilmaus päivä päivältä, osaksi oli hän, kuten kreivitär oli sanonut, hauska poika, jota ei kaikkina aikoina voinut ymmärtää, mutta joka nähtävästi ei mitään pahaa tarkoittanut. Aune oli vähitellen niin tottunut hänen seuraansa, että hän viimein miltei kaipasi seuralaistaan jos sattui, etteivät he toisiaan tavanneet tai jos sää pidätti häntä sisällä.

Ei hän viihtynyt metsänvartijan seurassa hänen puheliaisuutensa tähden. Päinvastoin käveli tämä usein mykkänä ja hämillään ollen pureskeli heinänkortta aivan kuin ei olisi löytänyt puheen ainetta. Kun hän taasen puhui, tuntui usein siltä, kun hän ei aina olisi ajatellut, mitä puhui, vaan näytti tyytyväiseltä kuu sai koirineen seurata Aunea -- tuntui kuin olisi hänen mielessään asioita, joita hän ei voisi sanoa.

Aune ei unohtanut hänen omituista äänenpainoaan, millä hän linnasta puhui ensi kerralla kun he toisensa tapasivat. Monasti oli hän -- jälkeenpäin sykkivällä sydämmellä miettinyt, mitä hänen seuralaisensa sillä oli tarkoittanut. Nyt koetti hän varovaisesti johtaa häntä näistä asioista keskustelemaan, sillä hän luuli, että metsänvartija juuri tätä ajatteli.

Mutta näyttipä kuin ei tämä tahtoisi enää kosketellakaan sanottua kysymystä; hän rupesi aina muista seikoista puhumaan.

Joka päivä tiedusteli hän Aunelta hänen vointiaan sekä rupesiko jo viihtymään "siellä ylhäällä." (Harvoin mainitsi hän linnan nimeä, osoitti vaan päällään Nörrekjaeriä kohti.) Alituisesti puheli hän Aunesta itsestä, hänen isästään, pappilan oloista, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä, mitkä asiat näyttivät erityisesti häntä huvittavan.

Päivä päivältä tuli hän yhä enemmän arvoitukseksi Aunelle. Välistä valtasi häntä silmänräpäyksellinen levottomuus, hän pelkäsi, että seuralaisensa mietti jotakin pahaa. Mutta kun hän katseli metsänvartijata, hänen hienoja, kalpeita kasvojaan, jotka välistä olivat kärsivän näköiset, joissa sanomaton tuska kuvastui, niin silmänräpäyksessä katosi pieninkin pelko ja sydämmessään sääli hän tätä omituista miestä, joka oli niin onneton ja yksinäinen.

Kun puhe johtui hänen omiin oloihinsa, oli hän hyvin varovainen. Aune oli monasti koettanut urkkia niitä, mutta hän oli aina vastannut kiertävästi tehtyihin kysymyksiin.

Ainoastaan kerran, kun oli puheena Aunen lapsuus ja kun Aune oli maininnut mikä onni on omata hyvän kodon, oli hän kahta kiivaammin pureskellut suussaan olevata heinänkortta ja mutissut jotakin, ettei hän ollut sitä kokenut, sillä hän ei ollut koskaan omannut kotia. Mutta kun Aune kysyväisesti oli kääntynyt hänen puoleensa selitystä saadakseen, oli tämä katsonut pois sekä ruvennut muista asioista puhumaan.

Enimmäkseen puhelivat he vähäpätöisistä seikoista, kuten luonnosta, metsästyksestä ja kauniista ilmasta, jota kauan oli kestänyt. Välistä hän silloin laski leikkiä Aunen tietämättömyydestä, esim. silloin, kun hän ei eroittanut metsäpeuraa vuohipeurasta tai kun hän käytti jotakuta sanaa kansankielestä. Itse tunsi ja tiesi hän paljon, mikä Aunelle oli aivan uutta ja jota hän mielellään tahtoi oppia tuntemaan. Hän oli pidemmän ajan oleskellut maanviljelyskoulussa Köpenhaminassa ja lausuntojensa mukaan aikoi hän tutkia metsänhoitotointa istuttaakseen kerran metsiä maan kaikkiin nummeihin.

Lämpiminä päivinä istuivat he välistä mättäälle lepäämään, jolloin hän opetti Aunelle ympärillä kasvamien kukkien tieteelliset nimet. Tällaisissa tilaisuuksissa innostui hän suuresti ja tuli vapaammaksi, aivan kuin häneen yht'äkkiä olisi syntynyt halu puhella jonkun kanssa. Aune katseli häntä silloin ihmetellen.

Itse asiassa viipyivätkin Aunen ajatukset metsänvartijassa enemmän kuin hän itse tahtoi myöntääkään. Kaikki, mitä tämä sanoi, vaikutti häneen, vaikka hän aivan hyvin huomasi, etteivät nuo puheet aina olleetkaan erittäin syvämietteiset. Ei hän myöskään ollut kaunis, vaan päinvastoin. Kuitenkin oli hänessä jotakin vastustamatonta, hänen katseessaan, äänessään, liikkeissään sekä hänen hymyilyssään. Vieläpä hänen alakuloisuutensa ja umpimielisyytensä vaikuttivat valtavasti häneen; useammin, kun Aune itsekään tiesi, istui hän miettien mikä salaisuus tähän mieheen liittyi ja mikä katkera kokemus oli häntä kohdannut.

Joskus muisteli hän myöskin metsässä olevata mökkiä, jossa he ensi kerran toisensa kohtasivat ja kuinka kummallisesti sen asukkaat silloin olivat käyttäytyneet. Tähän saakka ei hän vielä ollut rohjennut mitään tästä kysyä, pelkäsipä, että arvoituksen selitys olisi juuri tässä.

VII.

Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.

-- Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.

-- Metsänvartijanko? toisti vanhus. -- En tosiaan tiedä, mitä sanoa; tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan. Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.

Aune katsahti ylös.

-- Rappiollako?

-- Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei varmasti voi luottaa, -- lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan menneistä ajoista.

Aune istui kuin pilvistä pudonneena.

Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?... Hän ei voinut sitä uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata, tullakseen selville asiasta.

Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää päivää, neiti!"

Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään, puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan kuitenkaan.

Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.

Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon, jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.

Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli metsästä ottanut.

Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt tarkkuudella.

Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut, mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta, ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli voinut epäillä häntä.

Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?

Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.

Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella", oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" -- hän kohotti toista kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.

Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa kiinnittänyt.

Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää, synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö tosiaan sen? Oliko sopivaista?

Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:

-- Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!... Onko jotakin ikävällistä sattunut?

-- Ei, päinvastoin!

-- Ah! -- suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.

-- Mistä niin päätätte?

-- En tiedä -- näen sen kasvoistanne.

-- Entäs jos erehdytte?

-- Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?

-- Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?

-- Miksi suuttuisin?

-- Senvuoksi... että se... koskee teitä.

-- Minua? -- sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. -- Kertokaa!

-- No, no, -- nauroi Aune -- eihän se liene niin vaarallista... vaikka... ikävätä kylläkin.

-- Mitä sitten asia koskee?

-- Se on... Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, -- lausui hän punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Kyllä vaan... antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.

-- Ei, ei... tosiaankin on se hyvin tyhmää.

-- Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se kertoa!

-- No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa. Kerrotaan... että te... että te... juotte, lausui hän äkisti ja punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.

-- Mitä? juonko? Mitä?... Ah, lausui hän äkkiä. -- Sitenkö! Ha, ha, haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän nauraen.

-- Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.

Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.

Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:

-- Uskoitteko tekin?

-- Tietysti, tämä nauraen vastasi.

-- No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta joutuisi häpeään. Vanha... neitikö teille sellaisia kertoo?

-- Kuka niitä sitten kertoisi?

-- Niin, niin -- onhan kuitenkin hyvä tietää...

-- Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. -- Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen... -- Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.

Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan heidän lähellään.

-- Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. -- Eihän vain kreivi ole tulossa?

-- Kreivikö?

-- Niin, ettekö kuulleet?

-- Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa... Tarkatkaa kuinka kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias... Kuuletteko?

Molemmat kuuntelivat.

Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui leivojen iloiseen viserrykseen.

-- Eikö totta?... Ääni on kuin lapsen?

-- On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.

-- Hän ei ole oikein viisas... Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.

-- Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?

-- Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.

-- Kummitteleeko?

-- Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?... Ettekö myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa jokaisena juhannusyönä?... kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä teille?

-- Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata, Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat jälellä, huomasi hansikkaansa maassa -- ne hän tavallisesti ensin pani pois -- otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken omituista laulua etäisyydestä.

Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin sivultapäin.

Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?

Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:

-- Kavahtakaa, neiti!... Tässä on hyvin kosteata.

Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle, jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä vettä.

Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.

Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto. Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä viserteli hamppuvarpunen.

-- Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? -- kysyi metsästäjä hiljaan katsoen Auneen.

Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.

VIII.

Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen kuin Aune heräsi.

Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!... Olihan hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä, kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt, kuten monesti ennenkin.

Jumalani!... mitä olikaan hän taasen uneksinut!

Hän viskasi suuttuneena peiton sivulle, noustakseen. Mutta vuoteenreunalle hän jälleen istui, pää käden nojassa, hämärien muistojen valtaamana, uneliaana tirkistellen paljaita jalkojaan, joille uunissa oleva valo levitti ruusunpuna sen hohteen.

Lintujen viserrys puistossa herätti hänet äkkiä horroksestaan. Samassa oli uni kokonaan poistunut ja mieli oli täynnä iloisia toiveita. Aurinko paistoi, sää oli kaunis, hän olisi siis tänäpänä tilaisuudessa nauttimaan vapauttaan ja kohtaisi hänet -- "toverinsa", kuten Aune häntä ajatuksissaan nimitti.

Nopeasti pukeutui hän, veti sukat jalkoihinsa ja kiinnitti vyötäreensä, joita naisten puvuissa on lukuisa paljous. Aistikkaasti järjesti hän rikkaita suortuviaan samalla hyräillen, ikäänkuin ulkoa kuuluvan linnunlaulun yllyttämänä.

Vähitellen oli hän kotiutunut kultaisessa häkissään, jossa hän oli muutoksia tehnyt oman mielensä mukaan. Kirjoituspöydällä olivat "toverin" liljat vielä vereksinä pienessä, ruohonviheriäisessä kukkavasussa. Pöydän yläpuolella riippui isänsä muotokuva kanervakiehkuran ympäröimänä. Leveässä akkunanloukossa oli joukko omituisia esineitä, osaksi omia löytämiänsä, osaksi ystävänsä lahjoittamia; omituisen muotoisia ja värisiä kiviä, meri-kukka kappale, meritähti, tyhjäksi puhallettu hyypän muna, pyssynkuula y.m. Seinillä riippuvia kuvastimia ja tauluja koristeli punaiset ja keltaiset sananjalat, puiden oksat ja pihlajanmarjatertut.

Neiti välistä ivaten laski leikkiä, arveli Aunen pian tuovan koko metsän huoneeseensa.

Pukeuduttuaan poisti hän akkunaverhot; huikasevan kirkas auringon valo kohtasi hänen silmiään. Avatessaan akkunan hän miltei säikähtyi lintujen korkea-äänisestä viserryksestä, mikä häntä vastaan virtasi raittiista aamu ilmasta.

Ihmeellisen kaunista ilmaa oli pitkän ajan kestänyt vielä lokakuussa, taivas oli ollut sininen ja oli miltei yhtä lämmin kuin kesälläkin. Joskin silloin tällöin satoi oikein rankasti, paistoi aurinko kahta kirkkaammin sen jälkeen. Myrskytkin, mitkä tavallisesti tekivät tälle paikkakunnalle suuria tuhoja, olivat etsineet toisia taistelupaikkoja ja metsät, jotka muulloin tähän aikaan olivat paljaina ja lehdittöminä, olivat nyt rikkaassa väriloisteessa, jommoista harvoin näkee.

Tämä päivä oli kuitenkin paljoa ihanampi, kuin edelliset.

Jo aamupäivällä oli Nörrekjaerin huoneissa -- joita tavallisuuden mukaan oli aamulla lämmitetty -- niin kuuma, että oli pakko avata kaikki akkunat. Puolenpäivän aikaan tuli seinien sisäpuolella oleskeleminen miltei mahdottomaksi ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä ajelemaan. Tämä oli harvinaista ja synnytti hälinätä linnassa. Harvoin kesän kuluessa uskalsi kreivitär liikkua Nörrekjaerin ulkopuolella. Sen vuoksi, kun jättiläismäinen kuski kello yhden tienoissa ajoi avonaisten vaunujen eteen valjastetut, Maunu kreivin harmaat hevoset, pääkäytävän luo, näkyi monet kasvot kellarikerroksen pienissä akkunoissa ja konttorirakennuksen akkunoissa näkyivät kirjurien päät; kaikki tahtoivat nähdä, kun "hänen armonsa" nousi vaunuihin. Martti-vartijakin, joka äskettäin oli makeasta unestaan noussut ja joka muutoin tahtoi olla komentajana, kun jotain harvinaista oli tekeillä, hiipi nyt portin taakse seisoakseen siellä lakki kädessä vaunujen ohitse vieriessä.

Vihdoin näkyi kreivitär portaitten ylimmältä askeleella. Hän oli mustaan silkkikauhtanaan ja pitsipäähineeseen puettu, jonka leveihin leukanauhoihin hienot, kalpeat kasvot miltei kokonaan katosivat. Hän nojautui vanhaan neitiin ja hitaasti eteenpäin käydessään katseli hän levottomasti ympärilleen, aivan kuin ilma ja omituinen ympäristö olisi tehnyt hänet pyöröpäiseksi. Hänen jälkeensä tuli Aune, jonka piti seuraamaan kreivitärtä matkalla, sekä viimeksi kamarineito kantaen hänen armonsa pitkäkarvaista villakoiraa käsivarrellaan.

Sittekuin kreivitär monen vaivan jälkeen oli peittoihinsa kääriytynyt ja jakkara pantu hänen jalkainsa alle, asettui Aune vastapäiselle istuimelle. Koira -- pieni, kaunis punakuonoinen eläin -- asetettiin pehmeälle villahuiville kreivittären viereen. Vanha neiti antoi lähdönmerkin ja vaunut vierivät pois.

Jo lehtokujassa näkivät he surisevia hyönteisjoukkoja, joita, kuten keski-kesäpäivänä, kokoontui kaikilta tahoilta. Linnut sitävastoin vaikenivat. Ne olivat etsineet suojaa puiden latvoissa, joissa istuivat kyyryssään levitetyin höyhenin ja katselivat ohikulkevia vaunuja. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaratakaan. Lämpö virtasi alas. Ylt'ympärillä, kuivemmilla mäkilöillä kokoontuivat lammasraukat yhteen, kolme uhkeata, lieassa olevata härkää, kuopivat levottomana maata samalla kun kumeasti mölisten halukkaasti katselivat viereisellä niityllä laitumella olevia kahtasataa lehmää.