Part 2

Ponnistaen tahtonsa ojensihe hän ja tarttui kahveliin. Vahingossa sattui hänen kätensä hopeakanteen, joka vieri laattiaan, niin että humu kuului.

Samassa heittäytyi hän hillitsemättömästi itkien tuolinsa selkänojaa vastaan.

-- Tahdon kotia! Viekää minä kotiin! huusi hän suonenvedontapaisesti kätkien päänsä käsiinsä.

Konemainen palvelija, joka toimessaan ei luultavasti koskaan ollut tällaista nähnyt ja joka ei tiennyt, mitä hänen tuli tehdä, jäi liikkumattomana paikalleen ja katseli häntä suuresti ällistyneenä.

Vihdoin otti hän pari askelta eteenpäin ja antaen toisen kätensä riippua alaspäin, avasi hän jälleen narisevan ovensa ja sanoi:

-- Eikö neitiä haluta ruoka?

-- Kotiin! Kotiin!... Isä! Isä!

Pitkin askelin meni palvelija pois ja hetken kuluttua tuli pieni naisemme lyöden kätensä yhteen hämmästyksestä.

III.

Kun Nörrekjaerin yövahti tänä pimeänä, sateisena yönä oli kolmannen kerran käynyt suurten rehulatojen ympäri, tallien ja avonaisten kaluhuoneitten ohi, puiston lävitse ja tullut jälleen linnalle, meni hän kellariin saadakseen siellä tavallisuuden mukaan lasin lämmintä olutta, joka odotti häntä siellä uunissa, samalla puheli hän hetkisen palvelustyttöjen kanssa, jotka makasivat väen arkipäivähuoneen viereisessä huoneessa ja joista tavallisesti joku heräsi, kun hänen raskaitten saappaittensa askeleet kuuluivat ja hänen lyhtynsä valo sohtasi heitä.

Sillä koska Martti vahti oli vanha mies, jota ei ensinkään tarvinnut hävetä, oli ovi aina öisin avoinna molempain huoneitten välillä. Koska hän sen lisäksi, huolimatta hänen murinastaan ja jankuttamisestaan, oli iloinen, jonka kanssa talon palvelustytöt aina leikkiä laskivat, olivat nämät pienet illanvietot tulleet molemmille välttämättömiksi, vaikkei aina vaihdeltu niinkään ystävällisiä sanoja oven kautta.

Alku tapahtui aina sisimmäisessä huoneessa, tavallisesti kysyttiin, minkälainen sää oli, tai kuului sieltä pitkä haukotus tai myöskin unenvoittoinen kirous melun tähden. Mutta Martti, jonka omituisuutena oli puhua asioita, joita ei kukaan muu uskaltanut ja joka, etenkin naisten seurassa, käytti mitä pöyristyttävimpiä sanoja ja lauseita, taisi aina kääntää mitä viattomimman huomautuksen oman mielensä mukaan. Silloin rupesi huoneesta kuulumaan hiljaista naurua peittojen alta sen mukaan kuin kaikki tytöt heräsivät ja vanhus sai puhelun vanhoihin rattaisin.

Kun Martti tänä yönä tuli ulkoa, kuuli hän jo porstuaan kuinka huoneessa innokkaasti puheltiin ja naurettiin ja kun hän astui huoneesen, eivät tytöt huomanneetkaan hänen tuloaan, niin innostuneet olivat he.

Martti tajusi heti, että jotain erinomaista oli tapahtunut. Mutta kun tapansa oli esiintyä kuurona kunnes sai lyhtynsä sytytetyksi ja löysi olutastiansa, sekä kunnes hän mumisten ja kiroten istuutui pöydän luo, ei hän nytkään ollut mitään huomaavinaan, vaan alotti ateriansa.

Vasta kun oli odottanut pitkän ajan, huomiota kuitenkaan herättämättä, sanoi hän kuivalla äänellään, samalla kuin ruostuneella veitsellä leikkasi leipää viipaleisiin:

-- Mitä kaakotusta siellä pidätte, tytöt?... Ettehän vain ole laskeneet miehistä väkeä sinne?

Sisältä kuului jälleen naurua ja kikottamista, jonka ohella kaikki tytöt -- paremmin kuullakseen -- yht'aikaa kääntyivät seljälleen niin, että sängyt natisivat.

-- Voithan tulla katsomaan, Martti, sanoi joku heistä.

-- Jaha!... Vai niin. Tottako se olikin!... Ole varuillasi, äläkä ole niin varma itsestäsi, hempukkani!... Kenties tulen, ennenkuin luuletkaan. Tosin olen vanha, mutta olen sitkeä, kuten räätäli sanoi, kun hänen leukaansa kasvoi parta.

-- Oletko kuullut papin pääsiäislampaasta, jonka tänä iltana olemme tänne saaneet? kysyt vuoroonsa toinen.

-- Oletko saanut lampaan, Liisa?... Varmaan saat niitä useampia, tyttöseni, jos oikein tunnen sinut. Et tavallisesti tyydy vähään.

Jälleen naurettiin peittojen alla taukoamatta ja keskustelua jatkettiin samaan suuntaan vielä vähän aikaa, kunnes sakea ja puuronen ääni virkkoi:

-- Antakaa meidän nyt jo olla rauhassa! Olemmehan jo kyllin kauan kuunnelleet tuota vanhaa lörpöttäjää. Pidä, Martti, voileivästäsi huolta ja anna meidän nukkua.

-- Oho! Oletko sinäkin, Leena muori, siellä? Ihmeellistä, kuinka kopea olet tänä iltana!... Varmaankaan et pitkään aikaan ole syönyt maitoruokaa. Kenties olet kadottanut lusikkasi?

Mutta tytöt olivatkin nyt toden teolla väsyneet, olivathan he valvoneet pari tuntia puhellen yksinomaan Aunesta. Nyt kääntyivät he, yksi toisensa perään ja käärivät peiton ympärilleen nukkuakseen.

-- Hyvää yötä, aarteeni, sanoi yksi heistä.

-- Kissa kanssasi olkoon, Martti, sanoi toinen.

Martti mumisi.

-- Odottakaa vaan, odottakaa!... Kenties tulen ennemmin kuin luulettekaan ja silloin tulee toinen ääni kelloon... Mitä sanot, Lottaseni?

Mutta ei yksikään häntä enään vastannut. Pian kuului huoneesta moni-ääninen kuorsaaminen.

Vähän sen jälkeen pani Martti linkkuveitsensä kiinni, joi vielä muutaman kulauksen, pyyhki suunsa kädellään, röyhkäsi pari kertaa ja nousi vihdoin mennäkseen.

Sade oli laannut, sumukin oli osaksi hälventynyt ja pimeällä, tähdettömällä taivaalla ajeli etelätuuli raskaita harmaita pilviä. Martti työnsi aimo keppinsä kivien väliin, katseli ulkohuoneitten katolla olevata viiriä, mutisi jotakin myrskystä ja pahasta säästä sekä kääntyi alkaaksensa yöllisen kulkunsa.

Käytyään ensimmäisen kierroksensa, meni hän linnan takana olevalle pienelle kukkulalle, ja istui sinne kuusen alla olevalle mättäälle. Täällä hän Ievollisesti pisti puupiippuunsa tupakkata, sytytti sen ison karvalakkinsa suojassa ja vuoroin sitten imi piippuaan ja puheli itsekseen samalla miettiväisenä tirkistellen eteensä.

Tästä paikasta voi hän nähdä koko laajan rakennus-ryhmän aina jääkellariin ja pajaan saakka ja tänne eroitti hän heikommankin äänen. Kaksikymmentä neljä vuotta oli hän istunut tässä ja vartioinut tätä pyhyyttä. Jokaisena yönä tänä murheen aikana muistui hänen mieleensä levoton elämä, jonka mykkänä todistajana hän niin monen vuoden kuluessa oli ollut.

Mutta mitä kaikkea olikaan hän nähnyt ja kokenut täällä! Joka kerta, sitä ajatellessaan, ihmetteli hän ettei kaikki ollut pelkkää unta. Hän muisti vielä vanhan salaneuvoksen, joka häntä "aasiksi" nimitti ja joka, kun suuttui, sylki häntä kasvoihin. Niin selvään kun olisi se eilen tapahtunut, muisti hän päivän, jolloin itse kuningas seurueineen oli ollut siellä ja kuinka kuningas oli heittänyt kultarahan hänen kassiinsa heidän pois mennessään. Hän ajatteli iloisia tanssilla vietettyjä iltoja, jolloin tulisoihtuja paloi vallihautojen ympärillä ja jolloin puistossa paloi värillisiä lyhtyjä kuin itse paratiisissa. Hän muisti päivän, onnellisimman koko elämässään, jona kreivi sanoi hänelle: -- Martti, tästä päivästä olet ainiaan kuuluva taloon, Sinä olet ollut uskollinen palvelija ja sinä jäät isäntäväkesi luo.

Nyt oli kaikki mennyttä! Vanha kreivi oli kuollut, samoin kreivi Maunukin, vaikka olikin kaunis, loistava ilmeinen mies. Milloinkaan ei hän unohda päivää, jolloin punainen ratsashevonen verisenä ja likaisena, satula riippuvana kuin säkki sivullaan, tuli juosten pihalle. Sitten kannettiin Maunu kreivi jälestä. Hän näki vieläkin vanhan kreivin kuolon kalpeana ja miltei pyörtymäisillään seisovan portailla. Mitkä tuskan päivät silloin seurasivatkaan ja mimmoiset olivatkaan hautajaiset! Vanhan kreivin omat peijaiset eivät olleet mitään niihin verrattuina. Se talvi-päivä oli kaiken kurjuuden alkuna. Kaikkialla oli surua ja murhetta. Mikä olikaan loppu oleva? Tosin kreivitär vielä eli, mutta kuinka kauan jaksaa hän kestää tätä kaikkea? Ja nuori kreivi sitten...?

Vanha vartija pudisti päätään ja mutisi jotakin itsekseen.

Kuinka oli kaikki päättyvä? Toteutuisiko, mitä tuo ankara pappi, joka nyt oli kuollut, oli ennustanut ja joka oli sanonut, että helvetin tuli, tulikivi, myrkky ja arseniikki oli hajottava linnan? Onkohan totta, kun sanotaan, että kreivitär on ottanut pastorin tyttären luokseen sillä lepyttääkseen Herraamme ja poistaakseen onnettomuuden. Niin, kuka sen tietää? Kenties oli sille parempi, joka onnellisesti on arkussaan; hän vapautui kumminkin kaikista murheista.

Tuossa seisoi vanha linna pimeänä ja synkkänä tornineen ja huippuineen hänen edessään. Pilvenhattarat olivat vähitellen hajaantuneet ja kuu pilkisti esiin levittäen kalpean hohteen kuparikaton ja kullatun viirin yli. Pöllö lensi linnan ympäri kamalasti huutaen ja katosi sitten puistoon.

Yht'äkkiä nousi Martti ja kuunteli. Hän oli kuullut ikkunan avautuvan. Sitten oli taas hiljaista.

-- Kreivi! mutisi hän ja astui hiljalleen kukkulalla.

Tämä ääni oli herättänyt Aunenkin, joka levotonna oli heitellyt itseään sinne tänne pehmeässä vuoteessaan lepoa saamatta. Väsyneenä nukahti hän kaiketi silloin tällöin levottomasti, mutta vähinkin ääni tai melu saattoi hänet hypähtämään vuoteeltaan.

Onnettoman kohtauksen jälkeen ruokasalissa, ei hän enään voinut itseään hillitä. Eipä hän tietänyt, kuinka hän oli tullut huoneesensa ja vuoteesensa. Epäselvästi hän muisti, että vaIko-myssynen, pieni nainen oli saattanut häntä portaita ylös ja lohduttavin sanoin oli auttanut häntä riisuutuessaan; itse oli hän ollut kuin avuton lapsi ja oli värissyt vilusta niin, että hampaat suussa kalisivat. Hämärä oli myöskin muisto siitä, että kylmä käsi oli lohduttavaisesti taputtanut hänen poskeaan ja asettanut patjan hänen päänsä alle. Niinikään ymmärsi hän, että hän heti oli vaipunut raskaasen uneen, sillä kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, oli hän yksin, kynttilät olivat sammutetut ja ainoastaan leimuava tuli tulisijasta levitti Ievottoman, liehuvan valonsa huoneesen.

Hävyn ja tuskan tunne valtasi hänet samassa määrin, kun hän menneitä muisteli. Selvään muisti hän nyt, mitä oli tapahtunut... ja hän peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin häpesi hän itseään.

Hän tiesi, että kaikki oli nyt menetettyä. Huomenna kaikki linnassa, yksin halvin renkipoikakin, tietäisi, kuinka hän oli käyttäytynyt ja nauraisi hänelle. Häin oli menehtyä häpeästä!... Mutta miten olikaan moista tapahtunut? Olihan hän varmasti luottanut itseensä ja oli niin uljas ja rohkea. -- -- --

Samassa kuuli hän ensi kerran pöllön valittavan huudon ja hän vävähti.

Mikä se oli?

Kalpeana ja värisevänä nosti hän päänsä vuoteeltaan ja kuunteli. Samassa kuului torninkellon kumea ääni, joka ilmoitti puoliyön olevan käsillä.

Jälleen kuului huuto ja vielä kamalampana sekä lähempänä.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että se oli mielenvikainen kreivi ja lamauttava pelko valtasi hänet. Vieläpä, kun huuto oli tauvonnut, maksi hän tuijottavin silmin peiton alle vetäytyneenä, tohtimatta liikuttaa itseään... Näytti siltä, kun kaikki tässä vieraassa huoneessa, jokainen nurkka, jokainen huonekalu, jokainen kirjava väri-yhdistys puhuisi synnistä ja paheesta, joka hänessä synnytti pelkoa ja inhoa. Viimein täytyi hänen sulkea silmänsä, ettei näkisi punaista, liehuvata valoa, joka valaisi koko huoneen -- tuota hehkuvata, vilkkuvata valoa, joka, kuten iso, verinen silmä, tähysteli häntä... Hänet valtasi sanomaton inho. Häntä iljetti kaikki, hän itse, huoneen loisto, pehmeä vuoteensa, silkkipeitto, hienot raidit, kaikki, kaikki...

Ajatuksiaan ei hän enään kyennyt kokoomaan. Parisen kertaa puheli hän ääneen itsekseen. Viimein oli ainoastaan yksi seikka hänelle selvillä: hän tahtoi pois. Maksakoon mitä maksoi, pois hän tahtoi, täällä ei hän voinut elää. Kernaammin tahtoi hän kerjätä, vieläpä varastaakin elatuksensa, kernaammin kärsiä maailman pilkkaa ja ivaa kuin jäädä tähän helvettiin, jonka tuli kulutti häntä.

Hän nousi vuoteessaan, pyyhkäsi molemmin käsin hiukset otsaltaan ja tuijotti hämmentyneenä eteensä.

Pakenisiko heti? Hiipisi pois jo tänä yönä?... Kaikki oli nyt hiljaista hänen ympärillään. Ei ääntä kuulunut koko linnasta. Voisihan hän pukeutua nopeasti ja hiipiä käytävän kautta... tai ehkäpä ikkunankin... Sitomalla lakanat köydeksi. "Suomökeissä" hän kylläkin saisi levätä tämän yön. Ja huomenna --

Samassa kuului taasen kamala huuto hänen päänsä kohdalta.

Hän heittäytyi patjalle, jonne kätki kasvonsa. Koko ruumiinsa värisi; hän oli näkevinään mielipuolen kalpeine kasvoineen ja pitkine hiuksineen seisovan hänen edessään ja tarttuvan haritetuin sormin hänen kurkkuunsa...

Mutta hiljaa!

Tuliko siellä kukaan? Varmaan kuuli hän oven aukeavan. Ei hän saattanut erehtyä... Oikein! seisoihan ovella valkea haamu tirkistäen häntä!

Hän hypähti vuoteeltaan ja tahtoi huutaa, mutta tuska lamautti hänen kielensä.

Samassa tunsi hän haamun. Sisälle astui nimittäin tuttu, pieni, kääpiömäinen nainen yömyssyssä ja kynttilä kädessä.

-- Älkää säikähtykö, neitiseni, sanoi hän. Tahdoin vain tiedustaa, miten voitte. Voi, Jumalani! -- miltä näytätte? Onhan teissä kova kuume, lapseni! Menkää levolle!... Kaikin mokomin menkää levolle!...

Mutta ennenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, vaipui Aune tuiki väsyneenä takaisin vuoteelle ja ennen kuin hän ehti laskea kynttilän yöpöydälle sekä nojautua vuoteen yli, oli sairas jo vaipunut raskaasen uneen.

Toisella sivulla hän makasi, huoneesen käännettynä -- jalat oli hän vetänyt allensa ja kädet olivat hervottomina leuan alla. Valo kynttilästä levisi, häntä herättämättä valkoiselle otsalleen, silmään pistäville kulmakarvoilleen, joille silmäluomilleen pitkine silmäkarvoineen ja hänen punaisille huulilleen. Suuret ruskeat hiuksensa valuivat hänen hartioilleen; maatessaan tuossa, karkeassa, kotikutoisessa paidassaan, joka hänen houreissa ollessaan oli aukeentunut ja valunut pyöreille harteilleen, muistutti hän nuorta naaras-leijonata, joka taistelussa on maahan vaipunut ja uneksii verestä ja kostosta. Kasvonsa punottivat ja huulet olivat raollaan niin, että saattoi nähdä valkeat hampaansa. Henki oli nopea ja raskas, miltei koriseva, silloin tällöin puistutti hänen ruumistaan.

Vanha nainen pani kätensä valkoisen yöpukunsa ympärille ja puisti sääliväisesti myssyllä koristettua päätään:

-- Lapsi raukka!

IV.

Nörrekjaer oli puuttoman vuorenharjun pohjoisen rinteen alapuolella, Linnan akkunasta oli aava näkö ala elottoman erämaan yli, jossa ei koskaan näkynyt elävätä olentoa, ei lintuakaan. Kevyt, sinertävä auer peitti kesät, talvet sen sisimmän osan ja auringon paistaessa voipi eroittaa milloin vaaleampien, milloin tummempien kuvien epäselvät piirteet, jotka kuvat ikäänkuin leijailivat tai purjehtivat autereen yläpuolella. Oliko tuo kangastusta vai oliko soitten takana kirkkoja ja vuorenhuippuja, joita aurinko valaisi, siitä ei koskaan tultu täysin vakuutetuksi, niin epäselvästi kuvastui kaikki sumuisessa ilmassa.

Linnan edessä, soitten puolisella sivulla, oli pieni, vähäpätöinen puisto, jonka puut länsituuli oli katkaissut aivan kuin ne olisivat saksilla olleet leikatut. Tämän takana, matalampien rakennusten ympäröimänä -- konttori ja talousrakennuksia -- oli avara linnanpiha, josta taru kertoi, että muutamina vuosina veripisaroita tiukkui muurissa olevien kivien välistä. Linnanpihan takana oli kokonainen labyrintti talleja, latoja ja meijerirakennuksia. Itse linna oli mahdottoman iso, punaisista neliskulmaisista kivistä rakennettu, myöhemmin oli siihen kiinnitetty hiekkakivi-ornamentteja. Linnan huomattavimpia koristuksia, kullattua huippua lukuunottamatta, oli leveät kiviportaat, mitkä etehisestä johtivat linnanpihalle.

Näillä portailla tapaamme Aunen eräänä iltapäivänä. Kolmas päivä oli jo loppumaisillaan hänen tulopäivästään. Yksinkertaiseen, mustaan pukuun, hattu päässä, oli hän puettu, mutta oli viehättävän näköinen, päivän valo häikäisi hänen silmiään niin, että hän pysähtyi hetkeksi ylimmäiselle portaalle katsellen samalla pelokkaana ympärilleen. Varovaisesti, pää alas vaipuneena, astui hän portaita alas katsomatta oikealle tai vasemmalle, -- jossa kenties kaksi punatukkaista palvelijata tai jokunen kirjuri uteliaana katseli häntä pesutuvan tai konttorin ikkunasta -- meni sitten nopein askelin pihan poikki portista ulos, jonka holvissa hänen askeleensa kajahtelivat.

Hän oli hyvin kalpea. Ensimmäisen kerran kävi hän nyt ulkona sairastettuaan ankarata kuumetta puolitoista vuorokautta. Vasta tänäpänä oli hän esitetty kreivittärelle, joka oli ystävällisesti ottanut hänet vastaan ja kysellyt hänen vointiaan. Viimeksi oli hän vielä taputtanut poskellekin ja kehoittanut häntä hoitamaan terveyttään hyvin sekä joka päivä kävelemään ulko-ilmassa niin, että ruusut jälleen nousisivat hänen poskilleen.

Aune teki heti kehoituksen mukaan ja käveli nyt sillan yli sekä sitten pitkän poppelikujan kautta, mikä käytävä oli kokonaan peittynyt punaisilla ja keltaisilla lehdillä, joita kolme päivää kestänyt myrsky oli sinne heitellyt.

Aikomuksensa oli etsiä korkeata vuorta, jonka piti oleman jossakin läheisyydessä; hän oli kuullut, että sen huipulta näkee hänen kotiseutunsa kirkon ja myllyn. Niinikään oli hän kuullut, että kotiseudun talonpojat, käydessään kaupungissa tai sieltä kotiin, kulkivat aina vuoren ohitse, luultavasti toivoi hän nyt tapaavansa jonkun, jonka mukana olisi voinut lähettää tervehdyksen ystävilleen ja pyytää päästä heidän luokseen suojaan kunnes ehtisi saamaan paremman toimen.

Vakava päätöksensä oli, jättää tämä paikka ja -- mitä pikemmin, sitä parempi. Hän tunsi, ettei hän parantuisi ennen kuin nuo muurit ovat kaukana, nuo muurit, joiden sisäpuolella hän oli viettänyt kauhean yön, mikä vieläkin kummitteli hänessä.

Kaikki olivat kuitenkin hänen sairautensa jälkeen olleet hyvin ystävällisiä ja auttavaisia häntä kohtaan. Eipä kiharatukkaisen kamarineitsyeenkään huulet enään ivallisesti hymyilleet; pieni, valkeamyssyinen nainen -- neiti Leidersdorff, kuten häntä nimitettiin -- ei ollut poistunut hänen vuoteeltaan tuskin ensinkään, vaan oli hoitanut ja vaalinut häntä kuin äiti. Mutta tämä kaikki teki hänen siellä olonsa sietämättömäksi. Hänestä oli väärin ja petollista vastaan ottaa niiden henkilöiden suosiota, joiden tähden hänen isänsä oli niin paljon kärsinyt ja kenties joutunut ennen aikaiseen hautaan. Tämä osaa-ottavainen sääliväisyys, jonka hän jokaisen silmissä näki, heidän avuliaisuutensa ja anteeksi-antavaisuutensa, kiusasi ja nöyryytti häntä. Kun kreivitär aamupuolella taputti häntä poskelle, ja kutsui häntä "rakkaaksi lapsekseen", oli kuin tulivirta olisi kulkenut hänen suonissaan ja hänen rintansa puristui kokoon niin, että hän vielä kauan jälkeenpäin tunsi kalvavan tuskan rinnassaan.

Kuitenkin tunsi hän -- tässä kulkiessaan, raittiista ilmasta elähtyneenä -- ylpeyttä siitä, että hän puhuessaan kreivittären kanssa, oli ollut järkähtämätön, ei ollut kutsunut häntä "hänen armokseen" eikä suudellut häntä kädelle. Monta sanaa ei hän ollut sanonut; hän oli väsynyt ja uupunut, huoneen loisto, isot kuvastimet, joissa hän kaikkialla näki kuvansa, kreivittären kahiseva puku, hänen kummallinen ääntämisensä ja hänen puvussaan oleva hieno tuoksu oli kokonaan saanut hänet valtaansa. Koko ajan oli hän tuntenut, ettei kaikki tämä koskenut häntä vähintäkään, sillä aikoihan hän muuttaa, koko ajan oli hän ajatellut kuinka hän, saatuaan vanhoilta ystäviltään avun ja turvan lupauksen, suoraan ja rehellisesti voisi sanoa kreivittärelle millaisten asian-haarojen vaikutuksesta hän oli tänne tullut, sekä pyytää tätä vapauttamaan häntä toimesta, jommoista hän ei ollut halunnut ja jota hän ei kyennyt täyttämään.

Nyt oli hän pitkän lehtokäytävän päässä ja tuli maantielle. Täältä aikoi hän mennä kaitaiselle polulle, joka kulki ylöspäin vuorten välitse, ja jonka neiti oli hänelle neuvonut; samassa huomasi hän vanhanpuoleisen vaimon, joka istui tienvieressä paimentaen vuohta. Varmuuden vuoksi kysyi hän vaimolta, johtiko tämä tie Vejrhöjniin.

Vastaamatta mitäkään, käänsi vaimo äkkiä, aivan kuin häntä olisi jossakin pahassa työssä yllätetty, tulipunaiset kasvonsa, muodottoman paksuine ja ajettuneine alihuulineen, häntä päin. Sitten poimi hän salaman nopeudella muutamia ympärillään olevia pikkukaluja taskuunsa, nosti hameen lievettään sitoakseen jalka-siteensä, pani molemmin käsin pienen, ryppyisen myssyn päähänsä ja tuli vihdoinkin nelin ryömin ojasta, jonka jälkeen hän läheni hitaasti, toinen käsi silmillä ja kummallisesti irvistäen.

Puolitiehen tultuaan pysähtyi hän ja alkoi nauraa samalla kurttuisen kätensä alta töllistäen Aunea pienillä, ilkeillä silmillään.

Aune käsitti nyt, ettei vaimo ollut täydessä järjessään, mutta kotonaan tuolla köyhässä kylässä oli hän usein nähnyt samallaisia henkilöitä eikä hän peljästynyt. Hän aikoikin poistua tietänsä, kun samassa pitkä, tummanverinen, kaunis talonpoikaisvaimo tuli käyden sukanneula kädessä ja tiedusteli, mistä kysymys oli.

Aune toisti kysymyksensä ja kun vastasaapunut vaimo oli varovaisesti työntänyt toisen syrjään, ilmoitti hän tien. Mutta kun Aune aikoi mennä, sanoi vaimo:

-- Saanko luvan kysyä, ettekö ole neiti Thor... Thorbjörsen?

-- Olen.

-- Neiti on siis jälleen terve. Olihan tauti kuitenkin vaarallista laatua, kertomusten mukaan. Niin, niin -- siten käy monelle linnassa. Ja luonnollista onkin, että tulee pyöröpäiseksi ensi kerralla, kun joutuu ylhäisten pariin -- kunnes on siihen tottunut.

Aune kävi tulipunaiseksi.

-- Tämä tie johtaa siis Vejrhöjniin? kysyi hän äkisti.

-- Aivan niin. Käykää polkua suoraan poikkeamatta oikealle tai vasemmalle, silloin ette voi eksyä, vaan tulette suoraan Vejrhöjniin.

Aune kiitti ilmoituksesta ja kiirehti pois, vastustamaton ikävöiminen nähdä kotia, jossa ajatuksensa joka hetki olivat, kiirehti hänen askeleitaan. Pian olikin hän jo kaukana eivätkä molempien vaimojen tähystävät silmät häntä enään nähneet.

Silmänkannon matkan oli maa, tällä puolen soita, isoa, ei aivan korkeata vuorimaata, jota korkea ja matala ruoho peitti, paikoittain oli tuulen runtelemia pensaita, joiden välitse siellä täällä pistäytyi pieniä mustia kanervatupsuja esiin. Syvällä laaksossa, jonne länsituulen hävittävä valta ei ulottunut, oli pieniä metsikköjä kivisten vainioiden ja niittyjen välissä. Kiertelipä siellä vuoren juurella pieniä purojakin, jotka päättyivät isoihin soihin.

Aunen kulkema polku johti juuri tällaiseen leveään, metsäiseen syvyyteen. Kun hän yht'äkkiä näki tuon kirjavista lehdistä muodostuneen monivärisen meren lainehtivan jalkainsa juuressa, tunsi hän niin valtavan ilon, riemuitsevan vapauden tunteen, että hän samalla rupesi juoksemaan niin nopeaan kuin taisi, rinnettä alas metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin hän oli kokonaan metsän ympäröimänä niin, ettei hän muuta kuullut kuin lehtien suhinaa päänsä yläpuolella.

Voi, kuinka ihanaa! Hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin vihantaa. Mitkä jättiläispuut! Mikä oivallinen lehväkaarres! Mikä väririkkaus!... Heti muistui hänelle mieleen kotiseudun metsä ja heidän köyhä puutarhansa, jonka puut eivät koskaan kasvaneet korkeammiksi kuin että isä, hänen pienenä ollessa, saattoi nostaa hänet niiden latvaan asti. Ei hän laannut ihmettelemästä. Hänestä tuntui, kun olisi hän yht'äkkiä astunut satumaailmaan, lumottuun metsään, ja hän astui hitaasti ja hartaana tietä eteenpäin ja hymyili ihastuksissaan.

Ah, nuo värit! Mikä pehmeä sammal ja tuoksu! Selville ei hän saanut, mistä tämä tuoksu muistutti häntä!... Aivan hänen päänsä päällä viserteli pieni, yksinäinen lintu, ei hänen silmänsä keksineet iloista laulajata, mutta hän kuuli, kuinka se muuttelihe oksalta oksalle ja leikillisesti huusi: katso tänne! katso tänne!... Kauempana kuului metsäkyyhkysen yksitoikkoinen kuherrus. Ja kun hän tarkkaan kuunteli, erottu hän syvällä metsässä olevan lähteen porinan. Silmänsä vettyivät. Ei hän tietänyt, kuinka laitansa oikeastaan oli, mutta hän tunsi itsensä vapaaksi, hän hengitti kevyesti aivan kuin kaikki, mikä häntä rasitti, äkkiä olisi hävinnyt. Viimein tunsi hän halun laulaa, hän tahtoi antaa tuuteillensa vapauden. Kun aurinko, joka kauan oli taistellut pilvien kanssa, voittorikkaana vihdoin näyttäytyi ja valaisi kullanhohtavat lehdet, ei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan täydestä sydämmestä virtasi nyt kirkkaita, riemuitsevia liverryksiä väririkasta lehväkaarrosta kohti.