v. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan

perehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander, että hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus huomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin häpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja hänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy saaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan rajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat Cygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.

Millaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä Soldanin kirjeestä (28.1.1835): "Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19 p:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän luoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä! Kaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut järjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja sanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet. Puhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja tänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky, että kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! -- Ei hiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven edessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä kuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' -- meidän luoksemme kolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on aliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän lähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko paita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen, kunnes taas pysähtyi -- minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja kun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut tuota hänelle outoa nimeä. -- 'Avaa univormu!' -- Minä avasin sen ja liivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen muistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja nyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme, niin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä kaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja me saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista pikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä, maistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän tulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki. Uusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän muuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen rouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein perhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita."

Rauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään antautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä kalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja ahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita. Hänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla arvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen upseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan tieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä ura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista suurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli luokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. "Ell'ei saa määrättyä äänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin minä hukassa" (20.9.1837). "Täytyy siis koettaa -- toivon kuitenkin, että niin käy." Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka lopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän myöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy siitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän "useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi) aamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma."

Viimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37) kirjoittaa hän veljelleen: "Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon vielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä, jotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa hiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet."

Vaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin sanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon palavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan sille asteelle, jolla hän siinä seisoi.

Vaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan korkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä seuraaviin puitteisiin: "Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen omaan asuntoon -- kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan -- siistit huonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on kasvava kukkaron kanssa -- viuluni -- samovaari -- piirustuspöytä kunnollisille tarpeineen -- ja kahden sylen pituinen piippu tulevat kaikki ilahuttamaan mieltäni."

Näitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään vielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan isäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.

Ei hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä: maalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta tullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut työt.

2.

Insinööriopistossa Pietarissa.

_Tulo Pietariin 1838. -- Aatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas Mikaelille. -- Insinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. -- Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840 muistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle_.

"No, nyt olen Pietarissa!" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään Venäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa puolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838 Rajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia saamaan.

Ensimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista (13.2.1838) kerrotaan, koskee taas -- maalausta. "Hotakan majatalossa tapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka sitten seurasi meitä tänne." Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu, käy hän kertomaan tulostaan Pietariin.

Perjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset aatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan kaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona. Oli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis liikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen Krenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä, komeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä, pöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko "roskan" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin "ja suomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä." He tulivat äärettömän suureen saliin, "hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali Lappeenrannassa", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka pöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan, lauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa. Syödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja ankara herra. Hän kutsui: "suomalaiset tänne!" ja puhutteli heitä vähän aikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli siellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten keisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi poistullessa. "Iltapäivä kului kauhean ikävästi." -- --

Sunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja ajettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä. "Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin kerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten rakentamia ne eivät olleet." Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi hänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata ratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin, jossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa odotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne kenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa univormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean huoneen läpi, täynnä kenraaleja. "Hänen Korkeutensa oli tyytymätön meidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!"

Aatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin tapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä rintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja voimistelussa "aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten". Mutta kohta tämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon tutun säestyksensä: "Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua koettelin minä jo tänään -- en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä olen oppinut." ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit, nähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.

Odotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat suomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen toverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon, siirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava päasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska hän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan -- peruutti hakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin vaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän asti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta ennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä joku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli suoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret, että tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta. Masentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton mies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua kaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa tykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän siirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut upseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin hidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan vanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen "kaunein unelmansa". Taistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän sittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa siirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että hän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä välttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias Fresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita -- 45 ruplan arvosta.

Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois tyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi lukuihinsa. "Ei kukaan huoli meistä suomalaisista", valittaa hän, "ei ole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan." Koko kevään ja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään tointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa voi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi nimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka, jota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta insinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi jotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun sai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään yhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen jälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6 p:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa oman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä hän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän hiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä uusissa tamineissaan.

Suomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka näyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän ihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja sähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa. Samaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa pääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä. Insinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi, että hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta sitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun m.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle. Loistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret. Jo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä oppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon, "hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla." Toukokuussa 1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti, valmiina astumaan keisarin palvelukseen.

Jo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi komennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa heidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli Soldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi näkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt, joista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja katsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan piirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.

Erittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. "Seutu on ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään. Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta -- oli niin ihmeen hyväntahtoinen -- niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan. Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus. Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne kokonaisuudessaan ole kauniita" -- sattuva arvostelu, joka osoittaa, ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä harhaan.

Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa. Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin", matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen, jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla, sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin. "Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla." Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50 lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa, josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren, jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.

Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun 5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana, ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin. Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi, noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000 ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."

Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa -- sinne kokoontuu tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit -- noin 1000:n paikoilla -- kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m. y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu. Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali. Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten, suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi, meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin [arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat takaisin kirkosta samalla tavalla."

Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan. Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi -- niin, ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin siivet -- -- oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista tsinovnikoista -- kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin -- minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai hopeasta -- sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä -- siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J...sta [postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L...ssa on tehty nimineuvos! -- Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään jokaisen sairaan vuoteen päähän --" osoittamaan, mitä tautia heistä mikin potee.

Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen vastalause silloisia oloja vastaan.

Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät, joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin, vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana siihen aikaan näyttää olleen.

Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet, Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat, muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä (m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen, huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.

Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista henkisistä ja kansallisista harrastuksista -- vaikutuksia, jotka sitten kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.

Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta tämmöisessä tilaisuudessa."

Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.

Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä, hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra, Elimäen kappalainen, sekä Åberg, -- Seuraavana aamuna, kun oli saatu kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. -- Mutta totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. -- Herrasväki istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli -- paroonitar istui sohvassa -- ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia, kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja vieraanlainen -- Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa ja lähdin sieltä seuraavana aamuna -- kylmempänä noita jumalallisen kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."

Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon. Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle, missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka, kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien varrella -- kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.] Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, -- olin itse ohjaksissa koko ajan -- kyytimies usein seisoi kiessien takana -- matka kulki allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. -- Kaurattu on ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan; jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi -- 50 kopeekkaa. Puhun tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75 kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat tyyneen veteen. -- Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä, jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä, mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." -- Puolen päivän aikaan samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias Tervalan luo.

Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä, varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten kanssa tuli puhe Suomesta.

Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan, soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu päässä."

"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen, piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen siitä, ett'ei nähnyt, mutta -- sitten nousi hän ylös ja juoksi kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän. Handolin tuli sitten riihestä -- sain ruokaa -- kello oli 1 -- illalla sain saunaa."

"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en nähnyt)."

Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään morsiamen Handolinin vihkiessä."

Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa (Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."

Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:

"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia, pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon sisar ja tapuli myös; -- paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen olevalla niemellä näyttää kauniilta."

Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä maantieltä -- sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko kuullut kummempaa?) -- ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa. Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen -- ja kysyin: 'onkos teillä sokeria?' -- 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen. Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän kestikievarissakaan, -- vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen teelehtiä -- eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle -- mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia -- posliininen ryyppypokaali ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla -- ja juuri kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani iloisin mielin -- evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."

"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani -- oli vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut rattaille -- ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."

Harjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin -- ympärilläni oli pilkkosen pimeätä lunta tuiskutti -- kylmä oli niin, että sormet kangistuivat -- eikä taloa missään -- hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. -- Sain hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."

"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' -- kun muuan everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä -- ne ajoivat vaunuissa kolmella omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä -- ja Maria serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä -- piparkakkua, keitetyitä potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä asetuimme pirttiin vastapäätä -- hän makasi reessä ja minä sängyssä -- ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön -- Pommerin sodasta, jossa hän oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään peittyen] -- eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin. Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."

Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:

"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20) ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla) nimittäin: _Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31 januari_. -- Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin, oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä kohdannut -- mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi. Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à la Charles douze samoin. -- Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."

Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.

Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:

"Sverige, säger jag tili slut, Är det bästa Gud har skapat, Jag ej land begapat, Om jag vetat det förut."

[Ruotsi, sanon lopuksi, on parasta, mitä Jumala on luonut. En olisi muita maita ihaillut, jos sen olisin ennen tietänyt.]

"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita maita välittämättä omasta maastaan -- meidän maastamme -- se menee mertä edemmä kalaan."

Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen virkaansa Dünaburgiin.

3.

Insinööriupseerina Dünaburgissa.

_Sietämättömiä oloja. Valtion varas. -- Kaipausta parempiin oloihin. -- Tahtoisin oppia ajattelemaan. -- Lohduttava kirje isälle. -- Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. -- Ormuz ja Ahriman, -- Vänrikki August Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä. -- Siirtyminen Pietariin_.

Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen Nikolai.

Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.

Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa, vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin. Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.

Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.

Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä 1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.

Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.

Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä, käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää. Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen -- 'puhdas peli ja puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."

Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan. -- Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne tarkastusmatkaltaan Venäjällä -- ja silloin minun pitää olla poissa." Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin ajoilta:

"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat yksinomaan _juutalaisia_, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien kanssa -- sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa 'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän 'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista. Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli, että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 % urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à 15."

"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista prosenttia paljoa enemmänkin -- jonka hän tietysti piti omina hyvinään -- eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan ihailivat merkkinä ammattitaidosta."

"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia enemmän kuin toisiaankaan."

"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa, jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa, sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."

"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."

"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat. Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."

"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella -- hyvä jos 15 uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus. Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa. Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."

"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana. Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen. Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava. Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. -- Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta -- _jos hän sen ansaitseisi_."

Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa, suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me, minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme. Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin sovittu oli.

Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu", ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."

Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):

"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla -- aina vastedes! -- Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. -- Onhan kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi -- ainakin niin kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. -- Eikä tämä enää nyt ole tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)

Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".

Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:

"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua, suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään, sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren! -- ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka kyllä otti. -- Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! -- Niin, se oli kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim. Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko' [Afzelius] lähetettiin itään päin. -- Eiköhän nyt isä todellakin voisi ripustaa surua naulaan. -- Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! -- Mitä sanoi ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi -- palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen, olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen -- ja jos hän olisi ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle -- mutta siinä, siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan: tuohan oli oikein järkevä ukko. -- Kehoitettuaan isäänsä, joka suri häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa vehnästä tullessanne -- niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"

"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen, huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni, vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan sanoa sen -- liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen -- ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin Isän onneton luonto voi antaa aihetta, -- niin kuka sen sitten lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu kohta -- ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä ja kansansa suureen kurjuuteen -- itsepäisyydellään. Hän oli täysin rehellinen mies -- ja suuri -- ja häntä ihmetellään varsinkin hänen järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, -- mutta jos hän olisi osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi ja onnellisempi. -- Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"

Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan, ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa -- kaulaan. Veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa, jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa, kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä. Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:

"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa -- ja kirjeellisesti on niin vaikea mitään toimittaa."

Hän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa, esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes yhden ainoan itsenäisen aatteen -- edes yhden ainoan sukkeluudenkaan! Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen, mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin, koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä -- ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. -- Seuraelämässä ei hän enää koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä nuoruuden synneistä. -- Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on -- ja jota, ell'ei erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) -- mitään toivoa pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua -- ja jos ei -- niin miltä on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä pois, jättää kaikki ja asettua -- maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian juureen, niin pitäisi minun ehkä -- ell'ei parannusta ilmaannu -- muitta mutkitta erota koko joukosta -- insinöörijoukosta nimittäin -- ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn -- annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua -- ja silloinhan ei tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on tarpeeksi -- omaksi tarpeeksi -- ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä olen -- joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."

Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin seuraavin sanoin:

"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut -- sota Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua; se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan. Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja nähdä -- valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin, Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen -- mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan, niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."

Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841, matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä kauniina kesäisenä päivänä -- läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan. Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa kolmantena päivänä -- olin minä iloisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo, ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen -- ilman ainoatakaan ystävää -- jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja tästä kaipauksesta.

Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia, joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen kuukauden.

Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin. Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan. -- Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17 virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis -- ja me olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia, vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.

"Paluumatka oli jumalallinen -- yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki -- ja niin oli tuo hauska matka päättynyt -- ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt." (12.5.41.)

Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa, kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa, ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen nyt parhaallaan vahdissa -- on yö -- kuu paistaa sisään pienistä ruuduista -- hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä vankkaa muuria, jonka sisässä olen -- ainoastaan sotamiesten kamala 'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, -- silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä, joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks. Biogr. nimikirja.)]

Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla, niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!

On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava, nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842. Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä, että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst' suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.

Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista, jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.

"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia, kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa. Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies -- oli hoikka ja pitkä; pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. -- Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei näkynyt, ei kuulunut, -- ja tuskin lienee edes mahdollistakaan nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä, kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. -- Välistä jyrähti basso -- ukkonen kävi -- ja silloin ei voinut eroittaa mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin; juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan -- siinä salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien koristusten keskestä, -- sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä hitaammin, kuului yhä hiljemmin -- ja hiljemmin -- ja hiljemmin... Se jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe -- istuvat melkein hyppäsivät ilmaan. -- -- Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt kuullut omilla korvillani. -- -- Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä, Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"

Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt. Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.

Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:

"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. -- 'Herra Jumala, onko mahdollista -- August!' -- Itsekin menin minä niin pyörälle, että tuskin osasin vastata -- 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' -- Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli -- aivan näköisensä. Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. -- Ukko oli vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös, tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' -- 'August Soldan' -- vastasin minä. -- -- Äänettömyys. -- Viikseni ja saksalainen tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. -- -- Lopun voitte arvata. -- Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. -- Mutta koko täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki. Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa -- sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli Idan soittoa tai Agnesin lauluja. -- --"

"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta, niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa -- niin ainakin minulla on."

Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:

"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla -- siinä ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."

Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä, mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet häneen jo olivat kylvetyt -- siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo olla selvillä.

Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä -- ett'ei hän voisi kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.

Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä käännekohdissa kirjoitti veljelleen:

"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne elämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva merkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis ole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät nuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja kärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian kaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen iloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta -- ja niin läheinen mahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman puolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana esim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja, jotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset linnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, -- sisarieni aseman! -- Eikö se näytä pahalta? -- Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut -- mutta myöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni vaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus pyhän kunniansa kehä ympärillään -- oikealla puolen on varma toivo siitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen toimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen täydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia vastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi minulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en voi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin, kun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. -- Minä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan -- saan tekemistä lempiaineeni kanssa ex professo -- joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää ja liikettä -- pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan siitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua, ehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia luennoita -- -- saan nähdä omaisiani silloin tällöin -- saan nähdä Suomen taas -- -- ja -- ja -- -- polttaa Geflen vaappenia."

Se oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla -- kotiinpäin -- Suomeen -- joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen vuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja virkistävää hengittämistä hän kaipaa.

Nuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä näkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin muuhun toimeen -- ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon monimutkaisen retkensä Ameriikkaan -- mutta pääsi kuitenkin Pietariin ja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran sota-akatemiassa.

4.

Apuopettajana Sota-akatemiassa.

_Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." -- Toimet Sota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. -- Isän kuolema ja hautaus. -- Koti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan matkasta. -- Vapautus suuresta vankilasta. -- Onnetonta rakkautta_.

Muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme maalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla, lepäämässä selällään -- hieno sikari hampaissa -- päivän puoleisella rinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania. Hän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee kuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin tahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen ympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja maata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta -- vihreää ruohomerta -- kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot vaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä. Etäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa. Etualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.

Olot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja huoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas maalarin silmillä maailmaa katselee.

Hänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle, noiden lähteidensä ääreen -- lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei siellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.

Hän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa kesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin tavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä, saanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle!" sanoo hän.

Toimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän toimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta harrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla kuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä valmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos tarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen oltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata insinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä ole.

Ja hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria suunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä käsiksi asiaan, se näkyy "lukujärjestyksestä", jonka hän laatii ja hyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta ovat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset. Siinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen filosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e. Estetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri vihkonsa, -- onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.

Maalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja piirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus, soitto, kirjat -- ja suomenkielen kuuleminen -- tuottavat hänelle aivan erikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa, ottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii ja soittaa tanssimusiikkia.

Palattuaan syksyllä Pietariin hankkii hän itselleen hyvän asunnon ja ryhtyy innolla töihinsä. Paitse jo mainituita virallisia tehtäviään ja paitse maalausta ja viulunsoittoa, antaa hän yksityisopetusta m.m. kemiassa. Kaikista suurimman osan aikaansa viettää hän kuitenkin kokeita tehden sekä kotonaan että yliopiston laboratoriossa, jonne tullakseen hänen täytyy soudattaa itsensä Nevan yli Vasili-Ostrovaan tai kulkea jalkaisin kolmen kilometrin matka. Kemia huvittaa häntä päivä päivältä yhä enemmän. Kemia on opettanut minut tuntemaan Jumalan, kirjoittaa hän ja kun hän tekee kokeitaan yliopiston laboratoriossa ja saa pienen räjähdyksen aikaan, jolloin huone täyttyy valkoisella savulla, kuvailee hän olevansa Faust, joka lumoo henkiä ja miettii luonnon salaisuuksia.

Näiden töiden viehätystä lisää vielä se, että hänellä on varma päämäärä. Hänen suosijansa Solovjeff, joka on vanha ja heikko, tahtoo kernaasti tehdä hänet jälkeläisekseen ja silloin tällöin toimittaakin hän jo kemian- ja fysikanprofessorin tehtäviä. Insinööri-luutnantti kulkee suurin askelin loistavaa, vakavaa tulevaisuutta kohti -- sota-akatemian professorin virkaa.

Joka vuosi on hän tilaisuudessa matkustamaan kotiinsa, oleskelee vanhempain ja sisarien luona Lappeenrannassa, sekä kesällä että talvella, tekee purjehdusretkiä Laatokalla, tekee kerran pitkän huvimatkan Käkisalmen, Sortavalan, Impilahden, Pitkänrannan, Ruskealan, Uukuniemen, Punkaharjun ja Parikkalan kautta Lappeenrantaan. Hän ottaa vilkkaasti osaa isänmaan asioihin sikäli kuin niitä siihen aikaan harrastettiin, seuraten tarkasti Saimaa, joka näinä vuosina vv. 1843-47 oli ylimmillään. Hän siteeraa päiväkirjassaan Snellmannin kirjoituksia m.m. Kuopion uuden kymnaasin perustamisesta. Toisen kerran mainitsee hän kirjeessä veljelleen (26.4.1847): "Kommonen (eräs hänen tuttavansa) on paljon muuttanut entisiä itsekkäitä tuumiaan -- hän hyväksyy, vaikkakaan ei suoraan ja avonaisesti Snellmannin opin siitä, että yhteinen hyvä on tärkeintä." "Olen kuullut erästä pastori Walteria ja tullut selville siitä ihanasta sopusoinnusta, joka on kristinuskon aatteen ja uusimman filosofian välillä." Tämä viimemainittu lause on kuin ensimmäinen välähdys siitä kysymyksestä, jonka valaisemiseksi hän sittemmin koettaa työskennellä.

Ollen hyvin likeisessä yhteydessä Pietarin suomalaisten kanssa -- m.m. kirkkoneuvoston jäsenenä -- ja seurustellen ahkerasti sukulaisensa rovasti Sirénin perheessä, tapaa hän siellä kaikki etevämmät suomalaiset, jotka oleskelevat Pietarissa tai siellä käyvät, m.m. M.A. Castrénin, E. Lönnrotin ja H. Kellgrénin. Erään Castrénin Pietarin tiede-akatemialle lähettämän kirjeen matkoiltaan Siperiassa Samojeedien luona käänsi Soldan saksaksi.

Hyvä tuttava oli hänellä myöskin puolalainen maalari Budkovsky, jonka kanssa hän jonkun aikaa asuikin yhdessä v. 1845 ja joka on maalannut hänen muotokuvansa. Eräässä kirjeessään mainitsee Soldan, että Budkovsky keväällä 1845 matkusti Helsinkiin viemään sinne maalaamaansa Castrénin muotokuvaa sekä useita satoja kappaleita kivipainoksia Lönnrotista. Myöskin joidenkuiden suomalaisten runoniekkain kuvat oli Budkovsky piirtänyt.

Mutta parhaan ystävänsä sai hän kuitenkin Uno Cygnæuksesta, joka palattuaan Sitkasta oli asettunut opettajaksi Pietarin suomalaiseen kirkkokouluun. Hänkin asui jonkun aikaa Soldanin luona.

Helmikuussa 1846 kirjoittaa Soldan kotiinsa, että Uno Cygnæus on hänelle kallisarvoisin kaikista ihmisistä, joita hän tähän saakka on maailmassa tavannut, ja hänen seuransa on opettavaa ja miellyttävää, Suuri oli nähtävästi Cygnæuksen vaikutus Soldaniin. Cygnæus oli monessa suhteessa avannut hänen silmänsä, vaikka hän toiselta puolen olisikin toivonut, että Cygnæus olisi avomielisemmin häntä ja hänen heikkouksiaan arvostellut. Sillä hänestä olisi ollut virvoittavaa oppia tuntemaan itseänsä, vaikka pahoiltakin puolilta. Mitä Cygnæukseen tulee, on hän Soldanin mielestä siinä suhteessa perin pohjin muokattu ja "ins Reine gebracht". Perustus, pohja on hänessä vakaantunut, vaikkakin muille vaikeasti käsiinsaatavissa. Cygnæus on ollut minulle opettavampi kuin kenties kukaan, kirjoittaa hän. Hän on kuin syvä, syvä kaivo; jossa on kristallin kirkasta vettä. Hän on täydestä vakaumuksestaan uskonnollinen ja hänen uskonsa on elävä ja vaikutuksen haluinen, joskaan se ei vähemmissä erityisseikoissa kestäisi koetusta. Ero hänen ja minun opin-kappaleissa (joka ehkä ilmaantui enemmän termeissä kuin muualla) näkyy häntä vaivaavan -- minua taas ei ollenkaan. -- Hänen käytöksessään oli etevämmyyttä -- ei koskaan sanoissa tai tavoissa, vaan ajatuksen tasaisuudessa ja siveellisesti ylevässä soinnussa. Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan, mutta itse ydin on loistava jalokivi!

Cygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs tohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin Soldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen S.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:

"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti sanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla ijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä järkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se arvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta ja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa seurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies -- niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno Cygnæuksen -- niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään ei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan piili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut valtiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli matematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli vetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö, sähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan sentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli mahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan perehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli meistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet erotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun ylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun ylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä päivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin taipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa, ja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'."

"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se on -- totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina _etsittävä_ totuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä barbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden, joka oli _täydellinen_. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina viimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin neljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. -- Minusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona mainituksi."

"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin suuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään arvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille kuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa rangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se ilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo minulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen iskeneet."

Ystäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava Soldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan ratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen päällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli tuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin viikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin -- Giessen -- Sweitsi -- Reinin matka -- München -- Dresden -- Leipzig -- Wien -- Prag -- ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti asianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia vasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.

Vasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan kotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:

"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa on kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'. Hänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan lähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. -- Ehdot ovat vielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni on auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä kaikkia. '_Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea tapahtunut_'." Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä -- uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa hänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. "Minut valtaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein samallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi kerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen."

Ennenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä hautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon ulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta. Siitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847. "Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta kestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien." Niinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt köyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen veljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa puutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla kohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden ainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista veloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin. Ollen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja kirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa. Millaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä Augustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla kuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: "Isä oli kotona käydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että hän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että kuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja viran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon koettaa.' -- Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras ratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä pihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt Benbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen, ja hän _istuu_, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai keväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke -- vaan kysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä? En näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen, vaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa -- semmoinen kuin tuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi täyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan aikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas, että hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2 tuhatta hopeaista --!"

"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä), mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen, joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen -- että kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona j.n.e. -- Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö hänen suojeluksestaan -- sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen asemaan."

Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla. Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän seminaarissa.

Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):

"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten saamisten varaan -- ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen huomata. -- -- Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan. Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo -- vaatimattomampi kuin ennen -- nöyrtynyt kohtalon alle -- vaan olisi hän kuitenkin onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. -- Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä, jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää kirjallisuutta -- josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat. Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta. Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä -- silloin on hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä. Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt. Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita -- sillä heillä on monta vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa sivistystä."

Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin -- keinot onneen tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja lämmitti!"

Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.

Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.

Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:

"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen ulkomaanmatkani! -- -- Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista, maasta ja taivaasta! -- -- Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin. Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin, ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun -- oppiakseni suorittamaan kemiallisia tehtäviä -- ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, -- niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa -- mutta en myöskään muuta kuin uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka voisin olla kyllin kiitollinen!"

"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja hauskimmassa tieteessä."

Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy, että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan, pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin, pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen, isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista, mukautumista ja itsensä myymistä.

Ulkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista itsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta kuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi liikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin kietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista vapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut kiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan riippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan täyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan ennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.

* * * * *

Niin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää olleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään Pietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo olemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi Soldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä aivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle lähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.

Maaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: "Olen tällä hetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula rinnassa. On niin hämärää ympärilläni, -- -- En tiedä mitä vielä sanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten sinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen -- mitä?"

Näiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:

"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo vanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan, sillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin huhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. -- 19 p:nä kirjoitin kirjeen. -- 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja kokonaisen maailman rinta oli revetä. -- 21 p. Aleksandran päivä -- matka Zarskojeen -- rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin teaatterissa. Samoin, samoin vielä. -- Tiistaina 22 p. Täti luonani -- turhia selityksiä."

"Pimeitä päiviä."

Tapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu, mutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi elämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen sekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella riemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta menettänyt suurimman osan viehätystään.

5.

Opintomatka Saksassa 1847-48.

_Lähtö Pietarista. -- Tapaa Snellmanin Berliinissä. -- Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. -- Sairautta ja alakuloisuutta. -- "Sydänjuuret ovat katkenneet." -- Magdeburgin tuomiokirkko. -- Gosslar. -- Tulo Giesseniin ja Justus Liebig. -- Työskentely laboratoriossa. -- Selontekoa Liebigin metoodeista. -- "Louis Philippe ist entflohen!"_

Joskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen, haihtuivat pilvet kuitenkin pian.

Ensimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:

"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin. Niin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut todellisimmaksi todellisuudeksi."

Astuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky, kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa -- etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta, näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi -- neiti Babbinkille, joka asui viereisessä huoneessa.

Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.

Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia, tehtaita, oppilaitoksia y.m.

Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole 'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi. Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."

Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden, turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.

"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja. "Ponnista kiusallakin -- ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä pois koko tuon -- -- --" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja -- repii housunsa. Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä tästä kohtaamisesta.

Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän: "Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta, johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa -- ylöspäin, sen sijaan kuin se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään. Mutta hyvää tulee aina toivoa. -- Ja nyt, jos Jumala kerran meitä auttaisi, -- niin olen ajatellut monta kertaa -- mikä olisi silloin se pahe -- ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee _aina pohjaan saakka_, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim. paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat, se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys, tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And. K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."

Joskin nämä mietteet -- sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin oloihimme -- ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta, jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan -- juomarahaa. Se on hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja etäisyyden kultaamana ihannemaana.

Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19 p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa. Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja "Katzenjammeria", -- sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä ja muistikirjoissa -- ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä, mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin ja vaadittiin, -- sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia, eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.

Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta sanoessani -- leikkauksen jälkeen -- että oli kuin olisivat kaikki juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni. Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi. Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut... mutta mikä minun sitten oli?"

"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa: 'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva, kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus? -- -- Se, joka rakastaa yhtä, -- rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa -- -- Sanalla sanoen, se oli oikea nyrjähdys -- henkinen."

Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi. Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi, käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa, museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.

Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt, pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti. Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin, Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta, jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin tapahtui tangenttien avulla.

Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja sitä katseltava, ja silloin -- kun silmä nousee tietämättäsi ylös taivasta kohti -- silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää tien ja sinä tunnet -- jotain -- joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta. On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.

Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.

Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.

Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in" ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien ravintola.

Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista silmistä oli vaikea kestää."

Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika, tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä kertoa:

"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin, retorteihin ja pulloihin -- ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset, mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön -- ja mikä on pahempi (tai parempi) -- kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi se vetää."

Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista myöskin Liebigin metoodeista.

"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty, otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. -- -- Yhdessä semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana -- s.o. pääsiäisestä elokuuhun -- tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin laboratoriosta." -- Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat. -- Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia -- ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön -- vaan valitsee aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä, joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa puita -- ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat -- ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin organismiin otetut puut samalla lailla -- antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun -- suun -- kautta. Tuhka on toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu jo ruumiissa -- ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä. Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä -- ja sen paljous riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän saakka." -- -- -- -- --

* * * * *

Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa Nikolain palveluksessa, -- lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!

Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.

Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää, että hän on matkalla Pariisiin.

Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut mahdollista.

Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.

Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.

6.

Vallankumous 1848.

_Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. -- Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. -- Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. -- Taakka omalletunnolle_.

Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?

Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta. Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.

Ranskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita meluisammat ja verisemmät.

Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan