Part 7

"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle, jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista. Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."

Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta ja suostui mielellään.

Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".

Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan muuatta lystikästä kulkurilaulua.

Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.

"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea, ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille, joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan ymmärtänyt.

Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi, että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"

Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.

Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen kättänsä.

Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään maailmassa ja kantaisivat suurta surua.

Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka todisti elämää ja riemumieltä.

Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan. Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää — pääaiheena olivat "suuret päämäärät".

Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino oli aina jälellä.

Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä, vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta, toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.

Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.

Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.

Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta lemmen vaalista".

"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari... "Voihan Hannakin siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.

Rouva Schorn oli jo noussut ja silmäili maahan puoleksi hämillään.

Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.

Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.

"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."

Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut, näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:

"_Meidän_ täytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän? Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.

"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."

Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin, kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla tavallaan.

Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan, kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen avioliiton kahleille.

Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.

"... Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen orjansa... Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita vaimoaan kuten palvelustyttöä... Mutta se ei ole mitään muuta kuin halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten, muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."

Schorn uskalsi tehdä hiljaisen vastaväitteen:

"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä, niin —"

Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan, ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.

Mutta rouva Schorn katsoi hiljaisena eteensä, huomaamatta miehensä katsetta.

Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään ylimielisesti:

"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden valtiossa ei vaimo _saa_ kuten meidän päivinämme olla ainoastaan miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta kiitollisuudesta... Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"

Ja agitaattori selitti vapaan rakkauden oppeja tunnettuun tapaan.

"... Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."

Schorn, yksinkertainen Schorn rohkeni tehdä vielä toisen huomautuksen:

"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain rakastaj..."

Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei kuulisikaan miesten keskustelua.

Nuori mestari jatkoi keskusteluun kokonaan syventyneenä:

"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani, olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."

"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.

Mutta nuori käsityöläinen pysyi vakavana ja jatkoi:

"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta, ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä, joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia on _niin_, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän ammatistani parhaiten."

Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden, mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti luovuttaa Schornin vaimo!

Hän puhui jälleen ylimielisellä äänellä:

"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa. Siihen täytyy ensin tottua."

"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen. "Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."

"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme, silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa, kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin toisella."

Mutta vaiteliaaksi jäi nuori mestari loppu illaksi.

X

"Yhdellä ei saa olla mitä ei ole toisella."

Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen omaatuntoaan.

Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista epäilystä hänen omaan onneensa.

Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut selittää.

Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää poistuneet hänen mielestään.

Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt äidin ja vaimon osaa.

Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.

Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta, ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti demoonisella voimalla muut mietteet.

Ja Rassmann lietsoi salavihkaan edelleen.

Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa, jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.

Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen Hannan mieleen.

Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän, että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu vapaasta rakkaudesta".

Mutta käytäntö, kuka olisikaan nyt vielä ajatellut käytäntöä!

Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa, kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen, aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.

Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:

"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne. _Teillä_ on hauskaa aina."

Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta vaiteliaisuudestaan.

Mutta Hanna antautui yhä enemmin Rassmannin imartelujen valtaan.

Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan ollut taivutettavissa.

Tilaisuus siihen tarjoutui helposti.

Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily. Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.

"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"

Schorn iloitsi tästä päähänpistosta.

"Kas, se olisi sinun pitänyt tehdä jo aikoja sitte."

Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti juuri sitä mitä nyt oli tuleva.

Schorn jatkoi nopeaan:

"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista. Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja, niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."

Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa, riensi hän pois ja asia oli pian selvä.

Huvitukset alkoivat.

Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.

Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.

Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto; täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.

"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisia _minulta!_ Kysy Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on muodissa."

Näin sanottuaan meni hän jälleen työhönsä.

Oikein; Rassmannin täytyi se tietää.

Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa, kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.

Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.

Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.

Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan, puoliääneen itsekseen:

"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt, odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"

Se kuului enemmän koomilliselta kuin vakavalta.

Sitten huusi hän ääneen, katsomatta taakseen:

"Herra Rassmann, oletteko siellä?"

Kuultuaan jotakin kolinaa, kääntyi Hanna äkkiä ympäri.

Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!

"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan. Mutta _te_ voitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"

"Onko hän riidellyt kanssanne, Hanna?"

Rassmann seisoi aivan Hannan luona ja tarttui tämän käteen.

"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun otan."

"No, luulen, että uusi, harmaa pukunne pukee teitä hyvin —"

"Sen olette jo usein sanonut."

"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"

"Mitä puhuttekaan siellä —"

"Vain sitä minkä itsekin juuri tunnustitte."

"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin ajattelen."

"Ei, se oli totta, Hanna —"

Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa vasten.

"Hanna, rouva Schorn —"

"Gustav — herra Rassmann, mitä teette —"

Hän koetti tempautua irti.

"Vain sitä mitä tekisin, jos vapaa lemmenvaali tulisi voimaan."

"Ja nyt tahdotte jo siihen valmistua?"

Hanna nauroi.

"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.

"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä puhuko enää minulle niin."

Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —

Oltiin teatterissa.

Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen alkamista.

Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi, kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.

Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.

Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja kuiskutella toisilleen.

Se olikin ymmärrettävää.

Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn, joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin liiketoveri.

Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.

Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman miehensä seurassa.

Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon arvoinen kuin luultiin... tyynessä vedessä kalat kutevat...

Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.

Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta, jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita puoleensa.

Hän oli Rosaneiti.

Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle, huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki tervehtivän liikkeen viuhkallaan.

Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain huomaamatta.

Tämä antoi huipun kaikille arveluille Rassmannin elämästä.

Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.

Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.

Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen hyvistä ominaisuuksistaan.

Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta huomannut.

Rassmann hengitti keveämmin.

Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.

Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä enemmän Hannan kera.

Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla, jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.

Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön ulkopuolella oleville asioille.

Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.

Myöskin Rassmann ja rouva Schorn seurasivat heidän esimerkkiään.

Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä, sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.

Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren kohtaamista.