Part 4

Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin _in petto_.

"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin viiden taalarin velka, jos sinä —"

Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen valtaamana, sanoi hän:

— Tietysti, tietysti — ei kysymistäkään, rakas poikaseni.

— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.

Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa viidellä taalarilla.

Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan" tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä kaksikymmentä.

Olisipa sekin ollut kaunista, panna nämä kirkkaat rahat kirjoihin!

Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?

Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon, jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.

Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin tingeltangelia.

Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta leijonasta" konserttihuoneustoon.

V

Olipa se hurja ilta, samoin kuin edellinenkin!

Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.

Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän sai hän nauraa.

Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja se sai hänet pulaan.

Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä "parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa. Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita viinikellarinsa oivallisuudesta.

Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen, unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen. Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten laulun säestykseksi:

"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi mieleni ehdottamaan, että —"

Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet lempeämmälle tuulelle.

Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja kuiskutti yhtä mittaa: "... Hän on Schornin uusi liiketoveri... rahaa kuin roskaa... suuria tuumia mielessä... aikoo perustaa tehtaan tänne kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota juomme."

Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat Rassmanniin ja sampanjalaseihin.

Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen viininjuojiin.

Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:

"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu, hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."

Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.

Mutta juutalainen kauppias maksoi laskunsa ja poistui konserttisalista.

Huoneessa, jossa vallitsi suuri kuumuus, kohosi tunnelma yhä korkeammalle.

Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden näytellä "suuria herroja".

Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.

Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla, sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua. Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle, muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.

Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig — laseja koko seuralle".

Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja yleisen melun lävitse tytön jälkeen:

"Kansatar Hedwig, _kahdeksan_ lasia tarvitaan, kansalainen isäntä, _kahdeksan_ lasia!"

Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen vakinaisia puheenparsiaan.

Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan. Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina. Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen, ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa, joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.

Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.

Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja piipitti viinin autuuttamana:

"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän palkkansa."

Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.

Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:

"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda tai Antoinette.)

Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä seurustelua.

"... Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien pesään?... Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa ilman leikkauksia... No, se on hyvä... Ajatelkaas vain, hyvät herrat — Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen — mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"

Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.

Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä katseita.

Rosa näytti vanhan tuttavan syleilyssä kokonaan sulaneen.

Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun" tuntea olevansa vanhassa osassaan.

Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein, laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.

"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi sisällön yhdellä siemauksella alas.

Ja Schornin liiketoveri huusi uudelleen:

"Hedwig, vielä uusi pullo soittokunnan naisille —"

Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan, kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.

"Punaviiniä siis —"

Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.

Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:

"... Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä ei enää paljo kostunut... joku asiamies toimitti minut tähän soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni... on niin ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti aina siveydestään kiinni kynsin hampain."

Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:

"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?... Mitä sinä puuhailet?... Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös, minun on nälkä."

Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.

Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi toistaiseksi mitä tahtoikin.

Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.

Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.

Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.

Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut, painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.

"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi sormellaan uhaten:

"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.

Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.

Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.

"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi ‒"

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".

Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän:

‒ ‒ ‒ Mies sellainen kuin markiisi, hän ymmärtää sen paremmin — —

Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille. Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi kysymys ylevästäkin teoksesta.

Hämärsi jo aamu, kun erottiin.

Kun Rassmann oli maksanut laskunsa, olivat hänen rahansa melkein lopussa.

Kunnon Schornin kauniit kirjarahat!

Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.

VI

"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin päivä alkoi jo valeta."

Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin ajatukset olivat hänen luonansa.

Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta" tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen mennessä.

Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen, että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos pitkään.

Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta — mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin olikin miellyttävä ihminen.

Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä rouvaa kohtaan.

Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä hän ajattele mitään pahaa.

Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua, turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa valossaan.

Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen, olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.

Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle sukulaisten luo.

Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:

"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta pukunne sopii teille erittäin hyvin".

Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi sydämellisesti nauraen:

"Näetkös, Hannaseni, _siihen_ ei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."

Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa puku — hm —

Mutta Hanna oli huomannut, että puku "sopi erittäin hyvin".

Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain taloustoimensa sen sallivat.

Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet, mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi, että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan agitaattori hänen miehensä paras ystävä!

Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.

Mutta rouva Schorn ei tiennyt kaikesta tästä mitään.

Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni, olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää puhua."

Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen uskollisen käsityöläismestarin mielestä!

Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka on vilpitön kaikissa asioissa."

Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa asiain mennä menojaan.

Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli yöllä antanut potkun!

Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on, että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa. Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä ruoskaniskuja palkakseen!

Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä, se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa. Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se _vihaa_ teitä.