Aatetoverit

Part 13

Chapter 13597 wordsPublic domain

Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta inho pidätti hänet siitä.

Hän ei voinut sitä uskoa, ei, ei ikinä!

"Valehtelija, selviä ensin —" Näin sanoen kääntyi hän ja poistui; mutta hän horjui pehmeässä maassa sinne ja tänne.

Kadun kulmatalon edessä, juuri kuin hänen piti poiketa avonaiselle pellolle, jäi hän hetkiseksi seisomaan. Tässä oli muutamalle taululle kiinnitetty ilmoitus, jonka hän luki lyhdyn valossa: "Huomenna, perjantaina, aamupäivällä 10 aikaan myydään julkisella huutokaupalla Schornin avioparin talo siihen kuuluvine irtaimistoineen täkäläisellä raatihuoneella, huone n:ro 4..."

Schorn ei voinut lukea pitemmälle. Kirjaimet tanssivat hänen silmiensä edessä, kaikki meni hänessä mullinmallin. Hänestä tuntui kuin se kivinen jättiläiskuva, johon hänen kotinsa häpeä liittyi, olisi hänen muserrettava jättiläisvoimin.

Niin, nyt uskoi hän kaiken, mitä hulttio maantiellä oli hänelle kertonut.

Schorn näytti äkkiä muuttuneelta toiseksi olennoksi.

Suomukset, jotka tähän asti olivat sokaisseet hänen silmänsä, olivat pudonneet.

Kello löi juuri 8, kun hän seisoi talonsa edessä.

Pilvet olivat hajonneet ja kuu tuli kirkkaana näkyviin. Kaikkialla näki hän taloissa valoa, omassaankin. Hän hyppäsi yli aidan, oikeastaan tietämättä, mitä aikoi tehdä. Hän kulki puutarhan lävitse eteiseen. Katuovi oli avoinna. Ovella oli sama ilmotus kuin nurkallakin. Hän meni takaisin pihaan ja katsoi työpajaan. Mikäli hän saattoi nähdä oli se tyhjä. Hän vihelsi hiljaa Amille, koiralle — hän ei saanut mitään vastausta. Hän hiipi portaita ylös, avasi oven käytävään, kenenkään häiritsemättä. Hän meni lastenkamariin — kirkkaassa kuutamossa näki hän kaksi tyhjää kehtoa. Olihan Pätzoldt hänelle sanonut, että myös Liisu, suloinen valkotukka Liisu, oli seurannut pikku veikkoaan iäisyyteen.

Syvästi liikutettuna jäi Schorn seisomaan molempain pikkuvuoteiden eteen.

Silloin säikäytti hänet viereisestä huoneesta kuuluva heleä nauru.

Schorn kuunteli painaen korvansa ovea vasten.

"Hanna" — "Gustav" — "sinä" ja "sinä" kuuli hän.

Hän sysäsi oven auki. Kuului kaksinkertainen kauhun huuto.

Schorn ei ollut enää ihminen.

Hänen vaimonsa toverin sylissä —?

Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.

Hän teki hyppäyksen. Ja hän ulvahti kamalasti tuskasta.

"Vapaus, tasa-arvoisuus — roisto!!" huusi hän, ja tämä sulki silmänsä.

Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.

Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!" kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."

Kuinka olikaan hän kerran sanonut? "Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin ainoastaan ajatellessa!" Tässä oli ollut hänen ainoa filosofiansa.

* * * * *

"Murhaaja, apuun!" kajahti alhaalta kadulta.

"Schorn on murhannut vaimonsa!" kuului toinen ääni. "Kaksoismurha se on!" puuttui taasen toinen ääni sekaan. Ikkunat kilisivät, ovet narisivat, nuoria ja vanhoja riensi paikalle. Poliisi lähestyi, miehiä kaikenlaisissa aseissa. Kaikki ympäröivät taloa, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle. Silloin ovi sysättiin auki ja muuan mies astui ulos vaalein kasvoin, paita revittynä auki rinnalta. Hän puristi rintaansa kuin olisi pakahtumaisillaan.

Hän näytti mieheltä, joka on tehnyt tilin elämänsä kanssa.

Kaikki astuivat takaperin ja pakenivat.

Schorn ojensi kätensä. "Sitokaa minut, olen murhaaja. Olen, kuristanut vaimoni ja ystäväni — älkää peljätkö."

Ja kun poliisit astuivat hänen luoksensa, sanoi joku katsojain joukosta: "Siitä nähdään, että kun on varas, voi tulla murhaajaksikin." — Ja toinen lisäsi: "Ken on kerran istunut kuritushuoneessa, hän palaa aina sinne takaisin. Kukin etsii vertaisiaan."

Talon kiviportailta kuului koiran haukuntaa. Seurasi ystävällistä vinkunaa, ja Ami hyppi häntäänsä heiluttaen Schornia vasten. Tämä katsoi ympärilleen.

"Oi, päästäkää minut vielä tuokioksi", sanoi hän. Ja hän kumartui alas eläimen puoleen ja puristi sitä hartaasti rintaansa vasten. Ja samalla sanoi hän hiljaa. "Oisinpa tehnyt kuten sinäkin, niin olisi nyt toisin."

Hän painoi suukkosen koiran päähän ja seisoi kotvan vaiti, yksin tuskissaan.

Mutta Ami nuoli hänen kasvojaan. Joukon jaloissa liikkasi se sitte herransa jälkeen.