Part 5

-- Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä. Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen tähtensäkään. Kaikki on päättynyt -- minä olen antanut hänelle anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen, mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin, että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta, kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin tuli tilaisuus -- minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen elämäni katkeraksi... Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla... Mutta sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi rakastaa teitä, ettei koskaan...

Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.

-- Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi saattaa minut perikatoon.

Hän meni... Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja otti uudestaan häntä kädestä.

-- Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni, vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun apuani?

Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.

-- Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä, ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?

-- Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.

Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta. Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten, että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla tavalla.

-- Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De Forgea?

Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.

-- Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa, että hän on itse Dubrovskij.

-- Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka kohtelijaasti.

-- Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan...

-- Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.

-- Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki. Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.

-- Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.

-- No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.

-- Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle, joka heti antoi paperin.

-- Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään todista. Entäs opettaja?

-- Ei löydetä, oli taas vastaus.

Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei ollut elävän eikä kuolleen näköinen.

-- Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.

-- Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.

-- Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.

Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän uneen.

Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin laattialla ja vihelsi tuimaan: "_Voiton huudot kaikukohot_". Vieraat kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja kuinka? se jäi salaisuudeksi.

Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:

-- No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.

Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.

Kolmastoista luku.

Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin talossa.

Kolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus. Ruhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli sillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä ollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun lopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän voinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli joskus ollut tuttava.

Ruhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa vanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja painanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen muotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään teki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina seuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen tyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä sellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan näytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet koirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa koirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen nenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan leikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine käytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja ja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli ihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Mentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli kävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.

Mutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna -- ja vanha naisten ystävä ihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan viereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja onnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin kertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että mentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia jalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa, jott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset valjastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät ajelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella snuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä kääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi:

-- Mitä tuo palanut rakennus merkitsee, ja kelle se kuuluu?

Kirila Petrovitsch rypisti otsaansa. Muistot jotka palanut rakennus hänessä herätti, olivat hänelle vastenmieliset. Hän vastasi, että maa on nyt hänen ja että se ennen oli kuulunut Dubrovskijlle.

-- Dubrovskijlle? kertasi Vereiskij, kuinka, tuolle kuuluisalle rosvolleko?

-- Hänen isälleen, vastasi Troekurov, no, hänen isänsäkin oli tavallinen rosvo.

-- Mihinkäs meidän Rinaldomme on joutunut? Onko hän kiinni ja onko hän vielä elossa?

-- Elossa ja vapaana. No, ruhtinas, Dubrovskij on kai käynyt sinunkin luonasi?

-- Niin viime vuonna; hän on jotakin polttanut ja ryöstänyt. Eikö totta, Maria Kirilovna, että olisi ollut hauskaa lähemmin tutustua tuon romantillisen sankarin kanssa.

-- Mitä hauskaa! huusi Troekurov. Mascha on tuttava hänen kanssaan. Koko kolme viikkoa opetti Dubrovskij hänelle musiikkia eikä, Jumalan kiitos, ottanut mitään tunneistaan.

Ja nyt alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisesta valeopettajasta. Maria Kirilovna oli kuin tulisilla hiilillä. Vereiskijn mielestä oli tämä kaikki erittäin kummallista ja hän kuunteli suurella tarkkuudella, mutta muutti kuitenkin keskustelun. Ajelulta palattuaan käski hän valjastaa omat hevosensa ja, huolimatta Kirila Petrovitschin innokkaista pyynnöistä jäämään yöksi, matkusti pois heti teen jälkeen. Sitä ennen pyysi hän kuitenkin Kirila Petrovitschia tulemaan Maria Kirilovnan kanssa luoksensa vieraille, ja tuo ylpeä Troekurov suostui. Hän piti näet ruhtinas Vereiskijä jossakin määrässä itsensä vertaisena, koska tällä oli suuri omaisuus, kolmetuhatta kotona syntynyttä orjaa ja kaksi kunniamerkkiä.

Neljästoista luku.

Kaksi päivää ruhtinaan vierailun jälkeen lähti Kirila Petrovitsch hänen luokseen vieraisiin tyttärensä kanssa. Lähestyessään tämän tiluksia ei Kirila Petrovitsch voinut olla ihmettelemättä talonpoikien puhtaita ja hupaisennäköisiä asunnoita ja kivistä herrastaloa, joka oli rakennettu englantilaisen linnan malliin. Talon edessä oli viheriäinen niitty, jolla muutamia sveitsiläisiä lehmiä oli käymässä kellot kaulassa. Avara puisto ympäröitsi koko talon. Portaitten edessä kohtasi isäntä vieraansa sekä tarjosi kätensä nuorelle kaunottarelle. He tulivat komeaan saliin, jossa pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ruhtinas vei vieraansa ikkunan ääreen, josta oli hurmaava näköala. Siinä virtasi hiljalleen Volga, jolla vilisi lastatuita lotjia valkeine purjeineen sekä kalaveneitä, joita sattuvasti kyllä nimitetään "sielunvaaroiksi". Toisella rannalla oli kukkuloita ja peltoja; muutamat kylät antoivat vielä ympäryställe viehättävän, vilkkaan näön.

Senjälkeen mentiin katsomaan taulugalleriaa, jonka ruhtinas oli hankkinut ulkomailla. Ruhtinas puheli Maria Kirilovnalle taulujen arvosta ja merkityksestä sekä kertoi taiteilijain elämäkertoja. Hän huomautti taulujen puutteista ja eduista, puhuen taiteellisesti ja kuvaannollisesti eikä taiteentuntijan kylmällä, kaavan-omaisella tavalla. Maria Kirilovna kuunteli mielihyvällä häntä. Mentiin päivällisille. Troekurov oli täysin tyytyväinen Amphitryoninsa viineihin ja hänen kokkinsa laitoksiin, eikä Maria Kirilovnakaan tuntenut mitään huomautettavaa eikä jäykkyyttä tämän miehen seurassa, jonka hän vasta toisen kerran näki. Päivällisen jälkeen ehdotti isäntä vieraille, että mentäisiin puutarhaan.

Lehtimajassa siellä joivat he kahvia. Tämä lehtimaja oli leveän järven rannalla, jossa siellä täällä oli joku saari. Äkkiä kajahti suloinen soitanto ja seitsensoutoinen vene laski rannalle ihan lehtimajan viereen. Mentiin järvelle ja soudeltiin saarien ympärillä sekä noustiin maallekin muutamiin. Eräällä saarella oli marmorinen kuvapatsas, toisella yksinäinen luola, kolmannella muistomerkki salaperäisine kirjoituksineen, joka heti herätti Maria Kirilovnan naisellisen utelijaisuuden ylimmilleen. Hän kysyi ruhtinaalta kirjoitusten merkitystä, mutta tämän kohtelijaat selitykset eivät tyydyttäneet häntä. Aika lensi nopeaan, huomaamatta. Alkoi hämärtää. Kun ruhtinas huomasi, että alkoi tulla kalpea ja kaste lanketa, kiiruhti hän kotiin palaamista.

Siellä jo tee odotti heitä. Ruhtinas pyysi Maria Kirilovnan tekemään emännän tehtävät vanhanpojan talossa. Maria Kirilovna kaasi teetä kuunnellen samassa tuon viehättävän lörpöttelijän loppumattomia laverruksia. Yht'äkkiä kuului laukaus ja raketti valaisi seudun... Ruhtinas toi Maria Kirilovnalle saalin ja kutsui häntä ja Troekurovia balkongille.

Siellä pimeässä oli kirjava ilotulitus. Tulet kiemuroitsivat, nousivat ilmaan tähkien muotoisina, näyttivät tulisilta suihkulähteiltä, lankesivat tulisateena ja tähtinä alas -- sammuivat ja taas syttyivät uudet. Maria Kirilovna iloitsi, kuten pieni lapsi. Ruhtinas oli mielissään siitä ja Troekurov oli täysin tyytyväinen ruhtinaasen, sillä hän piti ruhtinaan tous les frais merkkeinä siitä, että tämä tahtoi häntä kunnioittaa ja olla hänelle mieliksi.

Illallinen oli komea, eikä ollenkaan se antanut perää päivällisille. Vieraat menivät senjälkeen heille valmistettuihin huoneisin ja seuraavan päivän aamulla ottivat jäähyväiset kohtelijaalta isännältään, He toivoivat taas pian saavansa nähdä toinen toisensa.

Viidestoista luku.

Maria Kirilovna istui huoneessaan avoimen ikkunan ääressä neuloen. Hän oli seonnut silkkien valinnassa, kuten Konradin morsian, joka lemmen hourailuissaan ompeli ruusun viheriäisestä silkistä. Neula liikkui nopeaan ja selvät kukan piirteet tulivat näkyviin huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa eivät olleet työssä, -- ne olivat kaukana.

Äkkiä pisti joku hiljalleen kätensä ikkunasta sisään, pani ompelupuille kirjeen ja katosi ennenkuin Maria Kirilovna oli ennättänyt tointua hämmästyksestään. Samassa astui palvelija sisään ja kutsui häntä Kirila Petrovitschin luo. Vapistuksella kätki Maria Kirilovna kirjeen kaulahuivinsa sisään ja kiiruhti kabinettiin.

Kirila Petrovitsch ei ollut yksinään. Ruhtinas Vereiskij oli hänen luonaan. Maria Kirilovnan astuessa sisään nousi ruhtinas ja kumarsi ääneti ja hitaasti, kuten hänen tapansa oli.

-- Tule tänne, Mascha, sanoi Kirila Petrovitsch. Minä ilmoitan sinulle uutisen, joka luullakseni ilahuttaa sinua. Kas tässä on sulhasesi, ruhtinas on kosinut sinua.

Maria Kirilovna peljästyi ja kävi kalman kalpeaksi. Hän oli vaiti. Ruhtinas lähestyi häntä ja otti liikutetun näköisenä kiinni hänen kädestään kysyen, suostuiko hän tekemään onnelliseksi hänen elämänsä. Mascha oli yhä vaiti.

-- Suostuu kai, tietysti hän suostuu, sanoi Kirila Petrovitsch, mutta tiedäthän tuon, ruhtinas, että tytöt eivät mielellään sano tuota sanaa. No, lapset, suudelkaa ja tulkaa onnellisiksi.

Mascha seisoi liikkumatta ja vanha ruhtinas suuteli hänen kättään. Kyyneleet alkoivat äkkiä virrata pitkin Maschan kalpeita kasvoja. Ruhtinas rypisti otsaansa.

-- Mene, mene, mene! huusi Kirila Petrovitsch, kuivaa kyyneleesi ja tule tänne takaisin iloisena. Tytöt itkevät aina kihlajaisissaan, jatkoi hän kääntyen Vereiskijn puoleen, se on kuten määrätty heille, Mutta nyt, ruhtinas, puhukaamme vähän asioista, se on myötäjäisistä.

Maria Kirilovna käytti mielellään tilaisuutta poistaakseen. Hän juoksi huoneesensa, sulkeutui sinne ja antoi kyynelien vapaasti virrata. Hän kuvaili itseään vanhan ruhtinaan vaimona. Ruhtinas alkoi äkkiä näyttää hänestä inhoittavalta ja vihattavalta... Häät kauhistuttivat häntä, kuten mestauspölkky.

-- Ei, ei! huusi hän epätoivossaan, parempi on mennä luostariin, ennemmin otan Dubrovskijn.

Samassa muisti hän kirjeen ja otti sen kiireesti esiin aavistaen, että se oli Dubrovskijlta. Todellakin oli se Dubrovskijn kirjoittama ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Illalla, kello kymmenen, samassa paikassa".

* * * * *

Kuu paistoi; yö täällä maalla oli hiljainen. Vieno tuulenhenki puhalsi välistä ja synnytti salaperäisen suhinan puutarhassa.

Kuten hento varjo, lähestyi nuori kaunotar kohtauspaikkaa. Vielä ei näkynyt ketään, mutta jo seisoi Dubrovskij hänen edessään. Tämä oli ollut lehtimajan takana piilossa.

-- Minä tiedän kaikki, sanoi Dubrovskij hiljaisella ja surullisella äänellä, muistatteko lupaustanne?

-- Te tarjootte minulle suojelustanne, vastasi Mascha, mutta älkää suuttuko, jos sanon, että se suojelus peloittaa minua.

-- Minä voisin vapauttaa teidät tuosta vihatusta miehestä.

-- Jumalan tähden, älkää koskeko häntä, älkää rohjetko koskea häneen, jos rakastatte minua. Minä en tahdo tulla syypääksi mihinkään kauheaan...

-- En koske häneen: teidän tahtonne on minulle pyhä. Hän saattaa kiittää teitä hengestään. Teidän nimessänne ei koskaan saa tehdä rikosta. Teidän täytyy olla puhdas minun rikoksistani. Mutta kuinka voin pelastaa teidät ankarasta isästänne?

-- Vielä on yksi toivo; minä toivon voivani liikuttaa häntä kyynelilläni ja valituksillani. Hän kyllä on yksipäinen, mutta hän rakastaa niin suuresti minua.

-- Älkää turhaa toivoko. Hän näkee teidän kyynelissänne vaan sellaista tavallista pelkoa ja inhoa, joka on yhteistä kaikille nuorille tytöille, kun he joutuvat naimisiin, ei oman lemmittynsä kanssa, vaan sen kanssa, jonka vanhemmat heille määräävät. Mutta jos hän saa päähänsä tehdä teidät onnelliseksi vasten omaa tahtoanne ja teidät väkisin viedä vihille ja teidän onnenne annetaan ijäksi riutuneen ukon valtaan?...

-- Niin silloin ... silloin ei auta mikään ... kosikaa te minua, minä tulen teidän vaimoksenne.

Dubrovskij alkoi vapista. Hänen kasvonsa lensivät veripunaisiksi ja muuttuivat kohta taas entistään vaaleammiksi. Hän oli kauvan ääneti, pää alaspäin.

-- Kootkaa kaikki voimanne ja rukoilkaa isäänne, heittäytykää hänen jalkainsa juureen, esitelkää hänelle kaikki tulevaisuuden kauhut ja oma nuoruutenne yhdistettynä riutuneen ja irstaan ukon kanssa, sanokaa, ettei rikkaus tuota teille hetkenkään iloa; loisto viehättää ainoastaan köyhää ja sitäkin vaan hetkisen; älkää hellittäkö isäänne, älkää peljätkö hänen vihaansa ja uhkauksiansa niin kauan kuin on vähänkin toivoa, Jumalan tähden älkää jättäkö rukoilematta. Mutta jos ei mikään auta, niin käyttäkää ankaruutta. Sanokaa, että jos hän ei taivu, niin te löydätte kauhean suojelijan...

Ja Dubrovskij peitti kasvonsa käsillään, hän tahtoi tukehtua. Mascha itki.

-- Kurja, kurja on kohtaloni, jatkoi hän taas katkerasti huoaten. Teidän edestänne antaisin henkeni. Hurmaavaa oli nähdä teidät etäältä, hurmaavaa koskea teidän käteenne, ja nyt kun minulle tarjoutuu tilaisuus painaa teidät riehuvaa sydäntäni vasten ja sanoa: "minä raukka, minä olen sinun -- sinun ijäti", niin silloin täytyy minun hyljätä tuo autuus, täytyy kaikin voimin syöstä se luotani! Minä en rohkene heittäytyä teidän jalkoihinne ja kiittää taivasta tuosta odottamattomasta, ansaitsemattomasta palkinnosta. Oi! kuinka minun pitäisi vihata sitä miestä ... mutta minä tunnen, ettei sydämessäni nyt ole vihan sijaa.

Ja hiljaa syleili hän tytön soreata vartaloa ja painoi häntä hiljaa sydäntään vasten. Luottavasti lepäsi tytön pää nuoren rosvon olkapäällä ... molemmat olivat vaiti...

Aika kului.

-- Jo on aika, sanoi Mascha vihdoin.

Dubrovskij ikäänkuin havahtui unesta. Hän tarttui Maschan käteen ja painoi hänen sormeensa sormuksen.

-- Jos ai'otte tulla luokseni, sanoi hän, niin tuokaa sormus tänne, pankaa se tuohon tammen koloon. Siitä minä tiedän, mitä on tehtävä.

Dubrovskij suuteli vielä hänen kättään ja katosi puitten sekaan.

Kuudestoista luku.

Ruhtinas Vereiskijn kosinta tuli koko naapuriston tiedoksi. Kirila Petrovitsch sai vastaanottaa onnentoivotuksia; häitä valmisteltiin. Mascha yhä vaan kielsi päättävän myönnytyksensä. Samassa tuli hänen käytöksensä yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi vanhaa sulhastaan kohtaan. Ruhtinas ei siitä välittänyt; hän ei pitänyt lukua lemmestä, vaan tyytyi tytön sanattomaan myöntymykseen.

Aika kului! Mascha päätti vihdoinkin ruveta toimimaan ja kirjoitti sentähden ruhtinas Vereiskijlle kirjeen. Hän toivoi voivansa herättää tämän sydämessä yleviä tunteita ilmoittaessaan suoraan, ettei hän tuntenut vähintäkään rakkautta ruhtinaasen, rukoili ruhtinasta heittämään sikseen koko naimispuuhat hänen kanssaan ja päinvastoin puolustamaan häntä isän ankaruutta vastaan. Salavihkaa antoi hän kirjeen ruhtinas Vereiskijlle. Tämä luki sen yksinäisyydessä eikä vähääkään tullut liikutetuksi morsiamensa avomielisyydestä. Päin vastoin huomasi hän, että oli välttämätöntä kiirehtiä häitä, ja piti sentähden tarpeellisena näyttää kirje tulevalle apilleen.

Kirila Petrovitsch tuli haltioihinsa. Töintuskin sai ruhtinas hänet lupaamaan, ett'ei edes katseellaan osoittaisi Maschalle, että oli saanut tiedon kirjeestä Kirila Petrovitsch suostui siis olemaan puhumatta Maschalle mitään siitä, mutta päätti samassa olla tuhlaamatta aikaa ja määräsi jo seuraavan päivän hääpäiväksi. Ruhtinaan mielestä oli tämä erittäin viisaasti ajateltu, hän meni morsiamensa luo ja sanoi tälle, että kirje saattoi hänet hyvin surulliseksi, mutta että hän aikaa myöten toivoo voivansa ansaita morsiamensa rakkauden, ja että paljas ajatuskin erota morsiamestaan on hänelle liian raskas sekä ett'ei hän voi itse suostua omaan kuolemantuomioonsa. Sen jälkeen suuteli hän arvokkaalla tavalla Maschan kättä ja meni pois sanomatta sanaakaan Kirila Petrovitschin päätöksestä.

Mutta tuskin oli ruhtinas ajanut pihalta, kun jo isä astui sisään ja käski jyrkästi Maschan olemaan valmiina seuraavana päivänä. Maria Kirilovna, joka vielä oli tuskissaan ruhtinas Vereiskijn ilmoituksen johdosta, alkoi itkeä ja heittäytyi isän jalkoihin.

-- Isä, isä, huusi hän sydäntäsärkevällä äänellä, älkää murtako minua; minä en rakasta ruhtinasta, minä en tahdo tulla hänen vaimokseen.

-- Mitä tämä merkitsee? sanoi isä uhkaavasti. Tähän asti olet ollut vaiti ja myöntyväinen, mutta nyt, kun kaikki on päätetty, rupeet sinä kapinoimaan ja kieltämään. Älähän nyt hulluttele; sillä et minulta mitään voita.

-- Älkää murtako minua, toisti Mascha-raukka. Minkätähden ajatte minut luotanne ja annatte minut miehelle, jota en rakasta? olenko minä suututtanut teitä? Minä tahdon jäädä luoksenne, kuten ennenkin. Isä! ilman minua tulee teidän ikävä ja vielä sitäkin ikävämpi, kun ajattelette, että Maschanne on onneton. Isä, älkää pakottako minua, minä en tahdo mennä naimisiin.

Kirila Petrovitsch tuli liikutetuksi, mutta kätki tunteensa ja työnsi tytön luotansa sanoen hänelle jyrkästi:

-- Nuo ovat lörpötyksiä, tyhmyyksiä, kuuletko sinä? Minä tunnen sinut paremmin ja tiedän, mikä sinulle on onneksi. Kyyneleet eivät sinua auta. Ylihuomenna ovat hääsi.

-- Ylihuomenna! kiljahti Mascha. Oi Jumalani! Ei, ei, mahdotonta, se ei saa tapahtua! Isä, kuulkaa: jos te olette päättänyt musertaa minut, niin minä löydän puolustajan, jota ette arvaakkaan; te saatte nähdä sen, te kauhistutte, siihen te olette saattanut minut.

-- Mitä? mitä? sanoi Troekurov, uhkauksia! minulleko uhkauksia? sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, että minä teen kanssasi, mitä et aavistakkaan. Sinä rohkenet peljättää minua, kelvoton! Katsotaanpas, kuka tulee sinua puolustamaan.

-- Vladimir Dubrovskij, huusi Mascha epätoivossaan.

Kirila Petrovitsch luuli, että Mascha oli tullut hulluksi ja katseli häntä kummastellen.

-- Hyvä! sanoi hän pienen ajan kuluttua, odota keitä tahdot pelastajaksesi, mutta saat istua kuitenkin tässä huoneessa -- tästä et mene ulos ennen häitäsi.

Ja Kirila Petrovitsch meni ulos sulkien oven perässään.