Part 3

Hevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi hevosia, ja he ajoivat pois pihalta.

Silmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja sortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan. Sydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: "auttakaa, auttakaa!"

-- Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.

-- Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut palkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.

-- En suinkaan, vastasi seppä.

Samassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten kaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä -- ja valitushuudot vaikenivat.

Pian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat pelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa Tulisateena lensivät kipinät ja -- mökit syttyivät palamaan.

-- Nyt on kaikki hyvin! huusi Arhip, mitenkä se palaa, ah! Pokrovskojesta on kai juhlallista katsella.

Samassa veti uusi ilmiö hänen huomionsa puoleensa: siellä juoksi kissa palavan vajan katolla tietämättä, mihin hyppäisi. Joka puolelta ympäröitsivät sitä liekit. Valittavalla naukumisellaan pyysi eläinraukka apua. Pienet pojat olivat kuolla naurusta katsellessaan sen toivottomuutta.

-- Mitä te, perkeleet, nauratte, sanoi seppä vihaisesti; ettekö pelkää Jumalaa; Jumalan luoma on kuolemaisillaan ja te siitä iloitsette -- ja asetettuaan tikapuut palavan katon räystästä vasten kiipesi hän ylös pelastamaan kissaa.

Kissa ymmärsi hänen aikeensa ja osoittaen tavallaan kiireellistä kiitollisuutta, tarttui hänen hihaansa. Puoleksi palaneena tuli seppä alas saaliineen.

-- No, pojat, hyvästi nyt, sanoi hän hämmästyneille alustalaisille, minulla ei enää ole täällä paljon tekemistä, olkaat onnelliset älkäätkä minua katkeruudella muistelko.

Seppä meni. Tuli riehui vielä jonkun aikaa. Vihdoin se sammui, mutta kekäleet hehkuivat vielä pimeässä yössä. Raunioitten ääressä kävelivät vahingon kärsineet Kistenevkan asukkaat.

Seitsemäs luku.

Seuraavana päivänä levisi tieto tulipalosta yli koko seudun. Jokainen selitti sen omalla tavallaan ja omien ajatustensa mukaan. Toiset vakuuttivat, että Dubrovskijn miehet, juotuaan itsensä juovuksiin hautajaisissa, olivat varomattomuudessaan sytyttäneet talon, toiset taas syyttivät kirjureita, jotka olivat juoneet talossa; monet myöskin tiesivät, että Dubrovskij itsekin oli palanut virkamiesten ja palvelijain kanssa. Muutamat arvasivat kuitenkin oikein ja vakuuttivat, että tuohon kauheaan onnettomuuteen oli syynä itse Dubrovskij. Seuraavana päivänä oli Troekurov ajanut palopaikalle ja itse johtanut tutkimusta. Tuli ilmi, että ispravnikka, maa-oikeuden asessori, asianajaja ja kirjuri samoinkuin Vladimir Dubrovskijkin, lapsenhoitaja Jegorovna, kuski Anton ja seppä Arhip olivat kadonneet teille tietämättömille. Kaikki alustalaiset ilmoittivat, että virkamiehet olivat palaneet silloinkuin katto putosi. Heidän palaneet luunsa kaivettiin esiin. Akat Vasilisa ja Lukeria sanoivat, että olivat nähneet Dubrovskijn ja seppä Arhipin vähän ennen paloa. Seppä Arhip oli yleisen ilmoituksen mukaan elossa, ja hän oli luultavasti pää -- ellei vaan ainoakin syyllinen tulipaloon. Raskauttavat epäluulot lankesivat Dubrovskijn päälle. Kirila Petrovitsch lähetti kuvernöörille tarkan kertomuksen tapahtumista ja uusi rikos-asia syntyi.

Pian toisenlaiset uutiset taas antoivat ajattelemiselle ja uteliaisuudelle uutta aihetta. Ilmaantui rosvoja, jotka levittivät kauhua koko tienoosen. Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin heidän tähtensä, osoittautuivat mitättömiksi. Toinen toistaan merkillisempi rosvous tapahtui. Turvassa ei oltu matkalla eikä kodissa. Selvällä päivällä liikkui muutamia kolmivaljakoita rosvoja täynnä yli koko kuvernementin. He pysäyttivät matkustajat ja postin, ajoivat kyliin, ryöstivät herrastaloja ja polttivat niitä. Joukon päällikkö mainittiin erittäin viisaaksi, rohkeaksi ja jalomieliseksi. Hänestä kerrottiin ihmeitä. Dubrovskijn nimi oli kaikkein huulilla, kaikki luulivat, että se on hän, eikä kukaan muu, joka johtaa rohkeita rosvoja. Erästä seikkaa vaan ihmeteltiin. Troekurovin talo oli säästetty. Rosvot eivät ryöstäneet ainoatakaan hänen vajoistaan, eivätkä pysäyttäneet ainoatakaan hänen kuormaansa. Tavallisella ylpeydellään selitti Troekurov tämän seuraukseksi siitä pelosta, jonka hän oli ymmärtänyt itsestään herättää koko kuvernementissä, kuin myöskin eriomaisen poliisilaitoksensa ansioksi, jonka hän oli kyliinsä perustanut. Alussa naapurit naureskelivat Troekurovin korkeita ajatuksia, ja jokainen odotti, että kutsumattomat vieraat poikkeisivat Pokrovskojeenkin, jossa heillä kyllä olisi ollut olemista, mutta vihdoinkin täytyi heidän yhtyä häneen ja tunnustaa, että rosvot osoittivat hänelle käsittämätöntä kunnioitusta. Troekurov riemuitsi; joka kerta kun kuuli Dubrovskijn uusista rosvouksista, pilkkaili hän kuvernööriä, ispravnikkaa ja komppanian päälliköitä, joitten kynsistä Dubrovskijn aina onnistui päästä livahtamaan vahingotta.

Sillä aikaa lähestyi 1 päivä lokakuuta, jolloin oli Troekurovin kylässä kirkkojuhla. Mutta ennenkuin käymme edemmäksi, täytyy meidän esitellä lukijalle muutamia henkilöitä, jotka hänelle ovat outoja, tai joista me vaan vähän mainitsimme kertomuksemme alussa.

Kahdeksas luku.

Lukija ehkä jo arvaa, että Kirila Petrovitschin tytär, josta olemme vasta jonkun sanan maininneet, on kertomuksemme sankaritar. Sinä aikana, jota kertomuksemme koskee, oli hän seitsentoistavuotias sekä parhaassa kukoistuksessaan. Isä rakasti häntä suuresti, mutta käyttäytyi häntä kohtaan omalla omituisella yksipäisyydellään, milloin koettaen tyydyttää hänen pienimmätkin oikkunsa, milloin taas pelättäen häntä jyrkällä ja joskus ankarallakin käytöksellään. Troekurov oli vakuutettu tyttärensä rakkaudesta, mutta ei koskaan voinut saavuttaa tämän luottamusta. Tytär tottui peittelemään häneltä tunteitaan ja ajatuksiaan, sillä hän ei koskaan voinut tietää, millä tavalla isä niitä arvostelee. Maschalla ei ollut ystävää, vaan sai hän kasvaa yksinäisyydessä. Naapurien vaimot ja tyttäret tulivat harvoin Kirila Petrovitschin luo, jonka tavalliset puheet ja huvitukset vaativat miesseuraa, eivätkä sopineet naisille. Harvoin esiintyi kaunottaremme vieraitten seurassa, jotka joivat Kirila Petrovitschin luona. Suunnaton kirjasto, jossa suurimmaksi osaksi oli ranskalaisten kirjailijain tuotteita kahdeksanneltatoista vuosisadalta, oli jätetty hänen huostaansa. Hänen isänsä, joka ei koskaan lukenut mitään muuta, kuin "_Kunnon kyökkipiikaa_", ei voinut ohjata tytärtään kirjain valinnassa, joten Mascha selailtuaan monenlaisia teoksia jäi vihdoin romaaneihin. Tällä tavalla täydensi hän itse kasvatustaan, joka oli muinoin alettu mamselli Mijoun johdolla, johon Kirila Petrovitsch osoitti suurta luottamusta ja suosiota, mutta jonka hänen sittemmin täytyi lähettää salavihkaa toiselle maatilalleen, kun hänen ystävyytensä seuraukset tulivat liian ilmeisesti näkyväisiksi. Mamselli Mijou jätti erittäin suloisen muiston jälkeensä. Hän oli hyvä tyttö, eikä koskaan käyttänyt väärin sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä nähtävästi oli Kirila Petrovitschiin, joten hän siis erosi suuresti toisista lemmityistä, joita Kirila Petrovitsch ehtimiseen vaihetti. Itse Kirila Petrovitschkin rakasti nähtävästi häntä enemmän kuin muita, ja noin yhdeksän vuotias mustasilmäinen poika, jonka kasvoissa esiintyi mamselli Mijoun etelämaalaiset kasvonpiirteet, kasvatettiin hänen luonaan, ja hän tunnusti sen pojakseen huolimatta siitä, että joukko avojalkaisia poikia, jotka olivat niin Kirila Petrovitschin muotoisia kuin vesipisarat ovat toistensa kaltaisia, juoksivat hänen ikkunainsa alla, ja pidettiin alustalaisina. Kirila Petrovitsch kirjoitti Moskovasta pikku Saschalleen ranskalaisen opettajan, joka saapuikin Pokrovskojeen kertomiemme tapausten aikana.

Tämä opettaja miellytti Kirila Petrovitschia hienolla ulkonäöllään ja vaatimattomalla käytöksellään. Hän näytti Kirila Petrovitschille muuttokirjansa ja antoi hänelle kirjeen eräältä Troekurovin sukulaiselta, jonka luona hän oli ollut neljä vuotta kotiopettajana. Kirila Petrovitsch tarkasti nämät ja oli kaikkeen muuhun tyytyväinen, paitsi opettajan nuoruuteen, ei sentähden, että hän olisi arvellut, että ranskalainen on liian nuori omatakseen sitä kärsivällisyyttä ja kokemasta, jonka onneton opettajantoimi vaatii, vaan sentähden, että hänellä oli omat epäluulonsa, jotka hän heti päätti ilmaista. Hän käski sentähden kutsua luokseen Maschan.

Kirila Petrovitsch ei itse osannut ranskaa, jonka vuoksi käytti tytärtään tulkkinaan.

-- Tule tänne, Mascha, ja sano tälle mossiolle, että otan hänet, mutta vaan sillä ehdolla, ett'ei hän rohkene ruveta minun tyttöjäni hakkailemaan, taikka minä hänet, sen koiranpenikan .... käännä se hänelle, Mascha.

Mascha punastui ja kääntyen opettajan puoleen sanoi ranskaksi, että isä toivoo häneltä siivoa ja kunnollista käytöstä.

Ranskalainen kumarsi tytölle ja vastasi, että hän toivoo ansaitsevansa kunnioitusta, vaikkapa hänelle ei suosiota osoitettaisikaan.

Mascha käänsi sanasta sanaan hänen vastauksensa.

-- Hyvä, hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch. Ei tässä tule kysymykseen suosio eikä kunnioitus. Hänen virkansa on ohjata Saschaa ja opettaa hänelle lukua ja maantiedettä -- käännä tämä hänelle.

Maria Kirilovna käänsi lievemmillä sanoilla isän karkeat sanat, ja Kirila Petrovitsh päästi ranskalaisensa sivurakennukseen, jossa häntä varten oli kammari.

Kasvatettu kun oli ylimyksellisissä ennakkoluuloissa, ei ranskalainen tehnyt suurta vaikutusta Maschaan. Opettaja oli hänen mielestään samanarvoinen kuin orja tai käsityöläinen, ja orja sekä käsityöläinen eivät olleet hänen mielestään miehiä. Hän ei huomannut herra De Forgen hätääntymistä, hänen hämmästystään, vapisemistaan ja äänensä väreitä. Muutamia päiviä peräkkäin tapasi hän ranskalaisen jotenkin usein, mutta ei kunnioittanut häntä erittäin suurella huomaavaisuudella. Odottamaton tapaus saattoi hänen ajattelemaan varsin toisin ranskalaisesta.

Kirila Petrovitschin talossa kasvatettiin tavallisesti aina muutamia nuoria karhuja, jotka olivat Pokrovskojen omistajan päähuvituksena. Pienenä ollessaan tuotiin karhunpojat joka päivä vierashuoneesen, jossa Kirila Petrovitsch tuntikausia vietti niiden kanssa, ärsyttäen niitä kissoja ja koiranpenikoita vastaan. Tultuaan suuremmiksi pantiin ne kahleihin odottamaan varsinaisia ärsytyksiä. Väliin kuljetettiin niitä herrastalon ikkunain alla sekä lykättiin niitten eteen tyhjä viinatynnyri, johon oli lyöty nauloja. Karhu nuuski tynnyriä, koski hiljaan, ja naulat pistivät käpälään; karhu suuttuu ja sysää kovemmin, mutta sitä kipeämmältä ottaa. Se tulee aivan raivoihinsa, hyökkäilee karjuen tynnyriä vasten ja tekee sitä siksi kuin eläinraukalta otettiin pois tuo tynnyri. Väliin sattui, että rattaiden eteen valjastettiin pari karhua, pantiin hyvällä tai pahalla vieraita rattaille ja päästettiin karhut menemään jumalan nimeen. Mutta parhaimpana huvituksenaan piti Kirila Petrovitsh seuraavaa:

Karhua kiusattiin nälällä ja suljettiin se sitten tyhjään huoneeseen köydellä seinään kiinnitettynä. Köysi oli niin pitkä, että se ulettui yli koko huoneen, paitsi vastakkaiseen nurkkaan, joka siis oli yksin vapaa hirmustuneen pedon hyökkäyksistä. Tavallisesti tuotiin joku uusi vieras tämän huoneen ovelle, tuupattiin sisään karhun luo, ovi sulettiin ja onneton uhri jätettiin yksinään karvaisen erämaan pedon kanssa. Vieras raukka kiitti, jos hän revittyine vaatteineen ja kädet naarmuja täynnä pääsi tuohon vaarattomaan nurkkaan, mutta hänen täytyi toisinaan koko kolme tuntia seisoa likistäen itseään seinää vasten ja katsella, kuinka raivoisa peto parin jalan päässä hyppeli, nousi takajaloilleen, karjui, mörisi ja koetti saada kiinni hänet. Muutamia päiviä opettajan tulon jälkeen johtui Troekurovin mieleen kestitä häntäkin karhuhuoneellaan. Sentähden kutsui hän eräänä aamuna tämän luokseen, vei pimeitä käytäviä pitkin, ja yht'äkkiä aukeni sivu-ovi -- kaksi palvelijaa lykkäsivät ranskalaisen sisään ja panivat oven lukkoon. Toinnuttuaan hämmästyksestään näki opettaja seinään sidotun karhun, joka kaukaa nuuski vierastaan ja yht'äkkiä nousten takajaloilleen hyökkäsi karjuen häntä kohden... Ranskalainen ei peljästynyt eikä juossut pakoon, vaan odotti hyökkäystä. Karhu lähestyi; De Forge otti taskustaan pienen pistoolin, tähtäsi nälistyneen pedon korvaan ja laukasi. Karhu kaatui. Kaikki kokoontuivat, ovi avattiin -- Kirila Petrovitsch astui sisään kummastellen huvinsa loppunäytöstä.

Kirila Petrovitsch tahtoi välttämättömästi saada selitystä asiaan. Kuka oli ilmoittanut De Forgelle karhusta, tai miksikä hän piti taskussaan ladattua pistoolia? Hän lähetti hakemaan Maschaa. Mascha tuli ja käänsi isän kysymykset ranskalaiselle.

-- Minä en ole mitään kuullut karhusta, vastasi De Forge, mutta pidän aina mukanani pistoolin, koska en aijo kärsiä loukkauksia, joista tässä asemassa ollen en voi vaatia hyvitystä.

Mascha katseli kummastellen häntä sekä käänsi Kirila Petrovitschille hänen sanansa. Kirila Petrovitsch ei vastannut mitään, käski vaan viedä karhun ulos ja nylkeä se. Sitten kääntyi hän miestensä puoleen ja sanoi:

-- Millainen poika! ei peljästynyt, eipä jumal'auta peljästynyt. Ja siitä hetkestä alkoi hän rakastaa De Forgea eikä aikonut häntä enää panna koetukselle.

Mutta tämä tapaus teki vielä suuremman vaikutuksen Maria Kirilovnaan. Hänen mielikuvituksensa sai uutta aihetta: hän näki kuolleen karhun ja De Porgen seisovan sen luona puhellen hänen, Maschan, kanssa rauhallisesti. Hän näki, että urhoollisuutta ja ylpeää itserakkautta voi löytyä muissakin, kuin aatelisissa, ja alkoi siitä asti kunnioittaa opettajaa aina julkisemmin ja julkisemmin. Heidän kesken syntyi jonkinlainen yhteys. Maschalla oli kaunis ääni ja suuret musikaaliset lahjat, De Forge suostui antamaan hänelle tunteja. Tämän jälkeen ei lukijalle ole vaikea arvata, että Mascha rakastui De Forgeen, Taikka ei itsekään sitä itselleen tunnustanut.

Yhdeksäs luku.

Juhlan edellisenä päivänä alkoi kokoontua vieraita; toiset jäivät herrastaloon ja sen sivurakennuksiin, toiset voudin luo, toiset pappilaan, toiset varakkaitten talonpoikain luo. Tallit olivat täynnä matkustajain hevosia, pihoilla ja vajoissa oli joukottain monenlaisia ajopelejä. Kello yhdeksän aamulla soitettiin jumalanpalvelukseen, ja kaikki kiirehtivät uudelle kivikirkolle, jonka Kirila Petrovitsch oli rakennuttanut ja jota hän joka vuosi kaunisteli. Niin suuri joukko ylhäisiä rukoilijoita oli kokoontunut etteivät talonpojat voineet saada sijaansa kirkossa, vaan täytyi heidän jäädä esikartanoon jo kirkkopihaan. Jumalanpalvelus ei alkanut: odotettiin Kirila Petrovitschia.

Hän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti paikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet kääntyivät Maria Kirilovnaan -- edelliset ihailivat hänen kauneuttaan, jälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat lauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä rukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella kumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi "tämän temppelin perustajan".

Jumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä. Kirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki kulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella, naiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos kumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin. Huoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä, jotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat säännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja viinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä kahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja karahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari, että "pöytä on katettu" -- ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui pöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti paikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat yhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen, heitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku Saschan kanssa.

Palvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun eivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein aina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen puheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi täydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli pihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.

-- Kuka se on? kysyi isäntä.

-- Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.

Ovi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja aikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin viidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava leuka koristi häntä.

-- Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton Pafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja päivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi: rakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.

-- Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa takkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä jo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun etupyörän rauta irtaantui melkein pois -- mitäs tehdä? Onneksi oli lähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun melkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia -- ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään Kistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä -- --

-- Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan urhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?

-- Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan minä pelkään. Ajatteleppas -- joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään aika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi kahdenkertaisesti.

-- Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?

-- Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei Gavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne ... se on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt omistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä ilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä pitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut armollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta ajatteleppas -- ehkä tulee vielä talollekin.

-- Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti Kirila Petrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.

-- Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on aivan tyhjä.

-- Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan; mihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli vieraista ja nyljet talonpoikiasi -- osaathan sinä kyllä haalia kokoon.

-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi Anton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme aineesta -- ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa rasvasen palan kanssa.

Kirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen, joka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä opettajan vieressä.

-- No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa kiinni Dubrovskij.

Ispravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin soperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.

-- Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen saaneet.

-- Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt ispravnikka.

Vieraat nauramaan.

-- Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi Kirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras Aleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin paikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on viimeiseksi nähty?

-- Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka naisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.

Kaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli jotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen vierasvaraisuutensa tähden.

-- Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään kirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole tilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta tietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan, ja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle kaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja ajattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala varjelee. -- Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja ilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on tapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot ryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja aikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei kaikki, hevosen ja rattaat.

-- Minä olin kuolla; Herra Jumala! kuinka käy Vanjuschkani? Ei auttanut mikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin siunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.

-- Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku kenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin kolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja parrakas -- oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin miesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka matkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun tiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja puhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni hänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän; minä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita rikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä putipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä liene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän tuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä tavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää? Voutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä, minä olen syyllinen, synti sai vallan -- minä valehtelin. Jos niin on, vastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein tapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi kenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä, kahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen palvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati hän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No -- ja hän -- -- isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi minulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät postiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen, sanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän varkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä aavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta väittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin, rahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti pois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä tammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.

Kaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan kertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden hänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli etenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli täyttänyt salaisella pelolla.