Part 2

-- Oi, herra, niin me olemme kuulleet. Näinä päivinä sanoi Pokrovskojelainen meidän kylänvanhimpamme luona ristijäisissä: "tarpeeksenne jo olette laiskotellut, pian tulette Kirila Petrovitschin käsiin". Mutta silloin sanoi seppä Mikita hänelle: piisaa jo Savelitsch, älä saata surua kummille äläkä loukkaa vieraita. Kirila Petrovitsch on Kirila Petrovitsch ja Andrei Gavrilovitsch on Andrei Gavrilovitsch -- mutta kaikki me kuulumme Jumalalle ja Tsaarille; mutta vieraan suuta ei voi tukkia.

-- Ehkä ette tahdo tulla Troekurovin vallan-alaisiksi.

-- Kirila Petrovitschin vallan-alaisiksi! Jumala varjelkoon ja suojelkoon! -- hänen omillaankin on kova olo, ja jos vielä tulee vieraita -- niin hän ei ainoastaan nylje heidän nahkaansa, vaan vieläpä repii heidän lihansakin. Ei! Jumala antakoon vaan Andrei Gavrilovitschin vallita kauvan ja jos Jumala hänen ottaa pois, niin emme tahdo ketään muuta herraksemme kuin sinua, meidän elättäjäämme. Älä sinä jätä meitä, me puolustammekin sinua. -- Näin sanoessaan heilutti Anton piiskaansa, nykäsi suitsista, ja hevoset juoksivat kovaa laukkaa.

Vanhan kuskin uskollisuus liikutti Dubrovskija, hän vaikeni ja vaipui mietteihinsä. Toista tuntia oli kulunut, kun yht'äkkiä Grischa herätti hänet huudollaan: "Tuoss'on Pokrovskoje", Dubrovskij kohotti päätään. He ajoivat leveän järven rantaa, josta lähti pieni joki luikerrellen kukkulain välissä. Eräällä kukkulalla, viheriäisen lehdon yläpuolella kohosi viheriä katto ja suuren kivitalon seinä -- kirkko vanhoine kellotapulineen, sekä ympärillä mökkejä yrttitarhoineen ja koivuineen. Dubrovskij tunsi tämän paikan; hän muisti, että hän juuri tällä samalla kummulla oli leikkinyt pienen Mascha Troekurovan kanssa, hänen, joka oli häntä kaksi vuotta nuorempi ja jo silloin oli sievä kaunottaren alku. Hän tahtoi tiedustella Antonilta tyttöä, mutta jokin voima pidätti häntä siitä.

Lähestyessään herrastaloa näki hän valkean puvun vilahtelevan puutarhassa puitten välissä. Samassa löi Anton hevosia ja noudattaen kunnianhimoa, joka on yhteinen herrasajureille ja vossikoille, ajoi täyttä laukkaa yli sillan ja puutarhan sivutse. Päästyään kylästä kohousivat he vuorelle ja Vladimir näki koivikon ja sen vasemmalla puolella, avonaisella paikalla, harmaan talon punaisine kattoineen. Hänen sydämensä sykki -- hänen edessään oli Kistenevka ja isänsä köyhä talo.

Kymmenen minuutin perästä hän jo ajoi herrastalolle. Sanomattomalla mielenliikutuksella katseli hän ympärilleen. Kahteentoista vuoteen ei hän ollut nähnyt syntymäpaikkaansa. Koivut, jotka silloin juuri olivat istutetut, olivat kasvaneet suuriksi ja tiheiksi puiksi. Piha, jota ennen oli koristanut kolme kukkapenkkiä, joitten välitse puhtaaksi lakaistu tie kierteli, oli muuttunut villiksi niityksi, jolla hevonen kävi lie'assa. Koirat alkoivat haukkua, mutta tunnettuaan Antonin vaikenivat heti ja heiluttelivat vaan karvaisia häntiään. Mökeistä tuli alustalaisia, jotka ympäröivät nuoren herransa osottaen äännekkäillä huudoilla iloansa. Töintuskin voi hän tunkeutua tuon innokkaan joukon lävitse ja juosta rappeutuneille portaille. Porstuassa kohtasi hän Jegorovnan, joka kyyneleet silmissä syleili kasvattiaan.

-- Terve, terve, hoitajani, sanoi Vladimir, likistäen rintaansa vasten vanhaa hyvää eukkoa, entäs isä? missä hän on? millainen hän on?

Samassa astui saliin horjuvin askelin korkeavartaloinen, kalpea ja laiha ukko, puettuna yötakkiin ja myssyyn.

-- Missä on Volodka? kysyi hän heikolla äänellä ja samassa Vladimir jo syleili innokkaasti isäänsä.

Ilo sai sairaan liian paljon vapisemaan, hän tuli hermottomaksi, jalkansa eivät häntä kannattaneet ja hän olisi kaatunut, ell'ei poikansa olisi tukenut häntä.

-- Miksi nousit vuoteeltasi, sanoi Jegorovna hänelle, jaloillasi et voi seisoa ja pyrit kuitenkin ihmisten luo.

Ukko kannettiin makuuhuoneesen. Hän voi kyllä puhua, mutta ajatukset sekosivat eikä sanoilla ollut mitään yhteyttä. Hän oli hiljaa ja vaipui uneen. Vladimiria kauhistutti hänen tilansa. Hän jäi ukon huoneesen ja pyysi jäädä kahdenkesken isänsä kanssa. Palvelijat tottelivat ja menivät väentupaan Grischan luo, jossa he omalla tavallaan kestitsivät häntä kaikella mahdollisella hyväsydämisyydellä kiusaten häntä kysymyksillään ja tervehdyksillään.

Neljäs luku.

Dubrovskij tahtoi muutamia päiviä tulonsa jälkeen ryhtyä asioihin käsiksi, mutta isä ei voinut antaa hänelle tarpeellisia tietoja, eikä Andrei Gavrilovitschilla ollut asianajajaa. Selaillessaan isänsä papereita löysi hän ainoastaan asessorin ensimmäisen kirjeen ja vastauksen siihen. Tästä hän ei voinut saada selvää käsitystä riita-asiasta, jonkatähden päätti odottaa sen ratkaisua, luottaen asian oikullisuuteen.

Sillä välin heikkoni Andrei Gavrilovitsch yhä. Vladimir vaali hellästi isäänsä, joka uudestaan oli muuttunut lapseksi, aavistaen, että tämän loppu oli lähellä.

Valitus-aika loppui sillävälin, eikä ylempiin oikeuksiin oltu vedottu. Kistenev kuului siis Troekuroville. Schabaschkin tuli hänen luokseen onnittelemaan ja kysyi kumarrellen: koska Troekurov ottaa uuden tilan haltuunsa; hoitaako hän sitä itse vai antaako jollekin muulle hoidettavaksi? Kirila Petrovitsch hämmästyi. Luonteeltaan oli hän oikeutta harrastava, mutta kostonhimo oli vienyt hänet liian pitkälle. Omatunto vaivasi häntä. Hän tiesi, missä tilassa oli hänen vastustajansa, vanha nuoruudenystävänsä -- ja voitto ei ilahuttanut häntä. Hän heitti uhkaavan katseen Schabaschkiniin etsien syytä, josta voisi ruveta häntä torumaan, mutta kun hän ei mitään sellaista löytänyt, niin sanoi hän vaan vihaisesti:

-- Mene ulos, en tarvitse sinua!

Kun Schabaschkin näki, että Troekurov ei ollut hyvällä päällä, lähti hän kumarrellen pois. Jäätyään yksin alkoi Kirila Petrovitsch kävellä edestakaisin lattialla tuimaan viheltäen; "_Voiton huudot kaikukohot_". Tätä vihelsi hän aina ollessaan mielenkiihkossa.

Vihdoin antoi hän valjastaa hevoset keveäin vaunujen eteen, pukeusi lämpösiin (oli jo syyskuun loppupuoli) ja istui itse ajamaan.

Pian sai hän nähdä Andrei Gavrilovitschin talon. Vastakkaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Kostonhimo ja vallanpyynti tukehuttivat osaksi hänen paremmat tunteensa. Mutta ne pääsivät kuitenkin lopulta voitolle. Hän päätti sopia vanhan toverinsa kanssa, hävittää riidan jäljetkin antamalla tälle takaisin hänen omaisuutensa. Rauhoitettuaan omantuntonsa tällä hyvällä aikeella ajoi Kirila Petrovitsch täyttä laukkaa naapurinsa talolle -- suoraan pihalle.

Samaan aikaan istui sairas ikkunan ääressä. Hän tunsi Kirila Petrovitschin -- ja kauhistus kuvautui hänen kasvoissaan. Purppuranpuna levisi noille tavallisesti vaaleille kasvoille, silmät iskivät tulta ja hän lausui muutamia ymmärtämättömiä sanoja. Hänen poikansa, joka tarkasteli talouskirjaa, hämmästyi nähdessään isänsä mielenliikutuksen. Vihan ja kauhun valtaamana osotti sairas pihalle. Hän kääri takkinsa liepeet tiukemmalle, yritti nousta nojatuoliltaan ja pääsikin pystyyn, mutta -- kaatui yht'äkkiä. Poika juoksi hänen luokseen. Ukko makasi tunnotonna, hengittämättä: hän oli saanut halvauksen.

-- Pian, pian lääkäriä hakemaan! huusi Vladimir.

-- Kirila Petrovitsch kysyy teitä, sanoi palvelija sisään tullessaan.

Vladimir antoi palvelijalle tuiman katseen.

-- Sano Kirila Petrovitschille, että hän joutuun korjaa luunsa, ennenkuin minä käsken ajaa hänet pois pihalta -- mene!

Iloissaan juoksi palvelija täyttämään herransa käskyä. Jegorovna löi käsiään yhteen.

-- Ystävämme, sanoi hän kimakkaalla äänellä, sinä saatat itsesi onnettomuuteen! Kirila Petrovitsch syö vielä meidät.

-- Suus' kiinni, lapsenpiika, huusi vihastunut Vladimir. Lähetä Anton heti kaupunkiin noutamaan lääkäriä!

Jegorovna meni. Porstuassa ei ollut ketään, kaikki olivat juosneet ulos katsomaan Kirila Petrovitschia. Palvelijat olivat jääneet seisomaan portaille ja saivat kuulla palvelijan vastauksen Kirila Petrovitschille nuoren herransa nimessä. Istuessaan vaunuissaan kuuli Kirila Petrovitsch sen; hänen kasvonsa tulivat mustaksi kuin sysi; hän hymyili halveksivasti ja ajaessaan käyden pitkin pihaa katsoi julmasti palvelijoihin. Hän katsoi myös ikkunaan, jossa hetki sitten oli näkynyt Andrei Gavrilovitsch, mutta häntä ei enää ollut. Jegorovna seisoi portailla; hän oli unohtanut herransa käskyn. Palvelijat puhuivat äänekkäästi äskeisestä tapahtumasta. Yht'äkkiä tuli Vladimir heidän luoksensa ja sanoi katkonaisella äänellä:

-- Ei tarvita lääkäriä -- isäni on kuollut.

Syntyi suuri hämminki. Palvelijat hyökkäsivät vanhan herran kammariin. Siellä lepäsi vanhus nojatuolissaan, johon Vladimir oli hänet kantanut, oikea käsi riippui ales lattiaan asti, pää oli painunut rinnalle -- elonmerkkiäkään ei enää ollut tuossa ruumiissa. Se ei vielä ollut tullut kylmäksi, mutta kuolema oli siihen jo painanut leimansa. Jegorovna voivotteli. Ruumis jätettiin palvelijain huostaan. He sen pesivät, pukivat virkapukuunsa, joka oli ommelta vuonna 1797, sekä auttivat sille pöydälle, jonka ääressä he niin monta vuotta olivat palvelleet häntä.

Viides luku.

Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Ukkoraukan ruumis makasi arkussaan. Se oli vaatteella peitetty, ympärillä paloivat kynttilät. Ruokasali oli alustalaisia täynnä. He olivat valmiit kantamaan herransa viimeiseen lepokammioonsa. Vladimir ja palvelijat tarttuivat arkkuun ja kantoivat sitä. Pappi kulki etumaisna, hänen jälissään lukkari laulaen hautausvirsiä, ja Kistenevan isäntä vietiin viimeisen kerran kynnyksensä yli. Arkku kannettiin puistotietä -- kirkko oli puiston takana.

Päivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun tultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota vanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli hänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.

Kirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet osoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi seisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut -- mutta hänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir meni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta -- hänen jälkeensä alustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät kovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir ja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset seurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan -- kaikki läsnäolijat heittivät sinne pivollisen hiekkaa -- hauta peitettiin, kumarrettiin sille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti, ennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.

Jegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat hautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa päivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja lukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä sekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään. Troekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön tiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä seurauksia.

-- Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on, jos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän on, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.

-- No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti Jegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. -- hänen vastustajansa ei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi koski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä, kun Grischa hänelle ärjyi: "ulos, vanha koira, pois pihalta!"

-- Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin yhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila Petrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin -- kauhistuu ja peljästyy, mutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi...

-- Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin lauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille. Hautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, -- mutta onko se Jumalalle samantekevä?

-- Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir Andrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on millä kestitään -- mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin kestitsemme teitä, rakkaat vieraat.

Tämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat näiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he herrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.

Sillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti tukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki hän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein vaipuivat suohon -- hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota tiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten välissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir seisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen päässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne kalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha Troekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa menettää vähäisen omaisuutensa -- ja siinä tapauksessa on kerjuu edessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen hiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä. Ne olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava -- aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä tietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä, ennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.

Pappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen mieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän tuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät huomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:

-- Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän ei tarvitse tänne jäädä -- eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.

Vaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.

Lähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat olivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir kummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa. Portailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti, selittivät väelle jotakin.

Mitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä vastaan, "mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?"

-- Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään, tuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan sinusta!...

Vladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.

-- Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo muuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.

Vladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.

-- Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten kanssa.

-- Puhele, ystävä, huusi joku joukosta, puhele ja koeta liikuttaa noitten vihelijäisten omiatuntoja.

Vladimir lähestyi virkamiehiä. Schabaschkin seisoi huolettoman näköisenä ja katseli ylpeästi ympärilleen. Kun ispravnikka, joka oli suuri, paksu, noin viidenkymmenen vuotias, punakka ja viiksikäs mies, näki Dubrovskijn tulevan, niin hän käheällä äänellään huusi:

-- Minä siis uudestaan sanon teille, mitä jo äsken sanoin: piirioikeuden päätöksen mukaan kuulutte te nyt Kirila Petrovitsch Troekuroville, jonka puolesta täällä on herra Schabaschkin. Totelkaa häntä, mitä ikinä hän käskisikin; ja te, naiset, rakastakaa ja kunnioittakaa häntä, niin hän on teidän suuri suosijanne.

Sanottuaan tuon vanhan kokkapuheen alkoi ispravnikka nauraa täyttä kurkkua, ja Schabaschkin ja muut jäsenet seurasivat hänen esimerkkiään.

Vladimir oli pakahtua suuttumuksesta.

-- Suvaitkaa minun kysyä, mitä tämä merkitsee? kysyi hän teeskennellyllä kylmäverisyydellä iloiselta ispravnikalta.

-- Mitäkö tämä merkitsee, vastasi tuo sukkela virkamies, tämä merkitsee sitä, että me olemme tulleet panemaan tämän talon Kirila Petrovitsch Troekurovin valtaan ja käskemään vieraitten mennä pois hyvällä.

-- Mutta teidän olisi paremmin sopinut kääntyä minun puoleeni, kuin talonpoikieni, ja ilmoittaa omistajalle, että hän tulee pois isännyydestään.

-- Entinen omistaja Andrei Gavrilovitsch, Dubrovskijn poika, on kuollut Jumalan armosta, mutta kuka te olette, sanoi Schabaschkin julkealla tavalla -- -- me emme tunne teitä emmekä tahdo tunteakaan.

-- Teidän jalosukuisuutenne, tämä on meidän nuori herramme -- sanoi ääni joukosta.

-- Kuka siellä rohkeni suunsa avata! huusi ispravnikka, mikä herra? Teidän herranne on -- -- Kirila Petrovitsch Troekurov -- -- kuuletteko, lurjukset?

-- Ei niinkään, huusi sama ääni.

-- Tämä on kapinaa! ärjyi ispravnikka. Hoi, kylänvanhin, tule tänne!

Kylänvanhin astui esiin.

-- Hae heti se, joka rohkeni minua vastustaa, kyllä minä hänet!...

Kylänvanhin kääntyi väkijoukkoa päin ja kysyi, kuka puhui? Mutta kaikki olivat ääneti. Takapuolelta alkoi kuulua murinaa, se kasvoi ja muodostui yht'äkkiä kauheiksi valitushuudoiksi. Ispravnikka puhui matalammalla äänellä ja aikoi ruveta lohduttamaan...

-- Mitä häntä tässä katselemme, huusivat alustalaiset, pojat, ottakaa hän kiinni.

Joukko alkoi liikkua. Schabaschkin ja maaoikeuden jäsenet hyökkäsivät porstuaan ja sulkivat oven jälessään.

-- Pojat, ottakaa kiinni! huusi sama ääni, ja joukko alkoi hyökätä eteenpäin,

-- Seis, konnat, huusi Dubrovskij, mitä te teette! Te saatatte itsenne ja minut onnettomuuteen; menkää kotiinne ja jättäkää minut rauhaan. Älkää peljätkö, tsaari on laupias; minä pyydän häneltä apua; hän ei meitä hylkää; me olemme kaikki hänen lapsiaan; mutta kuinka hän voisi teitä puolustaa, jos te rupeette kapinoimaan ja rosvoilemaan?

Nuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun vaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja oikeudenjäsenet -- istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui Vladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä kiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.

Vladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.

-- Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi, jatkoi asessori, -- nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat hyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää vaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme kotiin.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole enää täällä isäntä.

Näin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.

Kuudes luku.

Siis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli minulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo, syntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan vihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!...

Vladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä valokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan, ruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee perheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan rikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen koirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan sinne hänen haareminsa. -- Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta; kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet kaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä, väliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli kaikki hiljaa.

Vladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan papereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia eri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs mytty, jonka päällä oli kirjoitus: _Vaimoni kirjeet_. Suurella liikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin sodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi niissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että oli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan ystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton pikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin viisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.

Vladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä huomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir pani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta. Virkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he olivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa. Inholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä. Joku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.

-- Minä tahdoin ... minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä, vastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.

-- Mutta mitä sinä kirveellä teet?

-- Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo kirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä -- ja katsokaappas sitäkin...

-- Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.

-- Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen tietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut ... ja muuten meneekö viina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu -- kanslistit aikovat voittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan... Äh, nyt ne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.

Dubrovskij rypisti otsaansa.

-- Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole syylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.

Arhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen, ja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija rupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.

-- Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.

-- Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.

-- Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.

-- Vahdinvaihto, mutisi Arhip.

-- Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.

Dubrovskij meni edemmäs. Kaksi miestä tuli häntä vastaan, ne huusivat häntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.

-- Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.

-- Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, -- kuinka kauvan olemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?...

-- Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?

-- Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.

-- Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei henkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton, hevonen rattaiden eteen.

Grischa meni. Hetken kuluttua hän jo tuli äitineen. Akka ei ollut riisunut yltään tänä yönä, eikä kukaan muu kuin kirjurit ollut ummistanut silmiänsä.

-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij, eikö ketään jäänyt taloon?

-- Ei ketään muita kuin kanslistit, vastasi Grischa.

-- Tuokaa tänne heiniä tai olkia, sanoi Dubrovskij.

Miehet juoksivat talliin ja palasivat takaisin sylit täynnä heiniä.

-- Pankaa portaitten alle ... kas niin. No, pojat, nyt tulta!

Arhip aukasi lyhdyn ja Dubrovskij sytytti päreen.

-- Kuuleppas, Arhip, minä luullakseni kiireessäni suljin etuhuoneen oven, mene pian avaamaan se.

Arhip juoksi porstuaan -- ovi oli auki. Arhip sulki sen ja väänsi lukkoon jupisten puoliääneen: vai vielä avaamaan! ja tuli Dubrovskijn luo.

Dubrovskij sytytti päreellään heinät, ne leimahtivat ilmituleen ja valaisivat koko pihan.

-- Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!

-- Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen sinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne vallassa.

-- Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä sinua, me tulemme mukanasi.