Part 9

Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut vielä ehtinyt lämmetä.

Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi, hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui kylmänlaiselta.

Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni. Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.

Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä nukuimme muutamalle särkälle.

_Toukokuun 3 p._ läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.

Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan, mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi nyt koko pelastuksemme toivo.

Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme kuin eläimet sen meheviä neulasia.

Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella. Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.

Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään käsin.

Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin ja idässä näkyi useampia.

Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen. Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se kostui.

Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa, mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.

Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.

Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.

Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini. "Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin mukaani, sillä siitä _minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä!_ Sitten nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.

Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.

Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon, jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia polttavassa auringon paahteessa.

Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä kuiskimaan.

Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt liittoutuneet tuhoamaan meidät.

Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös, pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi minulle pitävänsä kaikki menetettynä.

Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut. Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen. Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä löytyvän.

Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.

Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin sitten.

Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä. "Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen taivallustamme pilkko pimeässä.

Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella. Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.

Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta; sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.

Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin kuultavasti: "Omia jälkiämme!"

Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt, kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.

Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla, silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi minua kuitenkin.

Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.

Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva. Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo, mikä onni! Se _oli_ Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt meiltä pakoon!

Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme matkaa itään päin.

Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla, jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.

Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson -- ja nyt!

Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia, vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien, susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.

Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista, murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti okaiset ja tiheät pensaat.

Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että olimme pelastetut.

Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien, jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan, ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa, hyväksyin minä ehdotuksen.

Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin, makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään, silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.

Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.

Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.

Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme, jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme pidin sitä vastoin kuolleina.

Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään valveilla.

Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti, ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.

Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.

En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan, tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten, missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat. Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet hukkaan.

Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä, sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.

Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.

Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun peitti kylmä yösumu.

Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla, jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!

* * * * *

Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma, mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.

En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa. Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin, jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.

Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet, kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja uusia voimia -- se oli juhlahetki!

Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin aivan äärestä.

Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan kuin paikka oli ihmisen vallassa.

Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä hänelle tarpeellisen määrän vettä?

Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin, kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja kevein askelin takaisin omia jälkiäni.

Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.

Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi; sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta pysähtyä odottamaan päivän koittoa.

Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja. Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde valaisi metsän äsken aitomustat komerot.

Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.

Kun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta syttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli vain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas yli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei ollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä. Otin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.

Kasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin hänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja mielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan, konttasi luokseni ja kähisi: "Minä kuolen!"

"Tahdotko vettä?" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja painui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin toisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi merkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen hän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi toisenkin.

Kasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä taas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että meidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja peseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt kieltäytyä.