Part 8

"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä. Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah, jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki, niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä auttakoon!"

Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä muistiinpanot.

Yö _toukokuun 1 p:vää_ vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.

Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.

Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se edes hieman ruumista.

Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen. Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin inhoen pullon eräälle särkälle.

Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?

Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti. Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut ollenkaan.

Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös, pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.

Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt. Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko ajan haastanut vedestä.

Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.

Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.

Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei ottanut noustakseen.

Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.

Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan, mutta kuormat purettiin pois.

Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.

Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5 km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.

Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella käännähtämään. Vain nyt -- en ennen enkä myöhemmin -- minä epäilin tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.

Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.

Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka katkerata olikaan herätä todellisuuteen!

Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia! Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!

Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri. Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä vedin huopapeitteen ylleni.

Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en _tahtonut_ kuolla.

Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea, ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin, kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.

Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään; molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan haastoivat puuta heinää.

Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.

Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti nyyhkyttäen hän ryömi pois.

Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.

Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä. Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas. Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos joimme sen veren.

Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki luuhun.

Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava haju löyhkäsi leppärieskasta.

Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää. Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa. Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se oli.

Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli heidät.

Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.

Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat, jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina: muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.

Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin, mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan tavaroita.

Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan, ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn, kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.

Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita, matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja, kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.

Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.

Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin", purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina "kigiisiin" (huopamattoon).

Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.

Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.

Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa metsäisten rantainsa välissä.

Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja, joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.

Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein, mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa astua paratiisin yrttitarhaan.

Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.

Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.

Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki, ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti. Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä poistuin kuolevan vierestä.

Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.

Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.

Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.

Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme. Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää taakseni kääntynyt.

Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en _tahtonut_ kuolla aavikolle, olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen arvoa niinkuin nyt.

Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.

Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän harjaa kohti.

Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen. Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä, kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.

Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja vääntelihe kuin mato.

Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului hyvin kaukaa.

Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta, joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa. Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.

Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani, hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen paikkaansa.

Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä. Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.

Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja -- enemmän koneellisesti kuin tarkoituksella -- kymmenen paperossia.

Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.

Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa. Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.

Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.

Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.

Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana. Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.

9.

VETTÄ!

Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.

Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen. Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen, väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut, valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös; astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.

Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät, nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.