Part 7

Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän _täytyi_ päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.

Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja elämän keväästä."

Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko, riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!

Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.

Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti keltaisen hiekan kirpeä heijastus.

Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.

Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään: molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä noutamaan.

Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain 10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.

Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla. Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.

Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa, sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä kanssa.

Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.

Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään saadakseni paremmin tilaa.

Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4° lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi ja virkistäväksi.

Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut otsansa sitä vastaan.

Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.

Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin tulivat kaivoon kurkistamaan.

Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä. Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän täytyy saada.

Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, -- -- kun hän äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. -- "Kurruk kum", hiekka on kuiva, kaikui ääni haudasta.

Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät salaisuuksiaan ilmaisseet.

Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme, hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.

Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken. Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.

Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.

Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä ja olivat vielä voimissaan.

Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon ympärillä.

8.

VEDETÖNNÄ!

Auringon noustessa _huhtikuun 27 p._ uhrattiin kameeleille mitä uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni, matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.

Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä! Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.

Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?

Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin. Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.

Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin. Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!

Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän, mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin kuitenkin astumaan.

Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä. Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.

Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä, missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan. Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti jano.

Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa. Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet ymmärtämään, että _siellä_ oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja pettyneenä.

Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi, levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun keskipisteenä!

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä harjalla, mihin _15:s leiri_ "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta puolin ympäröi tukalat paikat.

Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!

Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.

Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko huomiomme puoleensa.

Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä, levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.

Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu, luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, _ett'emme_ kuolisi.

_Huhtikuun 28 p._ heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten toisiaan huimassa tanssissa.

Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.

Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.

Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.

Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme. Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.

Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi. Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli riippuu ja sieramet laajenevat.

Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.

Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan, kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä kolmas matkueemme jäsen hukkaan.

Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen. Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.

Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit, perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä, pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.

Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla purjehdusvedellä, takaisin leiriin _n:o 17_, mihin arkut jätettiin.

Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.

Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa "kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.

Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.

Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna yhtyi karavaaniin.

Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä. Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.

Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä. Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.

Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä, mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään. Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.

Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat, syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta, muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.

Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa: särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.

_Huhtikuun 30 p._ tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.

Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi käskenyt heitä herkeämään.

Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä polkua pitkin.

Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin. Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas "tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas mentiin eteenpäin.

Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin" kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä perästä päinkään selvää tullut.

Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena. Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan, kirjoitettiin _huhtikuun 30 p._ ja kuuluivat näin:

"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää. Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."