Part 6

Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä. Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme. Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.

Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja sisälmyksiä.

Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen neljä munaa levähdyspäivänä.

_Huhtikuun 16 p._ painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.

_17 p:nä_ näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin lähestyessä.

_Huhtikuun 18 p._ koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.

Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä, kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt. Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien alla ratsastaessaan.

Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa. Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.

Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa hanhia uiskenteli suurissa joukoin.

Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi. Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle. Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.

Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi; vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.

Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.

19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä yhdeksi järveksi.

Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.

Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana, käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.

Muutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla hylätty ruohomajakin ja kun _huhtikuun 21 p:nä_ jatkoimme matkaa itään järven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien toiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan poppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet luulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet noudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli joku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi mainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä se mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja tie päättyi. Metsäkin pian loppui.

Erään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren välitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova, harvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat tasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren juurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme kolme hevosta syömästä.

Nyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni noudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät läntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan _Maral-bashista_ oleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä suolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta. Mies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin kannattavan.

Hän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne olevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut eikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi kuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy pisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään Takla-makaniksi.

Heitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään ja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori oikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän harjaksi, joka painui aavikkoon.

Kun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada raikasta vettä, käytettiin _huhtikuun 22 p._ lepoon. Kameelit ja viimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla kasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli, ja sieltä oli laaja näköala yli seudun.

Vuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona kohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään vuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä. Kaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi aavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen viivan.

Päivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli täältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen mukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km päivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden päivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme Jarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä kymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain puolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.

Näin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä aavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa kuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja yksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit. Illan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän säiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.

_Huhtikuun 23 p._ oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet, ja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven kaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen talojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui maisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin matkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät rinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.

Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi" (korkeaksi hiekaksi).

Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu vähän matkaa taaksepäin.

Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden, joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan. Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se oli, majesteetillinen maisema.

Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei taaksepäin!

Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä eläimille.

Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy polveen.

Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa, hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.

Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.

Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy pahoin, jos meitä etemmä seuraa.

Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle hengen.

Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet, nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän laitumen olevan.

Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.

7.

KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.

Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä kulkupaikkoja.

Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme vaikean paikan.

Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä, helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas vilvoittaa ruumista tuulessa.

Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana. Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia vuoren selkiä.

Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin, missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle, käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.

Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas. Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa. Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.

Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin. Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn. Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.

Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa. Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.

Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä. Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan. Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti, että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.

Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!

Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä. Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.

Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka. Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme kidutti meitä.

Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.

Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.

Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan kuului.

Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat 30 ja 35 m.

"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän Khotan-darjan läheisyyttä -- eihän se omiksi iloikseen olisi uskaltautunut näin kauvas aavikolle.

Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli täytetty heinillä ja olilla.

Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?

Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon valoisammaksi.

Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.

Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa, sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.