Part 5

Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi loi vettä henkensä edestä.

Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat valkoiset lakkipahat päässä.

Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida jälellä olevaa matkaa.

Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.

Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.

Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa metriä.

Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön aikaan leiriin.

Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.

6.

AAVIKOLLE LÄHTÖ.

Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.

Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki _arbassa_, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta, niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin, josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.

Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko _Takla-Makan_, mahtavan Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka, joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa ollessaan muutatin leirimme _Merket_ kylään Jarken-darjan itärannalle.

Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.

Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista, jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?

Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla _täytyi_ olla joku alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, -- kuinka syvällä se sitten lienee ollutkaan -- jolle ne perustuivat, eikä niitä ollut halveksittava.

Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.

Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.

Viimeinkin Islam ja Jakub palasivat _huhtikuun 8 p:nä_. Kauvan kauppaa hierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa ostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia 180 markasta kappaleen.

Niiden nimet ja ijät olivat:

_Ak-tuja_ (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, _Boghra_ (Uros) 4 vuotias, _Näär_ (Korkea) 2 vuotias, _Babaj_ (Ukko) 15 vuotias, _Tjong-kara_ (Iso Musta) 3 vuotias, _Kitjick-kara_ (Pikku Musta) 2 vuotias, _Tjong-sarik_ (Iso Kimo) 2 vuotias, _Kitjick-sarik_ (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.

Emme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista, nimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja kulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis, valkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä roikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli tavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin. Näär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä lähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä. Muut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet kauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.

Kameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä talvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne näyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli hyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj oli myös ostanut sylyyksellisen "arkkania" (kameelinvillanuoraa) matka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.

Isolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja saivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä viimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden kameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden suurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme, Jolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin ensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi, hyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä villatukun kiskaistuksi.

Jarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa miestä: _Muhammed Shakin_, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli tottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi lähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja lapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja rehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme eronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun onnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän aina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien maatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha levisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.

_Kasim Akhunin_, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa, asuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna kameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen, lujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja kodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.

Mutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille siksi _Kasim Akhunin_ Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed Shahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä neljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja silloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma kuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä osaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi) erottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja täysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut.

Hänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli raaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti kannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi hyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että tämä oli nimitetty "karavaaninbashiksi" eli karavaaninohjaajaksi ja muiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä hänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta. Mutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä arvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta kokemuksestaan tunsi aavikkoa.

Paitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka myöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti meidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa kanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta kun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli oikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla ratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan ristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin kimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat laskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota ympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon nokittavaksi.

Islam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista kalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon työaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman hedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien elatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se kuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos matkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman virkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan kulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella maalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.

_Huhtikuun 9 p._ tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin sullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä rautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87 ja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis yhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä soikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen Intiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen ohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja kaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.

Jo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla elämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja ruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin taakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain maahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin. Siihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat kiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin varmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri, joten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat kuormasatulan kehyksenä.

Meillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi, varsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia, jauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita, turkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta matkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi valokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja, kokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea yhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita, kolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa arkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä kahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko lailla raskaat.

Kameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin nenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi solmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu, aukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka estää sitä luisumasta irti.

Neljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja jälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa, joten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan saatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka ilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja maanlaadusta.

Islam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen. Boghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia tieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka leiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille arkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä istuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.

Kevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä lukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui päivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla, kärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa aasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä kaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä on hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä hymyilevältä keväältä näyttänyt.

Tyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat pitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot. Hetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset seisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota lähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä tälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan kalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin karavaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan odottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta, tehty ikuiseen hiekkaan!

Mentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala rytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi turpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin peltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä; näistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa myöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja kuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta kameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui pitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien, oltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja sen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät lauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies taluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.

Minä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli erinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein hirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille vaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään haittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat vastenmielisiltä.

Jätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme tasaiselle arolle ("däshtille"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja viitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin näkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita hiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina tuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi suolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä, mataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana oli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me vesiuurroksen luona pysähdyimme.

Puolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin, jotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat jäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin irralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja eläimineen näytti aika somalta.

Astuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan intialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin asiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen, jonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja munia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle ja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona. Koirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan siis ylen hupaisa maalaiskuva.

Jos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin lähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden sijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen luettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät matkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme hiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat muodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen pohjoisesta etelään päin.

Koetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli mentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit kaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt niiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen. Semmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten vastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.

Kolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa kaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa; odotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni lätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat tarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.

Vielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin ruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja suolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja munankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä kaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä harvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin pakattuna vasussa.

Poppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat alkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan kameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät karttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin. Kuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia ja kellastuneita lehtiä kasautunut.

Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.

Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji, oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.

Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen, mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa, 100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia toteltava.

Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.

1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne sidottiin kiinni.