Part 4

Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat, että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.

Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.

Jäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja eläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin vähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä vuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.

Pantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme yhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella laella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon etumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea takajalka, sarvet ja tereskikimput.

Se oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja riippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja puuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä vaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva halkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.

Siinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat köysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin jakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten onnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän matkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui ajoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi suistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin pidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä olevaa jäätä.

Havaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin rastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä. Pahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen ja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme varovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille mahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön uomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno tai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme neuvottelua.

Lunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli pingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin kohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat puhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi näytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen kuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät kirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli muodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin. Syvin näistä halkeamista oli 6,8 m.

Ilta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä paluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut löytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä kohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman apuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme kaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää liukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi pinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi, -torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi ihmisvoimat riittäneet.

Noustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä molemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt vielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.

Sunnuntaina _elokuun 12 p._ lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä epäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen pilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu vieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona ja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin milloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi moreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi päivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut yksinäisyyttä.

Eikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi tekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten nähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa. Päivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.

Saatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa ilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon teetarjotinta, joka päivät päästään "nääntyi" samojen ruokalajien alla: "tjisslikkaa" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa) "ashia", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä, osaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan niin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja leipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli vuotta, aina Pekingiin saakka.

Jonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja aika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia herkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja pysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani. Teetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän tarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa olin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä enemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että koko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi jäätikköretkillä ollut piippua toverina.

Niinä päivinä, joina sää pakotti meidät "sisällä" pysymään, oli minulla aina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.

Jurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin kotonaan. Keskellä "lattiaa" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty tuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä oli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla arkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut tavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja ruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita y.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin aamiaisellakin.

Paneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän valossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta täällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän mieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin välinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja sitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli herättämään seuraavana aamuna -- tuulipa kuinka kovasti tahansa ja ulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.

Varustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä kuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis _elokuun 16 p._ neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä kapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan noudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia tehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän vieressä.

Kun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen suuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana. Ylempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä ylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin paikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä olisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan satanut lunta.

Islam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p. pysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien saavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä paikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit sidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka yltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat niin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin. Se oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei ollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne yksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.

Vaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi jurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se kytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen. Illalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin tuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja rakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin ulkosivujen ympäri.

Alussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta suuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme, mutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja vain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi suli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas jääköntäksi.

Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset hengenahdistus-puuskat.

Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.

Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.

Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla. Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes tuota pikaa sekin pimeni.

Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa. Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne vierevät alas pantsarijäästä.

Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu, vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.

Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja musta vuori alkaa.

Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina, muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.

Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka tuhansina muotoina vilahtelee ohi.

Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön, kylmä, laidaton maailman avaruus.

Teltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa kyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta sanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat, ja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen kirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja huopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan kaikista raoista sisään.

Yö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla kyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli ruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta nöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti tunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään nukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta heräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä. Miehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä kiihtyvän päänkivistyksen tautta.

Lopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta kuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren sivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta ympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet, laahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli viritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei kukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen lämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä maistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa pälvessä kuin edellisenä iltana.

Huippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi ajatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan kiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään halkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja vastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin eksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla olevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni käskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan virkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa ja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan peruutuskäskyn.

Jos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti mieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen suojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten läpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään mennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin yhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme kirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien selkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä oli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten läpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä, sukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin möhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.

Satulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa huonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa heittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja heilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja kekseliäiden temppujen kanssa.

Ihanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas katsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin huipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva päivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas liikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen uneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme olleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.

5.

VESILLÄ PÄHKINÄNKUORESSA.

Neljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta Mus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli viikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta kukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi tahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.

Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä. Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.

Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin hyvin.

Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.

Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.

Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis, ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.

Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.

Hullunkurinen alus se oli, joka _lokakuun 3 p._ laskettiin veistämöstä. Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.

Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.

Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän. Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o. kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.

Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen itsepäinen kuin jaki.

Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän menettelytapaan ryhdyttiin _lokakuun 4 p:nä_, jolloin hevonen hinasi venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä _Muhammed Turdun_ kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi minulla oli vankat turkit ylläni.

Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy hevonen. Keskijärvelle se ajelehti -- rantaan oli pitkä matka.