Part 3

Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan vuorella.

Seuraava päivä, _huhtikuun 18 p._, oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä, jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä ihanimpia tauluja.

Tultuamme _Jam-bulak-jäätikön_ kalliosolaan pysähdyimme lepäämään. Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.

5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt, sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.

_Huhtikuun 19 p._ riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja sydäntä ellosteli, saivat levätä.

Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä 320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.

Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi mitä loistavimmassa auringon valossa, -- ihana näky niille, jotka saattoivat pitää silmiänsä auki -- sai tällä kertaa jäädä rauhaan.

Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin, johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin. Täällä sain venäläisen pääkonsuli _Petrovskijn_ vierasvaraisessa talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien kirgiisiläisystävieni luo.

Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella -- "firnissä", niinkuin sitä nimitetään -- olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.

Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla jakilla läksin _heinäk. 27 p:nä_ itään päin ensimäiselle tutkittavalle jäätikölle, _Gorumdehille_. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni, lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan lakeen.

Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja [moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja kirkkaammilta niiden värit näyttivät.

Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin koloihin, kuitenkaan kompastumatta.

Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento ehdottomasti kaatuisi.

Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan. Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten kulkuaan hiljaa hölkytellen.

Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen, missä valkoinen jää alkaa.

Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä, tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin. Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä viljalti karttuu vettä joka haaralta.

Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.

Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta kuin pölyä sankkoina pilvinä.

Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta, seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.

Niin elettiin _elokuun 5 p:vään_ ja kun olimme liiankin hyvin huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa. Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä. Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.

Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän korkean valtaistuimensa ympärillä.

Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin _elokuun 6 p._ klo puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä seitsemän muhkean jakin kera matkaan.

Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä himmentänyt.

Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.

Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.

Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät koskaan livenneet.

Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat, että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan mustaksi.

5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.

Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa. Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua ollenkaan rasittaneet.

Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä, että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim. ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan. Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.

Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta; jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.

Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä. Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.

Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan muuttuvan osittain jääksi.

Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme syötävine antimineen meitä odottivat.

Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi muutimme leirin _elokuun 8 p. Tergen-bulakiin_.

Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta. Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.

Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.

Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.

Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten, milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat, pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.

Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä, mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.

Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on kirkas kuin teräs.

Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä. Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä ujta. Päällikkö _Togda Baj Bek_, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki, tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25 asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo, puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä, sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa mukaansa.

Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä olevaan yksinäiseen kotiinsa.

Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.

Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.

Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.

Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan, virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja hedelmällisempiin seutuihin.

Mutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut aikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. _Elokuun 11 p._ varhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa nousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä puhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000 m korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa mahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka Togda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä polttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja, joita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.

"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös. Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä, jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin kolme miestä piti tapahtua.

Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa. Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua rauhassa kädet taskussa.

Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset kielet riippuvat vetisinä turvasta.

Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt suuremmat määrät.

Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.

Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä, ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.

Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin semmoisen eläimen luuranko.

Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena. Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.