Part 20

Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.

Keskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon ympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita ladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta pystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät. Kokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.

Kameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää pohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää ajotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista ynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa. Pohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja kulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria leipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia, kovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan iltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on valoisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona on "mieniä", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta leivästä keitettyä soppaa, ja teetä.

Oivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana suikersi arojen yli, saavuimme _tammikuun 12 p._ pieneen _Vang-je-fun_ kaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.

Oli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset miehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli seurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme joukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas _Norvon_, erään "vang'in" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan vasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui tavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella. Useiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa paljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna aito valkeaan puseroon.

Keskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua. Erittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä tarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja osoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi vaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.

_Tammikuun 18 p._ saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan lähetyssaarnaajien taloon.

Suuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, _herra ja rouva Pilquistit_, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän vierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa nukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä, tarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi jääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla etäisessä maassa.

Ning-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä. Siellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja raamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia kiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet monta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle. Kaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist vuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa ohikulkijat kävivät.

Rouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi tavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein he menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo pikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän jalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies katsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.

Leikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä. Ison varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki, neljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja sitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla aikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen kumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä valmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja poloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän keskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.

Ei saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia. Tyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse sängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat seitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet usein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten käynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti ja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai viholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän säärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton kärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!

Vielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen Kiinaan, ja tämä matka _Ordosin_ erämaiden poikki oli vaikeimpia osia matkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni yksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa tuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja lepoon.

Ning-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla. Kesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana voi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun niistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu mongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin välillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää, mutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.

_Tammikuun 21 p._ läksimme liikkeelle, ja ystävälliset lähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä päivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta johdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme _tammikuun 25 p. Shi-tsue-tsan_ kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei edes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat kantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m leveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää joki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan pohjoiskoillisessa.

Tie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein mäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä; se, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että useimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten uudenvuodenjuhlaa.

Maan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja vain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty seutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat muutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan hedelmättömien seutujen.

Ei tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen puute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli mukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan ilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli inhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka pakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.

Eikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset hirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein tuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai kuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät paljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti pysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne ohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita jäseniämme!

_Tammikuun 31 p._ riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin yhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin leirissä _Khara-mooren_ (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli maisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli. Telttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.

Miehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita peittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko päivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää. Ja jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin steariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä lyijykynällä.

Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (_helmikuun 1 p._) saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään, kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.

Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2 päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui lämpö silloin -26,8 asteesen.

_Helmikuun 6 p._ yllätimme _Hoo-dji-toon_, ensimäisen kylän aavikon pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme _Bao-tossa_, missä ruotsalaiset lähetyssaarnaajat, herra ja rouva _Helleberg_, ottivat minut tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta, johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen _Christian Alliance_ lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.

Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin kärsivällisyyttä.

Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien vetämillä rattailla _helmikuun 12 p._ edelleen itää kohti _Sa-la-tjin, Dör-tjin_ ja _Be-sia-tjin_ kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani. Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun amerikkalaiseen lähetysseuraan. _Kvei-hva-tshung_ on lähetystön keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin heidät lähetetään asemilleen.

Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä _Djan-dja-khuun_ eli _Kalganiin_, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle, jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.

Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen, jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.

_Maaliskuun 2 p._ olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti, mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.

Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä. Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä. "Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin kaupungin muuri se olikin.

Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme saavuimme _Taivaan portille_ tunnelin tapaisine holvineen, missä ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.

Portilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka varrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat pitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli semmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä hotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.

Kantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla ennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari venäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo tämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo. Näillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että minä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei minua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna näytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani, pudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.

Portilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa päässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan kiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin, ottiko herra _Pavloff_ vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin, tiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen poissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.

Suurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti tullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi ajatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli Pietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo kuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.

Minut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia mattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja -- paras kaikesta -- vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista majataloista.

Huoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa, joista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt verrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan kiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.

Sitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut kaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat kilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan johdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.

Mutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa vietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä eurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin itseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät, ja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista eurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.

26.

KOTOISILLE RANNOILLE!

Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.

Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen, aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta _Kiakhtaan_.

Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä pahanpäiväiseksi pehmenee.

Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä, väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.

Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään. Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja piti käyttää kameeliratsastajia.

_Urgassa_ täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä postikuriirina _Uljassutajhin_, mistä hän Urumtjin kautta meni Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.

Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä vuorokaudessa Pietariin.

Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän kuukautta suuren Aasian erämaissa.