Part 2

Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli _Islam Baj_, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä Aasiassa odottivat.

Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani. Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.

Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan, kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja", nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.

_Helmikuun 22 p._ läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti. Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.

Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä, djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35 virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli 900 m korkeudessa täällä jo ollaan.

Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi _Jolltji_ eli "tieltä löydetty".

Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon. Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten. Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin. Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.

Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät. Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi jokeen.

Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta taluttamalla -- en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.

Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin kestänyt.

Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin. Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani saanut.

Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa, kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan _Tengis-bajn_ solaa.

_Helmikuun 26 p:n_ yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden, rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä. Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. _Karakijan_ luona tulimme ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa (80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas, kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään peittämillä ja syvänteesen viettävillä.

Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja suurenmoista luontoa.

Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös työntämässä.

Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin jurtti.

Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt. Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.

Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.

Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, _Kara-kir_, joka ilman ja tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan ihaillen hurmaavata maisemaa.

Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa, laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään, petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat, että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.

_Maaliskuun 4 p._ satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani, tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.

Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.

Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa. Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle pohjalle.

Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.

Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, _Ak-Bajtalin_ poikki, tulemme tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni _Sajtseff_, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on laitettu jurtti.

Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista, tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla", 3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.

Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen. Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.

Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat, laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa, mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.

Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä, sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin, minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.

* * * * *

_Huhtikuun 7 p._ läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi, suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.

Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä. Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen ominaisuuksia.

Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli _Mus-tag-ata_, Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen. Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi _Pieni Kara-kul_, jonka samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli houkutteleva minut näille seuduille.

Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän päällikkönsä, _Togdasin Bek_, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin, _bajgan_, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen 111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana ja muhkeana istui satulassa.

Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta, sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja tarjosivat "dastarkhania".

Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin, että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän luottamuksensa.

Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "_siss iudi kirgiss bo olldiniss_, nyt teistä on tullut kirgiisi".

Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä _Jolldashiksi_ (matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä uskollisesti.

Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa, herätti _Jolldash_ hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.

Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.

Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia, jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.

4.

JAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.

Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään, ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena, jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan. Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta. Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e. Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.

Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen sahan jyske.

Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen, alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui jakin lannasta tehdyllä tulella.