Part 19

_Lokakuun 31 p._ tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme. Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin olivat muutamia tunteja syöneet.

Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia, etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.

Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa, joka on seudun laskukanavana.

Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.

Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"

He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle! Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.

Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois. Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja hänet murhattiin _Tam-buddan_ luona. Prshevalskijllakin oli ollut näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi täysin selvillä aseman vakavuudesta.

Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti, että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut siitä, että laukaus sattuu.

Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?

Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.

Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä nähtävästi rauhoitti miehiäni.

Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.

Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan. Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseenkään.

Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.

Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät, karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.

Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.

Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä _Kurban_ ja _Ahmed_, kaksi muslemia.

Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon. Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä, jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin, sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse heinikossa piilossa.

Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen. Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.

Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse, tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.

Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi: "khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä ja lämmitteli käsiään tulella.

Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta varastetuksi.

Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.

Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat, virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.

Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat enemmästä takaa-ajosta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että _Ten-karissa_ (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.

Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman _Dsun-sassak_-heimoa olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet. Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.

Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa. Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut. Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.

Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli _Ten-kar_. Kyliä oli nyt yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä tehty kaupungin portti.

Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.

Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.

Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen, jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti itsensä rouva _Reinhardiksi_, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.

Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.

_Marraskuun 18 p._ sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun, ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä _Khamin_ ja _Korlan_ kautta.

Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut meille jäähyväiset.

Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän oli oltava matkalla 3 kuukautta.

25.

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ!

_Joulukuun 1 p:nä_ minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta. Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni murskaksi.

Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit, saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää, kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.

Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien, jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.

Tällä tavoin ehdimme viho viimein _Liang-tsheo-fuun_, erääsen Kiinan suurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja myöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut mitä vierasvaraisimmin vastaan.

Taas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni _Ning-shaan_, lähimpään Pekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava Ala-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me onnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme, saamaan niitä.

Liang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta Shanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille ilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse joulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.

Liang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen lähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen johtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä vilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka nurkassa.

Tein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen pasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi "shooloota" eli käsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen. Ne täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä, jotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä laitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa palelluttanut käteni.

Liang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä matkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää oman lieden ääressä syntymämaassa. _Joulukuun 24 p._ oli aina vaikea päivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se kului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin haetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä pakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä kunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin, joka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä laskeutui -15,8°.

_Joulukuun 16 p._ saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä kerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km Ning-shaan.

_28 p._ varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet etemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle paikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen vilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä kääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä viemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi olleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan yhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.

Tämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis antaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet miehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat muutettu.

Tiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon poikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja varmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja muhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa, tasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen, kylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja härkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt leveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.

Pienessä _Tjing-Janin_ kaupungissa viivyimme päivän, sillä kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta, eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.

Kun minä _tammikuun 1 p. 1897_ olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua _Vang-je-fuun_, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis, ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.

Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli "sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.

Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.

Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois. Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi saatoimme taas lähteä matkaan.

Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.

_6 p._ painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut, okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.

Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa. _Ala-shanin_ aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia. Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit saattavat täällä kulkea.

Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti, jankuttamatta ja nurisematta.