Part 18

Turkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin paksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja tuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli aito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet ovat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät villaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten sanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.

On itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas. Vain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata pitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää sai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä päästelemään.

Aivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään ja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla, laitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja kesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän pakosta söivät sitä.

Tämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan senkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan korkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia lumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina, aivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se syö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo sen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän päivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se lähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten lumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista mielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.

23.

TAPAAMME TAAS IHMISIÄ.

Matka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin onnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi toisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua tulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa perästä kaatui voimattomana.

Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta. Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä näköisiä hyvänsä. Marssiessamme _syyskuun 12 p._ menetimme yhden aasin. Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu. Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen tietä mistä olimme kulkeneet.

Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi. Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin, hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille. Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti. Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.

Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi. Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten lihaa.

Vain viisi kameelia yllätti _syyskuun 23 p:n_ leirin. Se, jolla oli khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän täälläkin täytyi päivä pysähtyä.

Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin" suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi. Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.

Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin syötäväksi.

Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt 5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro 30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään, eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä viljalti.

_Syyskuun 27 p:nä_ kulettu taival _leiriin n:ro 35_ asti oli 27,5 km. Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat mukavat.

Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi. Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa. Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.

Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.

Eläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti satulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut hevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se kuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se aikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam satulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä pyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa saattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki kerralla lopun vaarallisesta leikistä.

Noin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä tervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla lopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt mies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.

Käännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme mongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta lähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan laaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi pieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja, joissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin vuoren rinteitä.

Keskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi: 3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt luoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet, jotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien puheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa ei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet uutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa saatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.

Jännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme _lokakuun 1 p._ kaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan, muutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj huomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän juurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen pamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha mummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti, että ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän yksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen äärimäiset reunat.

Vähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt leiriin.

Lähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella, ja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan kielellemme.

Keskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän ei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä kukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, "bane" (oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa "ula" vuori, "gol" joki ja "nor" järvi.

Mutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla käsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin sen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista kahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta lampaan lihaa illaksi.

Mieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas elämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää näppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä paikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.

Viittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt "ulalle" (vuorille) "bokia" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin ennen "närin" (auringon) laskua.

Ahmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko kotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa nähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen nimensä oli _Dortje_.

Dortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli kasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja viikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja nahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli pieni huopainen patalakki.

Viivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei meidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme pientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle. Huonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia, erotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli tarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat he ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.

24.

TANGUUTTILAIS-ROSVOJA.

_Lokakuun 3 p._ läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje oppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja rämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden sivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli matkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven varalle.

Pitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen tarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja kaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata Tjimen-tagin yli taas maahansa.

Kestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he saivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja, muutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua vähän ennen lähtöä.

Toinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin kuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä joka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he kohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli meillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.

Mutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti jääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin -- Pohjois-Tibettiin. Parpi Baj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja miesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.

Minä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin mongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e. Useimmat heistä olivat olleet _Hlasassa_ (Lassa) ja tiesivät kertoa monta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.

Iltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine huopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä lihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat karjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua. Palvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille syömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille _Imam Djafer Sadikin_ "teskerehiä" (aikakirjaa).

Kokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien kotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin siemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet kesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla vuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta hengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.

Vaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat mongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat puoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi nauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä hullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada muhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin kuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat guttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia lopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän seisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen posliiniukko.

Auringon noususta saakka vallitsi _lokakuun 12 p._ leirissä sama häärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania järjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain hevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia kaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä, oli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit sitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.

Hyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen tottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni vain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa meitä hyvä matka eteenpäin.

Saavuttuamme _lokakuun 16 p._ Togde-golin mongolikylään sai vanha oppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo, sillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän levottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään nuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, _Loppsenin_, joka useat kerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen. Hän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina iloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.

Loppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän kohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja ja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla varoillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja nähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän melkoisesti.

Näissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat _Tadjenur_-heimoon. Heillä on aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin vyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä pidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen, tupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat partakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat suippokäret.

Päässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain otsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan avopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai musta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin Khalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.

Ihonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä kuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta tuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin litteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja hienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin harvaksi parraksi.

_Oova-tögörukissa_ saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä mieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja. Niitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam tarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi silloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen vaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.

_Lokakuun 23 p._ kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä Tsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta. Maa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena suolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.

Khara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin tulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme päivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.

Minkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä kärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan, minkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin tiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään tietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä yksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot tuntuivat minusta yllättämättömiltä.

Minua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä olimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä tuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme -- Pekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka äärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä matkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin uupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen Idän pääkaupunkiin!

_Lokakuun 25 p:vän_ aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi paljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös ja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi kunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat taas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita seutuja.

Maa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen kuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin tiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti näkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.

Tsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme tapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut leiripaikalla, jota nimitettiin _Tsakhatsakiksi_. Loppsenin kehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia vedellä täytettyjä vuohennahkoja.

Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.

_Lokakuun 28 p._ noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset rosvot maata häiritsevät.

Polku kulki _lokakuun 30 p._ hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.

Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja miehille.

_Sorgotsun_ luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle. Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.

Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle vehnäpullan.

Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana tuuma!

Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että kamiinin pelti helisi.

Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli aamulla jääkönttänä.