Part 17

Se ulottui laidattomana arona pohjoisen puolelta Kvenlunin ja etelässä _Arka-tagin_ myös lumipeitteisen jonon välissä. Alussa kyllä löysimme eläimille hyvää laidunta, mutta se kävi kohta yhä niukemmaksi; lopulta oli kasvullisuus vain kankeita pensaita ja arokasveja.

Pahinta oli, että väkeni alkoi kovasta ilman ohenemisesta noilla kukkuloilla sairastua vuoritautiin. Fong-Shi, kiinan tulkki, kävi niin huonoksi, että minun täytyi päästää hänet pyynnöstään paluumatkalle, ja paitsi muita sairastui itse Islam Baj niin kovin, että minä jo muutamana hetkenä pelkäsin hänet kokonaan menettäväni. Hänen luja luontonsa ja antamani lääke pelastivat hänet kuitenkin ja neljäntenä päivänä hän oli taas täydessä touhussa.

Vielä toinenkin huoli oli minulla tällä aromarssilla. Taglikit, jotka olivat seuranneet karavaania ylä-Kerijan varrella olevilta vuoriseuduilta asti, rupesivat ikävöimään kotiaan, ja joukko heitä karkasi eräänä yönä.

Elokuun 18 päivän iltana tehtiin seuraava sopimus muiden taglikien kanssa. Kolmelle heistä maksettiin palkka palvelusajastaan, ja he saivat nyt palata samaa teitä, mitä olimme tulleet. Muista oli kahden seurattava Arka-tagin toiselle puolelle, jonne tultua hekin pääsisivät paluumatkalle. Mutta jälellä olevien oli vakinaisten länsi- ja itäturkestanilaisten palvelijaini kanssa seurattava karavaania, kunnes saapuisimme asuttuihin seutuihin, tapahtui se sitten missä tahansa.

Jälelle jääneet taglikit pyysivät saada puolet palkastaan etukäteen ja minä katsoin voivani huoletta suostua heidän pyyntöönsä. Muutamat itäturkestanilaiset, joilla oli perheet Kerijassa ja Khotanissa, lähettivät melkoisen suuria summia palkastaan palaavien taglikien myötä, joiden ennen lähtöään seuraavana aamuna oli annettava kirjallinen todistus siitä, että olivat vastaanottaneet rahat, ja siinä myös sitoutua toimittamaan ne määrätyille henkilöille.

Kaiken tämän suoritettua menimme levolle. Taglikit makasivat kuten tavallisesti paljaan taivaan alla, rakennettuaan suojaksi vallituksen maissisäkeistä, satuloista ja muista tavaroista.

Palvelijani olivat sen vuoksi kuin puusta pudonneet viiden aikaan seuraavana aamuna, _elokuun 19 p:nä_, havaitessaan että kaikki taglikit lukuunottamatta sihteeriäni Emin Mirzaa -- olivat karanneet. Islam herätti minut heti ja ilmoitti asianlaidan. Rupesimme neuvottelemaan.

Miehet olivat nukkuneet kuin pölkyt koko yön eivätkä olleet kuulleet mitään epäiltäviä ääniä. He luulivat taglikien karanneen jo puoliyön aikaan; ja kun nämä olivat päässeet siksi paljon edelle, olivat he luultavasti uskoneet pääsevänsä kaikesta takaa-ajosta. He tiesivät hyvin, että jokainen päivä oli meille kallis näissä laitumista niin polonalaisissa seuduissa.

Tarkastaessamme karavaania havaitsimme, että kymmenkunta aasia, kaksi hevosta ja runsas varasto leipää, jauhoja ja maissia oli poissa. Pahinta kuitenkin oli, että he olivat saaneet palkkaansa etukäteen ja veivät toisille miehille kuuluvat rahat jättämättä kirjallisia sitoumuksia.

Pako oli nähtävästi suunniteltu edeltä käsin ja ovela oli epäilemättä tuo tuuma hankkia mahdollisen suuret palkkarahat etukäteen. Mutta se meitä kaikkia ihmetytti, että he olivat niin äänettömästi päässeet pakoon. Joku miehistä oli kyllä kuullut koirien haukkuvan kiukkuisesti puolissaöin, mutta luullut niiden haukkuvan vain kameeleja, jotka tavallisesti läksivät leiristä liikkeelle ja tarsivat ohi kuin varjot pimeässä.

Mutta niin hevin emme olleet petettävissä. Tutkimme leirin lähimmät ympäristöt jälistä nähdäksemme minnepäin karkurit olivat lähteneet, ja havaitsimme heidän eri suuntiin ja hajaryhmissä menneen pohjoisen vuorijonon juurella olevaan yhtymäpaikkaan alusta pitäen eksyttääkseen meidät. Pari varkaista oli käynyt jalan, pari ratsastanut hevosella, muut aasilla.

Kun useimmat jälkimäisistä olivat kuitenkin melkoisesti riutuneita, ei hätäisesti kuntoon pantu karavaani varmaankaan ollut ehtinyt kovin kauvas. Käskin siis, että karkureja oli lähdettävä takaa-ajamaan ja tuotava heidät hinnalla millä hyvänsä kimpsuineen kampsuineen takaisin leiriin. He olivat pettäneet meitä niin hävyttömästi, että ansaitsivat rangaistuksensa. Parpi Baj, joka oli vanha mies, määrättiin johtajaksi ja sai seuralaisiksi Hamdan Bajn ja Islamin Kerijasta. Pyssyillä ja revolvereilla varustettuna he hyppäsivät parhaiden ratsujen selkään ja läksivät nelistä ajaen matkaan solan yli meneviä jälkiä noudatellen, missä he heti katosivat näkyvistä. Jos karkurit kieltäytyivät mukaan lähtemästä, oli näiden kolmen ammuttava muutamia laukauksia, mutta ankarasti oli heitä kielletty haavoittamasta ketään.

Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa. Päivä meni ja yö kului heistä mitään kuulumatta. Aloin pelätä heidän ratsastaneen harhaan, jonka vuoksi toinen hämmennys tulisi ensimäistä pahemmaksi. Klo 5 seuraavana iltana he palasivat viimeinkin melkein kuoliaiksi uupuneilla hevosillaan ja kertoivat nyt seuraavaa.

Rivakkaa ravia ajaen he olivat noudatelleet jälkiä ja keskeyttämättä ratsastaneet koko päivän ja illan. Kun heillä ei ollut kuormaa ja hevoset olivat jotenkin levänneet, oli heillä matka hyvästi eistynyt. Kulettuaan leiripaikkojemme n:o 7 ja 6 sivuitse, he olivat puolenyön aikaan heti jälkimäisen takaa etäältä havainneet tulen, jota kohti olivat heti lähteneet ajamaan.

Perille tultuaan he näkivät muutamia miehiä istumassa tulen ympärillä. Siinä ne karkurimme olivat. Heidän kaksi hevostansa ja kaksitoista aasiansa olivat laitumella. Miehistä oli viisi asettunut tulen ympärille, toiset jo menneet levolle. Kaikki, niin hyvin miehet kuin eläimet olivat nähtävästi tuiki uuvuksissa pitkän päivänmarssin perästä. Heillä oli kuitenkin ollut etuna se, että kaikki olivat lähtiessä olleet levänneitä ja matka kävi alamäkeen. Pysähtymättä olivat he voineet sen vuoksi kulkea. Mutta kun useimmat heistä olivat kulkeneet jalan, täytyi ratsastajaimme toki heidät lopulta yllättää.

Kun Parpi Baj kahden seuralaisensa kera ajaa karautti tulen luo, olivat kaikki hypänneet pystyyn ja puhaltuneet pakoon eri tahoille. Mutta hän läksi ajamaan takaa, ampui yhden laukauksen ilmaan ja huusi, että jolleivät he heti paikalla tule takaisin, ampuisi hän heidät joka kynnen. Karkurit heittäytyivät silloin suin päin ja rukoilivat armoa. Heiltä sidottiin kädet selän taakse ja Parpi otti heiltä pois kaikki rahat mitä olivat saaneet.

Pari tuntia nukuttua lähdettiin paluumatkalle varhain aamulla. Vain eronsa saaneet kolme miestä saivat jatkaa matkaa edelleen. Karkurien johtaja, muuan neljäkymmenvuotias tagliki, jonka hyvää työtä pako oli, pakotettiin varkaan tavoin käymään koko matkan kädet selän taakse sidottuina.

Vasta klo 10 illalla saapuivat sidotut pakolaiset Islamin johdolla leiriin. Minulle annettiin nyt kaikki mitä heiltä oli saatu takaisin. Mutta he olivat hukanneet meiltä kaksi kallista päivää, jotka eivät olleet korvattavissa, johtaja tuotiin telttani luo ja muut saivat asettua puoliympyrään hänen ympärilleen.

Osoitin hänelle, että hän oli varas ja lisäsin, että jos kiinalainen ambani olisi saanut hänet kiinni samoissa oloissa, olisi hänet paha perinyt. Jottei hän eikä hänen kumppalinsa luulisi rankaisematta saavansa kohdella eurooppalaista niin kuin hän nyt oli tehnyt, sai hän kuusi paria lieviä raippoja, vaikka uskolliset palvelijani vaativat, että hänelle piti antaa vankka selkäsauna.

Tuomiossa määrättiin lisäksi, että varkaiden täytyi hyvittää petollinen menettelynsä työllä ja öisin olla kahleissa siksi kunnes olimme heidän suhteensa varmat. Edelleen he saivat suorittaa Parpille, Hamdan Bajlle ja Islamille Kerijasta kolmen hukkaan menneen päivän palkan sekä oli heidän seurattava meitä niin kauvas kuin tahdoimme, ja kun heille viimein ero annettaisiin, riippuisi heidän palkkansa minusta ja heidän vastedes osoittamastaan käytöksestä.

Tuomiota julistaessa miehet seisoivat turkkeihinsa puettuina, äänettöminä teltan aukon edessä, kuun ja kynttiläin loisteen heikosti valaisemina. Eihän ollut huvittavata heitä rangaista, mutta itsehän he sen olivat ansainneet, ja hyvää se näytti heille tehneen, sillä heidän käytöksensä oli sen perästä moitteeton.

Epärehelliset taglikit pidettiin sitten sidottuina. He nukkuivat paksun huopapeitteen alla, joka oli pantu eläinten ruokavarasäkkien päälle, sillä saatoimme milloin hyvänsä odottaa heiltä uutta pakoyritystä. Heidän johtajansa pyysi muutamien päivien perästä hartaasti päästä kotiinsa, ja kun emme häntä enää tarvinneet, suostuttiin pyyntöön. Minua pelotti, ettei hän jaksaisi käydä pitkää matkaa kotiinsa, mutta hän sanoi aikovansa etsiä käsiinsä muutamia Arka-tagin pohjoisrinteellä olevia kullankaivajia. Hän sai riittävästi leipää, jauhoja ja rahaa ja oli erittäin tyytyväinen.

Toiset taglikit pitivät parempana seurata meitä Tsajdamiin sieltä palatakseen Tjimen-tagin kautta. Kun he olivat viime päivinä käyttäytyneet tyydyttävästi, päästettiin heidät kahleistaan ja saivat nukkua vapaasti.

Lähtiessämme elokuun 21 p:nä itää kohti sai eron saanut matkalle lähtijä vielä aasin, jonka kannettavaksi hän sälytti neljäksitoista päiväksi laskemansa ruokatavarapussit, ja tallusteli sitten aivan yksin jälkiämme länteen päin ajaen aasia edellään. Minun tuli surku tuota mies poloista, jonka yksinään piti kulkea pitkä taival, mutta hän oli itse ylen tyytyväinen päästessään meistä eroon. Hän oli itse käynyt meille virittämäänsä ansaan, eikä meitä ollut niin helppo rosvota kuin hän oli luullut.

Joka ilta on meillä erikoinen ilo kameeleista, kun ne auringon laskiessa juhlallisina kuin jumalat, hitaasti ja vaappuvin kyttyröin astuivat teltalle syömään joka päivä annettavaa maissikappaansa. Se kaadetaan purjekangaspalaselle maahan. Kameelit paneutuvat ympärille pitkälleen ja syövät ahvatisti.

22.

POIKKI VILLIAASIN JA VILLIJAKIN MAIDEN.

_Elokuun 23 p._ kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin, tuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien Sisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman ylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono korkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui länteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista vettä.

Maa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta löytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla sadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä pyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä samalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista huolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.

Näissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla, "khulanilla" ja villijakilla.

Khulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi loitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli kuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi hyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet kerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin karavaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta se näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin se ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni verkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.

Heti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen nopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen kauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa uudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin muodoin turhaan itseään.

Kun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen uupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille ilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se muutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle puolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta oli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.

Muuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi oli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän palasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa tekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat äksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten tulivat toimeen.

Ja niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja poltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani maata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras seurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.

3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani vastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen, häntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli varmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli niin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä huoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.

Koko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit olivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4 kappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja ruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli edessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä, pää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen välimatkan päässä karavaanista.

Vähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä päästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta heti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja niin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.

Iso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä khulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka aivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan khulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle. Tulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien välissä se oikasi karavaanin luo.

Harvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa laakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten tavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä, koirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä vastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti ja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää pystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä aivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui ratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi laukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi vaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita katseita meihin.

Kolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään päin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille, huomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi mihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei meidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki ammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon edellä, vaikka koirat "torvesivat" perästä melkein maasta koholla.

Tasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam ja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja sitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa asennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki nousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun etukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta poikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se oli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää ennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli kysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9 vuoden ikää.

Ylimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin olevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua lähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla, häntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on samanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on noin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee pitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.

Selän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea muuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta sisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei täysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat ruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja aasilla.

Se pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä näyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä se sitä tuntunut pelkäävän.

Kun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon pisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin irti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat talteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.

_Syyskuun 1 p:nä_ kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen harjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea, jollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli kaivanut muuan pieni nakertaja, "teshikani", jonka joskus nähtiin katoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.

Etäältä näimme usein pieniä laumoja "jurge"-antilopeja, 5 tai 6 aina karjassaan, joita tibettiläiset nimittävät "orongoiksi". Niillä on pitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet pääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut päästä pyssyn kantaman päähän.

Varhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka kahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka vierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen päivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa jaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli tunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen matkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät olleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan, oli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat vasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.

Iltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja piirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet muodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän tupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin verhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut ollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta, yläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut sarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä käytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.

Huomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa tätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin. Miehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko kielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka maistui erinomaisen hyvältä.

Liha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen kertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut ilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen lämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet punoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin alla suojellakseen silmiä auringolta.

Katsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150 askeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin tottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se hölkytteli kumpujen taakse.

Illansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella eikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin lähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä kohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.

Vasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas pystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi luodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran uudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina pyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen seitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.

Islam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa ole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli sielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä jättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan nahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.

Samosimme siis _syyskuun 4 p:vän_ aamuna eteenpäin. Islam muisti tarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa hänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus siellä olekkaan.

Islam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Mutta sitten hän vakuutti, että jaki _oli_ kuollut hänen lähtiessään illalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa maassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa, monista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli yhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia askelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen jälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan lähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.

Päästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja katseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai sen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme parhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme liikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme äkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään, puuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan turvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.

30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri useita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen kimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa ja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.

Kymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen ympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta. Lyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti tunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen tuskista.

Jaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen kerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.

Yhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä siitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka olivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha sonni. _Iskender_, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla jaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että villijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota kahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.