Part 16

Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.

Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan, päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan, jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.

Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, _Li Darin_. Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265 sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati, lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.

Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki, selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.

Vastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia, ehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani ottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta sulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja suosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin tullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta aavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun eteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa! Pyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä, ja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin lähteä Tjertjeniin.

Lyhyt vastaus oli tämmöinen: "Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä vangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin Kara-shariin!"

Nyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt kuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme lähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita minut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän konsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin, vieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä vahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.

Sovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa matkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä mitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.

Kuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin, Tjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias hienopiirteinen mandariini esittäen olevansa _Shi Darin_, seudun varustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita minut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin halpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan järkevä.

Shi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme kauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli kovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni myöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan vastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.

Päivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen laita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin pakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan käskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia kiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin ja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut ollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta eurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä minä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.

"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin", vastasin minä.

"Urumtjiin? Oletteko hullu!" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen nauruun. "Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan seurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät, mutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en laske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät alkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen."

Saattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean Li Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii, väkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!

Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten. Ikäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria palveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja tupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia pikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.

Ja niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin ulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista oksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne eivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain tyynesti meheviä oksia.

Mutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää niiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät Khotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut seikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan määrän kokemuksia.

_Toukokuun 27 p._ ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja selittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa lepäämään.

20.

MUUAN JÄLKILASKU.

Lukija muistaa epäilemättä, kuinka meidän onnettomalla aavikkomatkallamme huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 1895 täytyi hiekkasärkille jättää teltta ynnä melkein kaikki matkatavarat, arvoltaan lähes 7,500 markkaa, sekä kaksi miestä, jotka kuolivat janoon. Heidän leskensä tulivat sitten itkien ja valittaen Kashgariin minun siellä oleskellessani ja pyysivät saada kuolleet takaisin. Annoin heille niin paljon hopeata kuin kassani myönsi. Uusia varustuksia laittaessa ja uusia seikkailuja ajatellessa koko juttu sitten melkein unohtui.

Kun kuitenkin jo, kesällä 1895 ruotsalainen upseerin revolveri, joka oli kuulunut Näär kameelin kuormaan, odottamatta joutui käsiimme Kashgarissa, heräsi meissä epäluuloja. Sekä pääkonsuli Petrovskij että Kiinan kuvernööri käskivät Khotanissa toimeenpanna tutkimuksia, joista kuitenkaan ei ollut mitään hyötyä.

Tammikuun alussa 1896 tulin itse Khotaniin ja läksin taas sieltä täysin varmana, että teltta, matkatavarat ja kuolleet miehet aikoja sitten olivat hautautuneet hiekkaan. Arvelkaa sen vuoksi hämmästystäni, kun Liu Darin samana päivänä kuin palasin Khotaniin, toukokuun 27 p:nä, lähetti suuren osan noita tavaroitani, joita en ollut vuosikauteen nähnyt, asuntooni!

Tuo kauppias, Jussuf, joka oli antanut kuolevalle Islam Bajlle vettä, oli Khotaniin palattuaan jättänyt ruotsalaisen revolverin länsi-turkestanilaisten kauppiasten aksakalille, _Sejd Akhram Bajlle_, ilmeisesti tarkoituksella voittaa hänen luottamuksensa ja vaitiolonsa.

Mutta aksakali, jota herra Petrovskij oli aikanaan varottanut, ei ollut jättänyt asiaa siihen. Hän oli kuulustellut Jussufia ankarasti, ja tämä oli lopulta tunnustanut saaneensa revolverin _Togda Bekilta_, Tavek-kelin päälliköltä. Aksakali antoi revolverin sitten Liu Darinille, joka Dao Tajn kautta toimitti sen minulle. Huomattuaan asian herättävän jonkunlaista huomiota Jussuf oli pitänyt viisaampana lähteä Urumtjiin. Kun hänestä ei sen enempää kuulunut, alkoi aksakali epäillä ja lähetti ovelan vakoojan Tavek-keliin pitämään silmällä Togda Bekiä ja tämän taloa. Ryysyihin pukeutuneena vakooja meni sinne ja suoritti osansa niin hyvin, että Togda Bek otti hänet palvelukseensa pannen hänet lammaspaimeneksi. Niin samoili hän ympäriinsä seudussa bekin laumojen kanssa ja hoiti toimensa isäntänsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänen palkkansa ei ollut suuri, mutta eräänä päivänä hän meni bekin taloon saadakseen itselleen sen vähän mikä hänellä oli vaadittavana. Hän aikoi juuri käydä sisään, kun beki syöksyi ylös ja ajoi hänet pellolle. Mutta enempää hänen ei tarvinnut tietääkkään. Hän oli ehtinyt nähdä, että beki sekä hänen seurassaan kolme metsästäjäämme: Ahmed Mergen, Kasim Akhun ja Togda Shah, sekä Jakub Shah, joka oli opastanut meidät ensimäisen kaupungin raunioille aavikolla, istui kyykistyneenä muutamien arkkujen ympärillä. Useita tavaroita, jotka olivat saattaneet kuulua vain eurooppalaiselle, oli otettu niistä ulos ja syydetty matoille.

Vakooja pysyi tyynen näköisenä, sai palkkansa ja tallusteli hitaasti matkaansa. Mutta parhaiksi päästyään näköpiiristä hän heittäytyi parhaan hevosen selkään, minkä tapasi ja ajoi täyttä karkua Khotaniin ilmoittamaan aksakalille mitä oli nähnyt. Tämä ilmoitti heti asian Liu Darinille, joka lähetti kaksi virkamiestä ja muutamia sotilaita Tavek-keliin tutkimaan bekin taloa ja panemaan tavarat takavarikkoon.

Mutta beki oli kohta kaivannut paimentaan, ja kun yksi hevonenkin oli kateissa, aavisti hän pahaa ja lähetti ratsastajan täyttä laukkaa ajamaan karkuria takaa. Tämä oli kuitenkin siksi paljon edellä, ettei häntä enää yllätetty, ja käsitti sitä paitsi hyvin, että henki riippui ensimäisenä joutumisesta.

Nyt oli beki pahassa satimessa; mutta hän suoriutui kuin valtioviisas, latoi tavarat paikoilleen ja vei ne Khotaniin. Sinne hän saapui Liu Darinin lähettien seurassa ja jätti koko roskan ambanille sanoen tavarain vasta pari päivää sitten joutuneen hänen huostaansa.

Metsästäjätkin menivät kaupunkiin, missä kaikki liittolaiset asettuivat samaan karavaanimajalaan asumaan. Mutta sielläkin oli aksakalilla vakooja, ja tämä saattoi heti kertoa, että beki illoin opetti metsästäjille mitä heidän pitäisi vastata Liu Darinille, kun hän epäilemättä kohta kuulustelisi heitä.

Sitten aksakali kuulusteli metsästäjiämme, samoja miehiä, jotka Islam Bajn kera vähää ennen haaksirikkoamme aavikolla turhaan olivat etsineet telttaa. Nyt he kertoivat viime talvella palanneensa noiden kolmen poppelin luo ja muutaman päivänmatkan siitä noudatelleensa ketun jälkiä suoraan länttä kohti. He olivat lopulta löytäneet paikan missä kettu oli pysähtynyt ja kuoputtanut syvältä hiekkaa, joka siinä oli liituvalkoista. Se havaittiin olevan jauhoja.

Metsästäjät olivat silloin alkaneet kaivaa ja viimein löytäneet teltan, jota nyt peitti jalan korkuinen hiekka yli teltan seipäiden. Siitä he sitten olivat nostaneet tavaran toisensa perästä ja vieneet ne aaseilla joelle.

Tämä kertomus oli itsessään oikein mieltäkiinnittävä. Se osoitti näet, että hiekkasärkkä, jolle teltta oli pystytetty, oli kasvanut kaksi metriä. Saattoihan sellaista tapahtua, sillä teltta tietysti pidätti tuulen lennättämää hiekkaa. Kesällä 1895 oli nähtävästi tuullut paljon, mutta talvi oli kuten tavallisesti ollut melkein tyyni, ja ketun jälet pysyivät sen vuoksi selvästi näkyvissä.

Luultavasti ketut olivat jo kesällä saaneet vainua kanoista ja ruokatavaroista ja lähteneet aavikolle kokeilemaan. Yhden kanan luurangon metsästäjät olivat löytäneet muutamalta hiekkasärkältä kaukaa leiristä, mutta kuolleiden ihmisten ruumiita he eivät olleet nähneet. Mahdollisesti kuolleet olivat toukokuun 2 päivän yönä kontanneet kappaleen matkan loitommaksi.

Aksakali teki heti johtopäätöksensä asiassa. Mikseivät he olleet heti vieneet tavaroita Liu Darinille ennenkuin vakooja sekaantui asiaan? Niin, se oli Togda Bekin syy; (tämä mies oli aikoinaan ollut jus-bashi Jakub Bekin sotaväessä ja jo silloin tunnettu ja kammottu julmana ja huonona miehenä), hän oli saanut tiedon asiasta ja houkutellut itsessään rehelliset ja hyväsydämmiset metsästäjät piiloittamaan kaikki, sittemmin perästäpäin myymään tavarat ja pitämään sen mitä saattoi käyttää.

Sen vuoksi sainkin nyt takaisin vain semmoisia kaluja, joilla alkuasukkaat eivät mitään tehneet, kuten osan tieteellisiä kojeita, valokuvauskoneen jalustan, apteekin, sikareja, mittalaudan, petroolikeittiön ja kaksi valokuvauskonetta. Viimeksi mainituista ei ollut kuitenkaan paljon iloa, Tavek-kelin asukkaat kun olivat anastaneet levyt käyttääkseen niitä ristikko-ikkunainsa ruutuina. Minun täytyi sen vuoksi edelleen tyytyä tekemään kynäpiirroksia.

Metsästäjät olivat suostuneet Togda Bekin ehdotukseen ja ehtineet jo hävittää tavaroita 3,000 markan arvosta. Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka olivat olleet matkassamme Kerija-darjan tienoilla, olivat koko matkan pysyneet hyvin viattoman näköisinä. Luultavasti heillä kuitenkin oli paha omatunto, koska aina, kun puhe sattui koskemaan aavikkomatkaa, vakuuttelivat, että kadotetut tavarat kyllä löydettäisiin ja että he kotimatkalla _Tjimenista_ etsisivät niitä.

Niinikään ymmärsin nyt minkä vuoksi beki oleskellessani Tavek-kelissä oli pitänyt minua tavallisessa talossa eikä milloinkaan ollut kutsunut omaansa. Varastetut tavarat olivat näet siellä kätkettyinä mattoihin ja huopapeitteisiin ja olisi ne mahdollisesti voinut huomata.

Myöskin Liu Darin oli kuulustellut miehiä, ja havaittuaan että lukitsemani arkut oli murrettu auki hän oli kysynyt miehiltä, kuinka he olivat uskaltaneet tehdä semmoista, ja eivätkö he tienneet, että niin hyvin Kiinan laki kuin muhammettiläisten "sherie" kieltää väkivallan teon toisen omaisuudelle. Arkut olivat olleet niin raskaat, olivat he selittäneet, että sisällys täytyi kantaa pikku osissa.

Kaikki tämä tapahtui pari kuukautta ennen Khotaniin palaamistani. Metsästäjiä oli kidutettu pakottaakseen heidät tunnustamaan, heille oli annettu selkään ja sitten viety vankilaan. Vaan ovela beki oli vapaalla jalalla.

Minun palattuani Khotaniin ruvettiin asiaa taas tutkimaan. Aksakalilla oli vakooja "jamenissa" ottamassa selkoa mitä siellä tapahtui. Olimme kuitenkin vakuutetut, että Liu Darin menettelisi täysin oikeudenmukaisesti eikä antaisi itseään ostaa.

Mutta varkaiden kohtalo oli kokonaan minun vallassani, sillä kiinalainen kidutus tekee rangaistavista raajarikkoja, ja ne päivät, jotka vanki poloiset olivat viettäneet tuomiotaan odottaen, olivat tuskin kadehdittavia. Alun pitäen oli tietysti aikomukseni päästää heidät paljaalla säikäytyksellä ja kohdella heitä lempeästi.

Nyt rupesi Liu Darin tuomariksi ja esiintyi pontevasti ja mahtavasti. Hän pyysi tietoa arkuissa olleista tavaroista ja niiden arvosta. Ne saatuaan hän läksi itse etäiseen Tavek-keliin, missä jutun käsitteleminen uudelleen alkoi, sittemmin Khotanissa jatkettavaksi. Tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Liu Darin tahtoi sen vuoksi käyttää kiristyspenkkiä ja tulikouria. Mutta kun minä mitä lujimmin vastustin sitä, tahtoi hän ainakin käyttää raipparangaistusta, ja piiskaajat raippoineen olivat koko kuulusteluajan läsnä. Minä selitin silloin, että minun, jos semmoinen tuomio pannaan toimeen, täytyy poistua, sillä maani tavan mukaan pidetään vääränä rikollisenkin pahoin pitelemistä. Hän lupasi täyttää toivomukseni.

Kun metsästäjät yksimielisesti väittivät jättäneensä kaikki tavarat Togda Bekille ja että, jos jotain puuttui, vain hän saattoi antaa tietoja, mutta hän puolestaan piti kiinni siitä, että metsästäjät olivat varastaneet kaikki mitä oli kateissa, julisti Liu Darin seuraavan Salomonin tuomion: "Toinen asianosainen valehtelee, mutta kuulustelusta ei käy selville kumpiko. Minä tuomitsen siis molemmat asianosaiset kahden päivän kuluessa vieraallemme maksamaan hävinneiden tavarain arvon 5,000 tengehillä (3,000 markalla)."

Heti sen perästä ja rikoksellisten läsnäollessa minä selitin pitäväni kyllä tuomiota täydellisesti oikeana, mutta en tahtovani ottaa syytteenalaisilta rahoja vastaan, olivatpa he kuinka rikoksellisia tahansa.

Liu Darin vastasi mitä päättävimmin, että vaikka summa olisikin minulle yhdentekevä, oli sangen tärkeätä Kiinan viranomaisille opettaa alamaisilleen, etteivät he rankaisematta saaneet rosvota eurooppalaista vierasta, sillä siinä tapauksessa uudistuisi ryöväys heti ensi kerralla, kun joku matkustaja näille tienoille saapui.

Kun minä kuitenkaan en katsonut täysin todistetuksi, että siltäkin kameelilta, joka oli jätetty joelle, oli kuorma rosvottu, ja kun metsästäjät olivat vakuuttaneet, ettei kaikkia tavaroita oltu otettu, vaan osa oli jätetty telttapaikalle, onnistuin minä saamaan summan tingityksi 1,000 tengehiin (600 mk.). Jollen minä asiasta muuta hyötynyt, voitin ainakin kaikkien hyväksymisen ja pahantekijäin kiitollisuuden.

21.

KARKAUS JA KÄRÄJÄT.

Mutta aika kului. Kuukautta enempää emme saattaneet uhrata lepoon, ja kohta ikävöimme taas päästä liikeliepeelle. Kesäkuun lopulla oli kaikki valmiina lähtöön. Islam Baj, joka yhä nautti rajatonta luottamustani, oli hankkinut uusia palvelijoita ja täyttänyt arkkumme uusilla eväillä. Muuan basaarin purjeentekijä ompeli ison teltan miesten varalle. Itse puolestani olin nyt saanut takaisin vanhan, surullisessa muistossa pysyvän aavikkotelttani.

Jo auringon noustessa _kesäkuun 29 p:nä_ olimme kaikki jalkeilla. Hevoset valjastettiin kuormasatuloilla, ja arkkumme sälytettiin niiden kannettaviksi. Muutamat niistä olivat pitkänä lepoaikana käyneet äksyiksi ja aroiksi, jonka vuoksi niitä ensimäisenä päivänä piti kutakin miehensä taluttaa.

Sillä aikaa kuin miehet laittoivat karavaania kuntoon ratsastin minä jäähyväiskäynnillä Liu Darinin luona ja lahjoitin hänelle kultakellon, jonka olin ostanut rikkaalta ladakilaiselta kauppiaalta. Sotilaskuvernööri, joka oli antanut minulle oivallisen telttamaton, sai kaikki liikenevät ampumatarpeemme sekä revolverin. Alim Akhun, isäntämme, sai kellon ja levätin, ja kaikille miehille, jotka jollain tavalla olivat palvelleet meitä, jaettiin juomarahoja.

Tattari _Rafikof_ oli ottanut kotiin lähettääkseen muinaiskokoelmani, kameelin nahkan ja joukon Khotanista ostettuja mattoja. Ja kiitos hänen ja herra Petrovskijn huolenpidon, saapuivat kaikki nämä tavarat eheinä määräpaikkaansa.

Vasta klo 10 oli kaikki kunnossa, ja pitkä karavaani, jossa oli 20 hevosta ja 30 aasia ja jota ohjasi kokonainen joukkue palvelijoita jalan tai ratsain, läksi liikkeelle itää kohti.

Hankkeeni oli erään Kven-lun-ketjussa olevan solan kautta nousta Pohjois-Tibetin ylätasangoille, joiden yli aijoin kulkea varsinaiseen Kiinaan. Mutta tälle matkalle tarvitsimme varmoja oppaita ja kameeleja, ja _Parpi Baj_, muuan parhaita miehiäni, sai sen vuoksi etukäteen lähteä Mölldjan joelle, jonka ylisen kesäuoman varrella kuului olevan kameeleja suuret määrät, omistajainsa kaitsemina. Parpi suoritti asiansa oivallisesti, ja levähtäessämme _heinäkuun 28 p:nä_ Mölldjan varrella oli hän siellä meitä vastassa 15 hyvän kameelin ja niiden omistajan kera.

Hyvissä ajoin olimme lähettäneet sananlennättäjän Kopan bekin, _Togda Muhammed Bekin_ luo, joka nyt saapui ja auttoi meitä kaupanteossa ja piti hintaa kohtuullisen huokeana. 1,275 tengehillä (715 mk.) ostimme kuusi levännyttä uros-kameelia, vuoriston matkoihin tottunutta rotua.

_Leiri Mitt'in_ luona oli ensimäinen kokonaan asumattomassa seudussa. Tuntematon ja asumaton Pohjois-Tibetti oli nyt edessämme, ja kaksi kuukautta nyt kului ennenkuin tulimme ihmisten ilmoille. Täällä jätimme ulkonaiselle maailmalle jäähyväiset, ja miellyttävältä tuntui olla kiinalaisten mandariinien kynsistä loitolla. Mutta meidän täytyikin tästä puoleen jouduttaa kulkua ja levätä vain semmoisissa seuduissa, missä oli eläimille laidunta.

Vuoristolaisilta (taglikeilta) tässä suhteessa saamamme tiedot olivat kuitenkin tuskin rohkaisevia. Ne vakuuttivat yksimielisesti, että maa etelään päin oli aivan hedelmätöntä, ja minä ajattelin jo valmiiksi senkin mahdollisuuden, että karavaanieläimet vähitellen uupuisivat ja nääntyisivät. Mutta itseämme en luullut minkään vaaran odottavan, kun toivoin pahimmassa tapauksessa jalan voivamme päästä asuttuihin seutuihin, joko sitten pohjoiseen tai etelään päin.

Lama-tjimenin luona söivät eläimemme tyynesti ja rauhallisesti viimeistä kertaa aavistamatta odottavaa kohtaloaan. Kaksi kuukautta myöhemmin makasivat useimmat niistä kuolleina Pohjois-Tibetin ylätasangoilla, eikä karavaanimme tälle matkalle lähtiessä ollut suinkaan pieni. Meillä oli mukana 17 hevosta, 12 aasia ja 6 kameelia, lukuunottamatta moniaita tilapäisesti vuokrattuja eläimiä. Mutta Sarik-kolissa lisättiin karavaania 4 hevosella ja 17 aasilla. Aaseja käytettiin kantamaan säkkejä, joissa oli maissia eläimille.

Kaikkiaan oli meillä siis 56 eläintä, ja jos mainitsen, että ainoastaan 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi nääntyneinä ja puolikuolleina saapui _Tsajdamin_ reunavuorelle eli toisin sanoen 90 % kaatui, saattaa käsittää kuinka rasittavia ponnistuksia näiden eläin raukkojen oli kestettävä. Itsessään ei se niin suuria tehnyt, että vähin erin menetimme ne, sillä tämä tapahtui ylipäänsä sitä mukaa kuin ruokavaratkin vähenivät, mutta niiden kärsimysten näkeminen oli surkeata.

Sarik-kolin aulista olimme ostaneet 12 lammasta ja 2 vuohta liikkuviksi ruokavaroiksi, jotka vuoronsa mukaan tulivat teurastettaviksi. Minä olin tahtonut ottaa 20, mutta palvelijani selittivät, että tavattomilla korkeuksilla, missä tästä puoleen tulisimme kulkemaan, liharuoka ei maistu ja mieluummin syö riisiä. Osoittautui kuitenkin, että mukaan otetut lampaat olivat hyvään tarpeesen, ja niitä riitti vain puolelle matkalle, jonka vuoksi sitten ajoittain saimme pitää villin jakin lihaa hyvänämme.

Kuleksivaan menaseriiaamme kuului lopuksi 3 komeata koiraa. Ensinnäkin uskollinen korlalainen Jolldashini, joka aina nukkui vieressäni ja vartioi telttaa niin innokkaasti, ettei kukaan muu kuin Islam Baj päässyt sisään. Edelleen _Jollbars_ (Tiikeri) Kara-sajsta, iso, keltainen, pörheä koira, sekä musta ja valkoinen _Buru_ (Susi) Dalai-kurganista. Kaksi viimeksi mainittua pysyttelivät aina miesten telttojen luona, missä ne pitivät hirveätä melua öisin, haukkuivatpa karavaanieläimiäkin, jos nämä poistuivat kovin kauvas leiriltä.

Marssiessa seurasivat kaikki koirat leikkien ja toisiaan ajaen karavaania, josta kuitenkin urkenivat pitkät matkat nähdessään joitain otuksia vuorilla. Hauskoja matkatovereita ne aina olivat ja vilkastuttivat suuresti yksinäistä vaellustamme sekä muutoin äänetöntä leiriämme. Matkalla ylätasankojen yli koirat tulivat parhaiten koko seurueestamme toimeen. Ilman oheneminen ei tuntunut rasittavan niitä ollenkaan, ja syödä saivat ne kyllältään, sillä niiden osaksi tuli teurastettujen lampaiden perkeet, vasta ammutut jakit ja khulanit sekä paremman puutteessa kaatuneet hevoset ja aasit, joista etempänä yksi tai useampia jäi joka leiripaikalle.

Minulla oli 8 vakinaista palvelijaa: Islam Baj, karavaaninbashi, Fong Shi, kiinan tulkki, Parpi Baj Oshista, Islam Akhun Kerijasta, _Hamdan Baj_ Tjertjenistä, _Ahmed Akhun_, puoleksi kiinalainen, _Roslak_ Kara-sajsta ja _Kurban Akhun_ Dalai-kurganista. Viimeksi mainitusta paikasta otimme sitä paitsi 17 taglikia, heidän aksakalinsa johdolla. Heidän oli autettava meidät vain pahimpien solien yli ja parin viikon perästä palattava. Taglikit, joiden piti näyttää meille helpoimmat Kvenlunin poikki johtavat solat eteläisille ylätasangoille, veivät meidät tahallaan harhaan. He pelkäsivät nimittäin Kiinan viranomaisten vihaa, jos osoittavat vieraille oikean solan. Lopulta heidän aksakalinsa tunnusti vieneensä meidät harhaan, ja hänen johdollaan tulimme kyllä helposti ylätasangoille.