Part 15

Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä. Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä järventapaisia. _Shirge-tjapganin_ luona se yhtyy Tarimiin. Vain yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.

_Huhtikuun 4 p._ keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään lopmiehen mukaan nimitetään _Avullu-kölliksi_, ja noudattelimme sitten sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea: 10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan veden rannasta.

Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.

Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden mökkien seinissä.

Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.

Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin, että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, _huhtikuun 6 p_. Asetuimme leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.

Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla, joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.

Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi nokena lentää maailman ääreen.

Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi tuoksunut aito havannalta.

Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes viimein _huhtikuun 9 p._ asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen, järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan vielä kerran ketjun pienempiä järviä.

Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.

Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin, raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.

Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään "loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se, jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää kuin 0,5 m leveä.

Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä, jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi häntä näkemästä eteensä.

Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta nähdäksemme astuimme _huhtikuun 10 p._ alukseen. Toinen soutumies asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä. Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun tarvittu.

Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani _Jolldash III_. Se oli pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas koriin.

Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin saavuimme Pietariin.

Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta matkaa suuriin erämaihin.

Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea pitkin.

Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova "musta myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja metsä, jotka taltuttavat myrskyä.

Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha. Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina herättää uusia unelmia.

Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin matalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan, olisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa alahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla, missä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.

Viho viimein pääsimme onnellisesti _Sadak-köllin_ alkupäässä olevaan nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää. Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa illallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita kasvojaan.

Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-turasta", suuresta herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.

Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania, venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään, syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he, ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan mikään suuri.

_Huhtikuun 12 p._ oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan. Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen. Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.

Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus, sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien, niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi itärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen keltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan peittyivät sumuun.

Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko ollut meitä väijymässä.

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä. Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin soudimme _Shirget-jappganin_ (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina meitä odottivat.

Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea pitkin sinne kanootissa.

Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin. Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa kyytiä rantojen ohi.

Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja avautuu itään ja länteen.

Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla, nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan tuoksahtaa äikeä kalan haju.

Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä, missä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat paimentolaisia.

Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.

Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa rapisutti koko päivän _huhtikuun 18 p:nä_. Pahimpien kuurojen aikana täytyi meidän olla pari tuntia _Tokkus-attamin_, "Kymmenen isän" kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.

Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten kelkkaa.

Oltuamme yötä _Tjain_ kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60 km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.

Saapuessamme illalla _Abdalliin_ oli koko kylän väki rivissä rannalla, ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt, huudahdin: "Tuossahan on _Kuntjekkan Bek_!" hämmästyivät he aikalailla. Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan olevaan puhdistettuun "saliin".

_Huhtikuun 21 p._ poikkesimme jokea myöten aika suureen _Kum-tjappganin_ kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten. Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt, oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten muuttaneet sieltä.

Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.

_Huhtikuun 22 p._ astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen, kolibrikanootin vanhan tottuneen _Tusunin_ kera oli raivattava ja näytettävä tietä kamishikon läpi.

Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden pohjasta kohoovia kamishin vesoja.

Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.

Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia saadaksemme tuoretta syötävää.

Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.

Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.

Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.

Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli. Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa kosteata liejua.

Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.

Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi, mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen kanoottia eteenpäin.

Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa. Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.

Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten. Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.

Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan, missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä, jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota olimme tulleet.

19.

MUUAN TYLY HERRA.

Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan Bekille.

Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani: tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa -- sen tiesin pääkonsuli Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta -- odotti minua paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona pitkänä poissaoloaikanani!

Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän, sen parempi!" _Huhtikuun 27 p:vän_ illalla saapuessamme _Tjarkhlikiin_, pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.

Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen. Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä. Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta, lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän "palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.

Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois. Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.