Part 14

Se oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä voineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat vain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion sopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä punottiin nuoraa, jota tarvitsimme.

Tähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut "dastarkhani" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli oli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat kameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet sukulaisensa makasivat.

Meidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen kanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet nähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan olimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se oli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se mihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.

Seuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä. Totuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet. Ne söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina kävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat ihmeteltävän keveästi.

Niiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin kameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin. Mutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt eläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan pystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin meidänkin kameelien.

13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta ja makeaa vettä.

16.

LOPULTAKIN TARIMIN RANNALLA!

Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla, ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.

Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin äärimäisiä metsiä.

Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä, Kerija-darjasta, tullut.

Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille, jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa enimmäkseen villin kameelin lannasta.

Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.

Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli, tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä, ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka ovat nousseet uuteen elämään.

Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.

_Helmikuun 18 p._ Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.

Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta. Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi. Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.

Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä, mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.

Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta. Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita. Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen itseämme nenästä vetää.

Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.

_Helmikuun 19 p._ särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän; siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.

Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.

Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin mustan metsäviivan.

Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä, arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki, sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita. Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin. Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En sitä tiedä.

Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista. Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.

Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme läpipääsemättömään metsätiheikköön.

Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun päivänkoittoon.

Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä. Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani, toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.

Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki asettuivat pitkälleen juomaan.

Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon. Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi suurta nuotiota.

Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli _Atjik-darja_ (Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin _Kara-dashiksi_ (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka kuuluvat _Shah-jarin_ baille.

Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen _Teressin_ kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja pitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää murtuisi.

_Tjimenin_ kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta tuntui erota heistä.

Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset suunnat.

Marssiessamme _helmikuun 23 p. Shah-jariin_ olimme 41 päivässä samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä. Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita haudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut halveksittava.

17.

KUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.

Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan _Lop-noriin_, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin, joka oli yksi matkan päämääriä.

Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä. Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200 ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan passini virui Khotanissa.

Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani, teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.

Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella _Koriassa_, mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.

"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä, leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme kykenevämme uudelle matkalle.

26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä. Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme sitten Tarimia, jota täällä nimitetään _Ugen-darjaksi_; mutta sitten kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.

Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia suuret joukot, mutta _helmikuun 28 p:nä_ niitä oli leirimme, _Tuppe-teshdin_ aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.

Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä. Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja tulisi näkyviin.

Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana. Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin, matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon vaivaa.

Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen mieltäkiinnittävä.

Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt matkasimme, _Ugeniksi_. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.

Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä. Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.

Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä shah-jarilainen _Islam Akhun_ luotettavana oppaana.

_Maaliskuun 10 p._ ratsastimme _Koriaan_. Kolme kameeliamme, jotka olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean kameelini selässä.

Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän aksakalinsa, _Kul Muhammed_ Margelanista, otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta, missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.

Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on erään joen, _Kontje- eli Korla-darjan_ varrella, joka tulee sisimmän Aasian suurimmasta järvestä, _Bagrash-köllistä_, johon verraten Lop-nor on vain ummehtunut lampi.

Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken siellä kaakon puolella sijaitsevaan _Kara-sharin_ kaupunkiin, eikä se seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut passia saanut minua säikähtämään.

_Maaliskuun 12 p._ ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa tunnissa.

Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on, monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.

Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla Kara-sharin ambanin, _Hven Darinin_ luona, ja astuin Khotanissa käypä passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja vieraamme; ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne." Luultavasti minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän paikallispassin.

Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa. Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun vieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa, kun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on asianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi tai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien laskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista kuuliaisuuttaan.

Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin, laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois "tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla selkään kunnes veri virtasi.

Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle, Li Dalojlle.

"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden, annan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä eikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä. Jos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta sekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin kenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa)."

Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä arpi vasemmassa poskessa.

Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!" huusi Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.

Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin, että hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti rikoksen.

Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin pideltiin.

Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.

18.

MUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.

Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät meidät _Tikkenlikiin_, pieneen kylään sillä paikalla, missä Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.

Hilpein mielin läksimme _maaliskuun 31 p._ Tikkenlikistä ja kulimme suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.

Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki _Kontje_ sekä _Hek_, Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat _Lop-norin_ jäännöksiä, jonka vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi ovat erämaana.

Kovin olin hyvilläni, kun _huhtikuun 4 p._ kolme päivää noudateltuamme Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.

Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään. Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin paikoin halkovat.