Part 13

Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran oli pannut liikkeesen.

Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.

Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun joen -- Kerija-darjan -- rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan, ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.

Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?

Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa? Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.

Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!

Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa! Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.

Vanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka palasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.

25 p. kulimme kahdeksan "davanin" yli; davani on suunnaton särkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin löysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.

Seuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas kahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa notkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti pysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi suunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.

Neuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen oli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat allapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät kauvas jälkeen.

Vihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut enää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua täynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi, löysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä lukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä ohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle maalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan, jossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi leiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.

14.

KUOLEVA JOKI.

Olimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen poikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme, jotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista hiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen kattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme hiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää jokivettä.

Viimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki oltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen asuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä, joita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt yhtään ihmistä.

Lähtiessämme sitten _tammikuun 27 p._ pohjoista kohti joen vasenta rantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä toivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä ennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin pohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla viivalla.

Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.

Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden; tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian, jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja hiljaisena: ei ääntä kuulunut.

Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa. Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.

Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan "satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun päiväkirjaani. Hussein -- se oli paimenen nimi -- kertoi, että pitkin koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä. Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin" (tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.

Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle, on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa, tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista eikä basaareista.

Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.

Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita, jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä. Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä, ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves) ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.

Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään itään päin.

_Tammikuun 28 päivän_ iltana tapasimme _Kurruk-akinin_ (Kuivan uoman) luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400 lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan. Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa, sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat saaneet kiskaista minua maahan.

_Helmikuun 1 p._ joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä _Tarimille_, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin _Lop-noriin_ päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi. Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?

Kuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton opas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa vastaan. Yllätettyämme _helmikuun 7 p._ Katakin metsäseudun saimme tietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että sitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä päivän ijäkkään metsänasukkaan _Muhammed Bajn_ luona, joka koko ikänsä oli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta. Nämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä kiinalaisten viranomaisten kanssa.

_Helmikuun 9 p._ mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin lähellä oli ollut 84 m leveä -- kuitenkin vain muutaman järven tapaisen levenemän kohdalla -- kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä mutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.

Illalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet olivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m levyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.

Viimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin noudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden tamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata, milloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien hiekkasärkkien.

Sydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi hietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa taistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä päivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän tulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti aarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien aukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten metsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.

_Helmikuun 10 p._ laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä kaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi kuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin lehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli vielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.

15.

VILLIN KAMEELIN KOTIMAAN POIKKI.

Huvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä villiä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua tähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut uneksiakkaan.

Kun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan sisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut laiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin kerran joutuvan Tukholmaan.

Omat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä, että Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia pyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta olivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä oli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.

Tonkus-bastessa kuulimme _helmikuun 1 p._ ensi kerran puhuttavan Kerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet niitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä hietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme kuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.

Monet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja, yksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat säntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat niillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan aikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat aivan yhtäläiset.

Minulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään itseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen vuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin leiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua poltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.

Kerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja vaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit kuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä vaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.

Paimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen nenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä kameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat kantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai muuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.

Vanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella tapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin lampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät enimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän tänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.

Kuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen päästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla kärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa, syöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.

Viime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan viikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt lammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin kesykin. Valitettavasti se oli kuollut.

Villistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä hiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja joissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee joen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista aavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle juomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo ollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.

Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin. Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.

_Helmikuun 9 p._ havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän otusta, otaltavan aavikolle.

_Helmikuun 11 p._ samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä, nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä taisteli hiekkaa vastaan.

Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.

Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen. Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri kuulumattomasti tamariskin juurelle.

Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla, joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.

Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet selville mistä oli kysymys.

Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua kaulaan loppui siltä kärsimykset.

Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata mojotti -- olin vähällä sanoa -- ilmi elävänä edessämme!

Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea, kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.

Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.

Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä. Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.

Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.

Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että se tuli melkoista keveämmäksi.

Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen. Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.

Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa tietä.

Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota. Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa ylös.

Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja _helmikuun 13 p._ saatoimme taas lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi jälkeen, saattoi kantaa sitä.

Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät kohosivat kuin vuoren harjut.

Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.

Verkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi kaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet alkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja läksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja mennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.

Laukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut, kun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan ja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä että verivirta oli pysähtynyt turkkiin.