Part 12

Jos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme kerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää rinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta esiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta ja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.

Lunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä polun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin kahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos hevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta jyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin niihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden miehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.

Kallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat kulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri muutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja siihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja vertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.

Oli oikea koiran ilma ja lounastuuli tuprutti ympärillemme sankkoja pyrypilviä. Vasemmalta puolen näkyi pitkän matkan päästä komea jäätikkö, jonka pintaa peitti lumi.

Sen oikealta reunalta näkyi pieni kolmisoppinen järvi, jonka muodosti pienestä, kahden mustan kallion välisestä jäätiköstä juokseva puro. Niiden juurelta vietti sorakartio järven rantaan asti. Viime päivien kovat sateet olivat liottaneet koko tämän sorakartion epävarmaksi ja ajaneet ylimmän kerroksen alas, niin että polku oli hävinnyt.

Marssiessamme nyt irtonaista pintaa soluimme me vähitellen 50 m syvemmällä sijaitsevaa järveä kohti ja oli meillä pystyssä pysyttelemistä. Kulkupaikka oli vaarallinen, ei vähimmän sen vuoksi, että useammat, korkealla jyrkänteellä olevat möhkäleet olisivat voineet lähteä vierimään. Hevosilta täytyi sen tähden taas kuormat riisua ja kantaa kaikkia tavaroita puolen kilometriä.

Suunnaton Ullug-artin jäätikkö täyttää, keskeltä hieman kuperana, yläosan laaksoa vuoren seinien välissä. Kulimme laakson oikeanpuolista jyrkkää reunaa pitkin ja tulimme vielä järvelle, jonka väri vivahti vaaleanvihreään ja jossa uiskenteli suuria alas pudonneita jäämöhkäleitä. Jäätikön pystysuora kylki laski suoraan veteen, kuvastui sen pintaan ja näytti läpinäkyvältä lasilta.

Kolmannen, suurimman järven luona, joka oli 3 kilometriä pitkä, tapasi meidät taas läpipääsemätön lumituisku -- näimme tuskin mihin menimme. Vasta tunnin päästä jyrkkien rinteiden loputtua seestyi ilma, mutta yläpuolellamme korkeammissa seuduissa tuiskusi yhä.

Nyt laskeuduttiin nopeasti läntisen Ullug-artin laakson kautta. Laakso yhä leveni ja lumikenttä ympärillä olevilla vuorilla yhä väheni. Neljätoista tuntia ratsastettuamme pysähdyimme lopuinkin parin kummun väliin, lähellä sitä paikkaa, missä laakso päättyy Sarik-kolin leveään alankoon. Laidunta puuttui kokonaan, mutta vettä saimme suojatussa onkalossa olevasta lumikinoksesta. Kirgiisimme olivat jo kääntyneet paluumatkalle, kun oli päästy vaarallisten paikkojen ohi.

* * * * *

Tämän matkakuvaukseni aikana olen jo niin kauvan viivyttänyt lukijaa Pamirin eri seuduissa, ettei kirjani koko salli minun enää yhtä seikkaperäisesti palata näihin seutuihin. Meillä on vielä pitkä taival edessämme, ennenkuin ehdimme Pekingiin, ja meidän täytyy joutua.

Kulemme vielä yhdessä Takla-makanin aavikon poikki, sen hiekkamerestä löydämme tähän saakka aavistamattomia merkkejä ikivanhasta sivistyksestä ja hautautuneista kaupungeista. Käymme sitten katsomassa villin kameelin autiota kotimaata, ja löydämme jäännökset _Lop-nor_ järvestä. Sieltä samoamme rientomarssissa sata peninkulmaa, ennenkuin palaamme Khotaniin.

Tibetin pohjoisten ylätasankojen ja alppimaan yli tunkeudumme sitten _Tsajdamin_ purolle ja tutustumme mongoleihin, tanguutteihin ja tibettiläisiin, villiaasiin ja villiin jakiin, kunnes vihdoin viimeinkin _Ordosin_ ja Pohjois-Kiinan halki kolme ja puoli vuotta kestäneitten retkeilyjen perästä saavumme matkan loppumäärään Pekingiin.

Matkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon kuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt oli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän Pamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie kävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen toisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä laskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella Jarkent-joen avaraan laaksoon.

_Syyskuun 22 p._ ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin vain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä saksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m. viljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen matkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole, ei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia näkee.

Kaunein kylä on _Tong_, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta, paljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, _Hassan Bek_, oli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä puoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa _Kandalakshin_ kylässä poikkesimme "minbashin" (tuhannen miehen päällikön) luo ja asetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.

Tästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa yksinkertaisesti nimitetään "Darjaksi" (joeksi). Kesällä joki on niin tulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja keväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee kolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään kankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat, että jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan huomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.

_Syyskuun 23 p._ ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat merkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan aikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka omituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita, vihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.

Tuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme kuusi "sutjia" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja "tulum" (ilmalla täytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet "salin" (lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta -- tavallinen paari, jota kannatti kaksitoista "tulumia". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi asetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme valjastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi sen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse. Toiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.

Kohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään myöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan vasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran vietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin matkaa uidessa kaikin voimin.

Vastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten vesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden alapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja; sinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.

Kilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä vesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia; sen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä varmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten väliin.

Sittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun vuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen samanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä eikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä nahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat ne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit olisi pitäneet tasapainoa.

Minä pidin parempana olla käyttämättä hevosta, vaan annoin miesten tarttua kuhunkin lautan nurkkaan. Tuokiossa tempasi virta meidät valtoihinsa ja hurjaa vauhtia syöksyimme alaspäin.

Toisella rannalla olevat kalliot näyttävät kiitävän virran matkassa, katsantoala muuttuu alinomaa, aivan kuin näköala pikajunan ikkunasta. Voimakkaasti käsillään ja jaloillaan ponnistaen miehet kiskovat lautan vuolteesta, ja viimeinkin olemme verrattain tyynessä lahdelmassa ja nousemme maalle.

Paluumatkalla vasemmalle rannalle painoi virta lauttaa vielä hyvän matkan jokea alas, jonka vuoksi se täytyi rannalla olevalla hevosella vedättää lähtöpaikalle. Toiset hevoset vietiin uittamalla yli, kukin sutjinsa ohjaamana.

Islam Bajkin piti parempana mennä joen yli tällä tavoin. Mutta hänen päätään rupesi pyörryttämään, hän ei tuntenut enää paikkoja, pyöri keskellä kymiä ympäri useita kierroksia, unohti minnepäin hänen piti mennä ja oli hukuttaa hevosensa, jota hän ahdisti liian kovasti. Hän katosi joen alapuolelle ja minä olin kovin peloissani, että vuolle painaisi hänet koskiin, joissa hän ruhjoutuisi.

Mutta lopulta hänkin pääsi maalle, ja hauskalta tuntui, kun koko karavaani kimpsuineen, kampsuineen oli onnellisesti Jarkent-darjan oikealla rannalla. Sutjit saivat 100 tengehiä palkakseen, heidän johtajansa sitä paitsi lakin ja veitsen, ja enemmän kuin tyytyväisiä he olivat.

Tultuamme kaikki yli kuormitettiin taas karavaani ja lähdettiin jatkamaan matkaa oikeata rantaa alas. Mutta kohta sulki tien kallioryhelmä, joka laskeutui pystysuorasti veteen. Täällä olivat tadjikit, luultavasti hyvin kaukaisena aikana, itse kallion seinään hakanneet syvennyksen, jonka pohjaa pitkin polku kulki. Tämän kalliopolun ulkoreuna oli jo rapautunut, niin että se alaspäin viettää äkkisyvänteesen ja kuohuvaan kymiin. Salkojen, oksien ja liuskakivipaasien avulla on sitä tasoitettu. Mutta parissa kohti on se niin kaita, etteivät hevoset pääse siitä kulkemaan tavara-arkkuineen, jotka myötäänsä raappivat oikeanpuoleisiin kallion seiniin. Hiuskarvasta riippui, ettemme menettäneet yhtä kuormahevosta, joka kaatui kapeimmalla kohdalla ja ehdottomasti olisi syöksynyt jokeen, jollei Islam Baj olisi oikeana hetkenä heittäytynyt sen päälle ja pitänyt sitä kiinni meidän toisten yhteisvoimin päästellessä arkkuja irti. Kaikki tavarat oli sitten kannettava vaarallisten paikkojen kohdalla.

_Lokakuun 3 p_. olin taas Kashgarissa. Täällä vallitsi vielä lauha ilma. Äkkinäinen ilmanalan muutos tuotti minulle kuitenkin kovan kuumeen, josta en tointunut ennenkuin marraskuun puolivälissä.

Onnettomalla aavikkomatkalla karsimani häviöt oli nyt korvattu. Berliinistä oli minua vastassa arkku sisältävä erinomaisia tieteellisiä koneita, kaikki parhaassa kunnossa, kiitos huolen, millä nämä hauraat esineet oli pakattu Berliinissä ja Ruotsin konsuli Batumissa sitten ne toimittanut edelleen.

Tashkentista oli saapunut 3 laatikkoa sisältäen useita tarpeellisia tavaroita: vaatteita, säilykkeitä ja tupakkaa y.m. ja minulla oli taas yhtä hyvät varustukset kuin pitkää matkaa alkaessani.

13.

MUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.

Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.

Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.

Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden -- kosteikkojen -- mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat etelässä.

_Tammikuun 5 p_. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä, ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin tuloa ratsastimme suurten kylien halki.

Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.

Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, _Liu Darin_, otti minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.

Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat mieheni.

_Tammikuun 14 p. 1896_ läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja _Kerim Djan_ sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.

Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava. Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää hyvänämme mitä maa tarjosi.

Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään _Kerija-darjalle_, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin Kerija-darjan uoman ja _Kerijan_ kaupungin kautta takaisin Khotaniin. Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka, rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta havaitseva.

Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.

Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää, riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja, sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja ampumatarpeita.

Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22° pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut koskaan olla ja kevät lähestyi.

Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. _Tavek-kelin_ kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä tapaisimme tamariskin ja poppelin.

Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa meidät sinne.

_Tammikuun 19 p._ läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi. Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.

Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden kuormasatuloiden kanssa.

Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67 metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.

On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma, että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta paikkaa.

_Tammikuun 23 p._ kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot, harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä nähtävästi Kerija-darjan uomaa.

Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia, viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha kaupunki, jota he nimittivät _Takla-makaniksi_, sijaitsi sen itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja, pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat ottamaan rauniopaikasta selkoa.

Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.

_Tammikuun 24 p._ jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.

Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia (poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään löydettävissä.

Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat, suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia, mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun niitä löi.

Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4 kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin. Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.

Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin yleisestä ulkomuodosta.

Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät valkoisiksi rapatut.

Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia, jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella, kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin hinduilla tänäkin päivänä.

Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva -- kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.

Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan, luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.

Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä. Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä, jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.