Part 11

Iskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa ostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka Kutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen tengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme kuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja itsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli astunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari posliinimaljaa -- kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla Khotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen kameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien kuormat.

Illalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan pitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin metsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi halulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat seudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera kuolonleiriä etsimään.

_Toukokuun 13 p._ kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät katosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli heillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet. Hirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta, hyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.

Tänään saapui metsästäjäveljesten isä _Ahmed Mergen_ (mergen merkitsee metsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas, soleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme häntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin pelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään aavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän kerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo, missä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.

Aamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet läksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja hänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina leipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.

Ehtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin pannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme. Ahmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen katoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki kevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen paimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko viikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä lehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen yötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja maitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.

_Toukokuun 14 p._ heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa, taivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa siitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen virkistävää -- ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En suinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä, viimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä taipaleelta ja tein joukon karttoja.

Seuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin vähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä. Kärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi ajan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa. Mutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä, nautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei ollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun vallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja rauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli puolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä tulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa ja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.

Huhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin kulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta kaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena basaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin nyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon uuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.

Iltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän tuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet suoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet teltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet löytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa kuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli opastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.

Merkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli kannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä, kaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200 sikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he löysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin vyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön asemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan ympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli ollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin poissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei löytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli ottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta, luuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti olisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän piti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt Jolltjia kuolonleiristä lähdettyään.

Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei, olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä kameelia?

Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli, tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.

Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä. Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.

Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme nyt kuitenkin sen.

_Toukokuun 23 p._ heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten. Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen alkamista aivan tyyni ilma.

Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa varjoisassa metsässä.

Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin ylösnousemukseen ja toivoon.

11.

VIIMEISET KAMEELIT.

Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä. Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen nimitti tuon pikku pataman _Khota- verdi- kölliksi_, Jumalan antamaksi järveksi.

Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, _Kujundehlikiin_ (jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä pyyhkinyt ne pois.

_Kesäkuun 3 p._ meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen _Ak-sun_ kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal" (valkoparta, päällikkö), _Muhammed Emin_. otti meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan naapuritaloon.

_Kesäkuun 4 p_. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli _Ak-tuja_, valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana, riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään, polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.

Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.

Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona. Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.

Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken, hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.

Sen matkatoveri, nuori _Tjong-sarik_, sukunsa jättiläinen, läksi soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä, mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla niityillä.

Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin Kashgariin palausta varten.

Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko, joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, -- kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen oli matkustanut.

Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle. _Kesäkuun 7 p_. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria, teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa pitkin matkaa.

Islam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä uudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki repaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta yhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun aina mukanaan tuovan arvon. Eräältä "karakeshiltä" vuokrasimme 4 hevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla läksimme Ak-susta.

Jottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden 8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne veivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä rajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja erämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.

Tulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme aavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri nyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä länsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan kuin pyssyn suusta.

Kesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme viikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia suorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut kunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi Vaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan arvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja iloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten hankkimisessa.

Saatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme hän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao Tajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy tiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen kanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka hämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät kutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli ollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja lahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja jatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät onnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten välittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.

Ensi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin. Minulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia, m.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille Berliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita, aneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin sähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin kasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.

Kuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua Kashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen niiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun kesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.

Ainoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin saapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli lähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen antaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin 12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja sananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.

Parissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan unohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä osoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen lähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.

Molemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin, maanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen räätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja telttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja kun _heinäkuun 10 p._ läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari kuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta kerrassaan tuhoavalta.

12.

VAARALLISIA KULKUPAIKKOJA.

Päätin käyttää kesäni uuteen Pamiriretkeen, mutta tällä kertaa Pamirin eteläosiin tutkiakseni suuren Jarkentjoen lähteitä. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään; sillä joki oli niin tulvillaan, että oli aivan mahdotonta päästä tälle taholle, joten minun täytyi kääntyä tyhjin toimin takaisin. Tällä matkalla minulla oli kuitenkin pari ylen vaarallista seikkailua, joita en malta olla kertomatta.

Islam Bajn ja kahden muun palvelijan kera läksin heinäkuun 10 p. kuudella hevosella Kashgarista. Aavikkomatkaystäväni Kasim jäi porttivahdiksi konsulinvirastoon. Hevosista oli muuan pieni papuri ori ollut mukana koko matkan Khotan-darjan lehtimajasta asti. Se oli aina hilpeä ja hauska ja kesy kuin koira. Itseäni varten olin ostanut ison oivallisen ratsun, joka oli yli vuoden ajan kantava minua Aasian aavikoilla. Nuo viisi uutta hevosta maksoivat vain 124 ruplaa. Hevoset ovat huokeita Kashgarissa.

Neljä solaa johtaa näillä tienoin Mus-tag-atan eli Kashgar-jonon yli, joka idässä on Pamirin kanssa rajakkain. Valitsimme _Ullug-artin_ (Suuren solan).

Tie solaan kulkee verkalleen nousevaa, kolkkoa aroa, jota leikkaa syvät ja leveät vesi-uurrokset, joiden pohjalla lammaslaumat syövät rehevillä niityillä. Niin ratsastimme laakson suuhun. Vielä yhden päivän matkalla olivat kataja, paju ja poppeli yleisiä, mutta lakkasivat sitten. Laakson läpi juoksi hopeakirkas puro, joka oli kovertanut uomansa vuoren pohjaan.

_Heinäkuun 14 p:n_ illalla pimenivät ylemmät seudut. Ukkonen alkoi jyristä vuoristossa. Länsituulen mukana tuli paksuja sadepilviä laakson suusta, ja vettä, kylmää ja ilkeää, alkoi valua kuin korvosta kaataen. Turkkeihimme kääriytyneinä jatkoimme matkaa yhä jyrkemmin kohoavaa laakson pohjaa myöten Ullug-artin auliin, joka oli ylhäällä laakson oikealla puolella. Illalla satoi lunta viljalti ja maa kävi valkoisen vaipan peittoon. Suuria, hiljalleen putoavia hiutaleita karkelehti ilman läpi, ja paksut, lumiset pilvet peittivät koko maiseman.

Saattoi luulla olevansa keskellä talvea eikä heinäkuun keskivaiheilla. Kylässä arveltiin yleisesti että kolmepäiväisen lumisateen perästä sola tulee olemaan ummessa, ehkä tukossa koko vuoden, jos lumentuloa jatkui. Kirkkainakin päivinä sattui usein hevosia joutumaan Ullug-artilla hukkaan. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa hyvää säätä. Eikä meillä hätää ollutkaan, sillä kylässä oli kaksi muhkeata "ujta". Laidunta oli hevosille ja isänniltämme ostimme lampaan. Nämä kirgiisit samoin kuin muutaman vielä ylempänä olevan aulin asukkaat viettävät vain kesät ylemmissä seuduissa, mutta siirtyvät talvella laakson suuhun ja tasangolle.

_Heinäkuun 16 p._ aijoimme juuri lähteä Ajag-artiin, erääsen toiseen solaan, mihin kirgiisit tunsivat oikotien, jota pitivät melkoista helpommin kulettavana, kun saapui muuan mies ylemmästä aulista varoittamaan meitä Ajag-artiin menosta. Itse solan läpi kyllä mukavasti kuului pääsevän, mutta toisella puolen olevan _Markan-su_ joen yli oli mahdoton kulkea ja siitä meidän muka oli pakko kääntyä takaisin tyhjin toimin.

Kirgiisi vastasi takaavansa, että ehein nahoin pääsisimme Ullug-artin yli, ja jos hän saisi 150 tengehiä, lupasi hän kymmenen miehen kera kulettaa matkatavaramme, joita oli kannettava, koska hevoset ilman kuormiakin vain vaivoin saattoivat kiivetä jyrkänteitä. Ratsastimme siis tuskin tunnin matkan ylä-aulin kuuteen jurttiin, missä olimme yötä.

Puoli 6 aikaan _heinäkuun 17 p._ oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka pienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen päivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.

Tuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla itseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku kulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro solisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten välissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden pyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita piti kosteina yläpuolelta sulava lumi.

Vielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja. 9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi lunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja kirgiisit pudistelivat päitään.

Vasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen, pieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme puroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein ja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta satoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan syvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.

Viimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia matkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä. Kutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset vietiin ylös yksitellen.

Klo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän Ullug-artin hautapatsas (masari) -- pieni kiviläjä, jota koristi muutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan solaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen vuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.

Kirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä puolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m ja lämpömittari näytti -0,6°.