Part 10

Hän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan, astui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa tapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut tehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen patamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei vain kuulunut.

Nyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian kuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan koettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan tavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja astuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat olivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen vuoksi paljain jaloin.

Käytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen oli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää. Poikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä istuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle vesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että ymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä tavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas Kasimia.

Pyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää rantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi minut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti suolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt ja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja Kasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut käydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen avulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.

Aivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin tuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki päänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en ollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja myrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta viritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.

Nälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja ruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni vatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä niskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni "illallisen" hilasin kokoon kuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.

Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten minä taas nukuin.

_Toukokuun 7 p._ asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa, ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää ollut jälkiä oppaanamme.

Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan, saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan olin laskenut, että meidän piti yllättää virta _Buksemiksi_ nimitetyssä seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.

Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.

Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan. Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen, ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse joen uomassa kaivon jälkiä.

Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin veteen: tämä oli aamiaiseni.

Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.

_Toukokuun 8 p._ läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.

Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.

Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman suolanpitoista.

Pari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos tietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta rantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei ollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä tutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en löytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan rantapenkereen ja metsän rannan vieressä.

Noin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja poppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä minä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen tuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat ajaneet neljää aasia.

Ihmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni tässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat olivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä siitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä tavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat levänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.

Mistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet yötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän seuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä, etten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella jälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä pidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää kohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.

10.

KAKSI VIIKKOA LEHTIMAJASSA.

Hämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani muutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen. Pysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen enempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai rastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja pysähtymään.

Mutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän ammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.

Kiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan hullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin kaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin sankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.

Kuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden määkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva lauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä aika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset silmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.

Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat oman onnensa varaan.

Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera, joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m korkea.

Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.

Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle, sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon eikä nälkään.

Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.

Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat _Jussuf Baj, Togda Baj_ ja _Pasi Ahkun_ ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä 60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.

Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi ("sankka, takkuinen metsä").

Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa; kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi, etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin. Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa vaimoaan tervehtimässä.

Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä, mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.

He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet, ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.

Heidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän vaatteensa: ryysyinen "tjapan" ja "telpek" eli Iammasnahkahattu, jonka villatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen "belbag" kuvevyö, johon teevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua lampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä siteitä.

Muutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata, pumpun kuori "kapak", veden säilyttämistä varten, iso kauha, konstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja kolmikielinen kitara.

Tärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, "balta", varustettu varrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella he eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä laumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja vesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.

Tuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran tehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä sitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he peittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti tulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he panevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä koirilta.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun kulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä Khotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan jatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.

Olin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten kolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli oivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta kaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen toivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.

He ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he laskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat epäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet minun siellä olevan.

Pyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen mies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla ilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen ratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin elävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän rannassa.

Kuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä häntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: "Su, su!" Vettä, vettä! He olivat heti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle "kunganin" kera, ja mies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam Baj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.

Hän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja kertonut, kuinka hän oli sinne tullut.

Sen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän ei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli häipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen voidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He olivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta tarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.

Minä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä tänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin mukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä päiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa taas uuden karavaanin.

Nyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin ajatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka järjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin rikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä tahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin, mistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita ja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani jäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.

Mutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli pelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä etsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan supistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.

Nuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi ystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja lainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme yhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat nyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät jäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.

_Toukokuun 10 p._ täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun maatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella kartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin vuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.

Auringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos. Siellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam Baj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini ääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti ylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään toivonut jälleennäkemistä.

Valkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli useimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita, muistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme, lyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan pyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.

Toinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa. Jätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan muutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän viimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään toukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme kolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja saanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän rantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.

Aamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt turhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan kuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen ja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja virkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.

Toukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja seuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman, jossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli muuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin päin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden retustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui koiran kuolleen.

Toukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja hetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit, sikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam pääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen kuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja paneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.

Se oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä olivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja antaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut Kasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä olin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies Kasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen pohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän älyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun, jonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot, ja nyt hän oli täällä.

Islam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön. Päinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään itseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne osat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä tavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme nyt jatkaa vuoden työtä.

Tulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut. Kauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille lampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella paistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja. Nyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää myöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.

Laidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä toiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin oikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi matkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi kamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme toistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle lehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi palmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota vielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa tasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla purjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen paperossilaatikko.

Tieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja kirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin rungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan. Minulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin lukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.

Islam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he virittivät "ikuisen tulen". Paimenet ja heidän karjansa makasivat vierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi Akhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin riitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole nauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin yksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.

Vähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin pohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme kärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja opastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä khotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat lähteneet _Kutjar_ kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten vieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä ostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne Khotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.