Part 1

AASIAN ERÄMAISSA

Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomensi Uuno Helve

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLTÖ:

1. Pekingiin. 2. Kirgiisien aron yli. 3. Pamirin poikki. 4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös. 5. Vesillä pähkinänkuoressa. 6. Aavikolle lähtö. 7. Kuolonhiljaisuuden koti. 8. Vedetönnä. 9. Vettä. 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa. 11. Viimeiset kameelit. 12. Vaarallisia kulkupaikkoja. 13. Muuan haudattu kaupunki. 14. Kuoleva joki. 15. Villin kameelin kotimaan poikki. 16. Lopultakin Tarimin rannalla. 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä. 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä. 19. Muuan tyly herra. 20. Muuan jälkilasku. 21. Karkaus ja käräjät. 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden. 23. Tapaamme taas ihmisiä. 24. Tanguuttilais-rosvoja. 25. Määrän päässä. 26. Kotoisille rannoille.

1.

PEKINGIIN.

Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja, parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa. Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan. Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät. Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle, hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä. Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä, mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin, aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita, hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä, etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus, mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä puoliskosta, käynyt _Isfahanissa_ ja _Bagdadissa_, noissa itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean _Demavendin_, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin _Tashkentin_, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa, joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin läntisimpään kaupunkiin, _Kashgariin_.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset, jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas jääpantsari, vartioivat salaperäisen _Tibetin_ portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut; ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti minua hyvää kyytiä itään _Orenburgia_ kohti.

2.

KIRGIISIEN ARON YLI.

Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli, kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: _tarantassia_, nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista _Tashkentiin_ 206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin, järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole istuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja, muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi. Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19 vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen _buraani_ (lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä avautuu valtava, tasainen _Kirgiisien aro_. Tällä arolla asuu harvassa kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa _kamishiruoko_ läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin hiekka-aavikoilla kasvaa _saksaoli_ takkuisina pehkoina, jotka monesti ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa _äidissä_ (telttakylässä) tietää varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä. Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja, "ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä; siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000 lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella tässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä kansaa. He rakastavat nimittää itseään _kaisakiksi_, urhoolliseksi ja sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä, jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä, jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja, joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa. Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan pallon muodon.

Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään. Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa kaikki.

Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.

Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko. Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla. Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo väreilee yli kirgiisien kotimaan.

Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme _Kara-kumin_ (Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille, missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia särkkiä.

En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.

Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.

Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko. Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa pitkin.

Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi, saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia, sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi, etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.

On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla. Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.

Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1 p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä tarantassiamme.

Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta; kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja kynttilät.

Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin kadulle.

19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5 leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111 jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, -- lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen -- ja nyt joutunut maahan, missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.

3.

PAMIRIN POIKKI.

Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan etelään ja kaakkoon, _Pamirin_ jylhään ja hyvin vähän tunnettuun vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.

Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa, kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria "maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset katselevat koko muuta maailmaa.

Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia", valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle myöskin suosituskirjeen _Pamirskij Postin_, erään Pamirinmaan keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.

Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot, joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia lisää ja pakata uudelleen.

Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e. pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita, kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja, koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille, kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.

Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.

_Tammik. 25 p._ 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja matkustin _Margelaniin_, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.

Eräältä vanhalta sartilaiselta [_sarteiksi_ nimitetään Turkestanissa asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta. Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), _Rehim Bajn_, joka lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon", mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan Kashgariin.