Part 5

-- Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan, Vabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki virrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme, saamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh, odottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko matkan kevättulvien harjalla!

-- Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä!

Mukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia myöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion risahtelu.

Mukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen päivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen vääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo vartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.

-- Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti harmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden selkäsaunan!

Mukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja ojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen itse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden vierelle.

-- Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti rasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.

Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen tuohikanootin hartioilleen.

Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt Ombabika oli todellinen Amazon -- sen musta vesi kuohui ja porisi kuin padallinen kiehuvaa mustetta.

Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena, kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä. Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä, jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät saaliikseen syvyyteen.

Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan hän katsahti tovereihinsa.

Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli miettiväisenä virtaa.

-- Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?

-- Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä. Varmasti käy!

Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta -- kirvelevät selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa. Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti etenivät vastavirtaa.

Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma -- kymmenisen jalkaa saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.

Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen puolet Ombabikan pituudesta.

Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.

Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.

Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.

-- Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!

-- Missä? innostui Rod. Sano -- missä?

Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa nojaan.

Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.

-- Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on katkaistava siltä...

-- Hss -- se on tuolla! Rod kuiskasi.

Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.

-- Onpa totisesti rumilus! hän supisi ihmeissään.

-- Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa askelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään, ja saalis on sinun!

Vabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa kun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti menivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu pysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti hyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa sitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui uudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.

-- Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan suuntaan.

Rod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri pääsemässä turvaan harjun laelle.

Jos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä ja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin. Mutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty. Juuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan halkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle suunnalle...

Asiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän kuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä katsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle ja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä. Hänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun ylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä hänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.

Rod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta, nyt kuusisataa, nyt viisisataa...

Eläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen olevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa askelta... sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin aseensa tähtäysasentoon.

Mutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti lähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä. Toinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi oli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!

Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut -- karhu makasi kyljellään solan keskivaiheilla.

Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan laukausten ohjaamana paikalle.

-- Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi irvistellen.

He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti äkkiä kummastuksesta.

-- Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!

Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa, jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen kämmenelleen.

Se oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti litistynyt.

-- Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin ohkainen lyijyluoti?

Hän veisti siitä puukollaan pienen sirun.

-- Katsoo!

Hän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat kimaltelivat kirkkaan keltaisina.

-- Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen lyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!

9.

OMBABIKA-JOKEA VASTAVIRTAAN

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin merkillistä löytöä.

Vabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut silmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin viime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja pukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.

Lopulta vanha eränkävijä katkaisi äänettömyyden.

-- Kuka ampu kultaluoti?

Kysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja punnitsi niitä kämmenellään.

-- Ne painavat runsaasti kaksikymmentä grammaa, hän totesi.

-- Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod, hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.

Hänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.

Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.

Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö, ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.

-- Mitä arvelet, Muki?

-- Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti. Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.

-- Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.

-- Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.

Kuka oli ampunut luodin ja _mistä kulta oli peräisin_?

-- Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.

-- Siellä täytyy olla enempi -- kovasti paljon enempi, virkkoi Muki mietteissään.

-- Ajatteletko sinä, että...? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. -- Ajatteletko, että joku on jo löytänyt -- _meidän kultamme_?

Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen kangaskäärön.

-- Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!

Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys riitti asian toteamiseksi.

Kulta oli samaa!

Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.

-- Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.

-- Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.

-- Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu -- kovasti nälkä -- ampu karhu -- ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.

-- Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod...

-- Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.

Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän -- nälkään nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan -- sitten epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!

-- Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään riittävästi ruokaa ja ammuksia.

Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun metsästyspuukkoineen.

-- Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu just ennen lunta.

-- Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa, että hän sai jonkin toisen otuksen.

Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli ylpeänä saalistaan.

-- Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?

-- Tietenkin, Vabi vakuutti.

-- Säilyyköhän se täällä?

-- Yhtä varmasti kuin jos se olisi kotonasi.

Ellei joku satu tulemaan ja varasta sitä, Rod lisäsi.

Vabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti työnsä ja katsoi Rodiin.

-- Varasta! hän huudahti ihmeissään.

Myös Mukoki oli kuullut Rodin huomautuksen ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä saloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä sattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että eläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle. Jos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten, etteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme tiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin säilyttäneet.

-- Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana. Toivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.

-- Mutta niinhän sinä oletkin, Vabi vastasi ja tarttui Rodin käteen.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt retkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin odottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät pelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.

Vabi ensimmäiseksi rohkaisi mielensä.

-- En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat kysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty. Sehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin päästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi siitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.

-- Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod lisäsi.

Kanootin perästä kuului Mukokin vahvistava rykäisy:

-- Kuollu!

Ombabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti pääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän aikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut paikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti yllättyneenä:

-- Kas -- tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean seikkailun jälkeen!

Etäinen kumea kohina kantautui hänen korviinsa.

-- Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä niin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!

-- Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan, sanoi Vabi.

-- Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara selässä.

-- Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.

-- Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.

-- Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti, Rod jatkoi. Ja sitten -- eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!

-- Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.

Vabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.

-- Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?

Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.

Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.

Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas. Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.

-- Katsohan alas! huusi Vabi ystävänsä korvaan.

Hän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan perässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.

Vain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena jyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen muisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät kevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten raivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja maa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti kuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten leikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.

Tätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän peräytyi joka hermo väristen.

Mutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa leikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein kääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta hänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään; hänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä luonnon hurjalle leikille.

Sitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä vaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan irtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet, ennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he saapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella ollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.

Kaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet eivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa. Vieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat näkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa uskollisen toverin, Suden.

Vabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi käsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui enemmän kuin mitkään sanat.

-- Vanha Susi parka!

Rod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien silmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät suunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa Susi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen mielessään vavahduttavat kuvat -- Mukokin elämän murhenäytelmä, ja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta kärsimänsä vääryyden.

Missähän Susi nyt olikaan?

Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä takaa hän kuuli Vabin vastauksen.

-- Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.

-- Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei ole unohtanut meitä -- ei voi olla unohtanut!

Vabi ei vastannut.

10.

SALAPERÄINEN LAUKAUS

Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.

Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata, joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.

Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:

-- Susia!

Mutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!

-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.

-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.

-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen, että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee. Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.

-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod huomautti vieläkin epäillen.

-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.

-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.

Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse, josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.

-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa. Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.

Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä päällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.

-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät uskalla tulla.

Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.

-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!

-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.

Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.

-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää, että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.

-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat. Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?

-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Mikä siihen on syynä?