Part 4

-- Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään asian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että pelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme miehen viemään sitä postiasemalle. Ja -- ja, älä nyt ole minulle vihainen -- äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.

Hetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen ilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi ystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.

-- Minnetaki, sinä olet suurenmoisen ovela pikku veitikka! hän kiljui.

Vabille kerrottiin riemun syy, ja hän liittyi yhteiseen ilonpitoon.

-- Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään kultakentille jo kahden viikon perästä!

-- Sittenhän..., Rod aloitti.

-- Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta minä... mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan nyt tutustua Rodin äitiin!

Ilo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa onnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui sisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.

-- Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää sulaa pois. Katsoo -- ulkona jo kevät!

7.

POHJOISEEN

Joka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli edellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän maan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden ikimetsien elämän heräävän talviunestaan.

Kuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan aamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan auringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka olivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes katosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes halkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.

Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat, jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi revontulien kelmeä loimotus.

Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän talven jälkeen äitinsä.

Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.

Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.

Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.

Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo, ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty. Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken omiensa välissä.

-- Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen vesille.

Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat. Hetken perästä Rod virkkoi:

-- Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!

Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli kompassiaan tulitikun valossa.

-- Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?

Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa ja toisti kysymyksensä.

-- Epäiletkö ettei se ole turvallista?

Mukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.

-- Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta...

-- Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!

-- Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo tänään iltapäivällä.

Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.

Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle. Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja "Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.

Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään jännittävin matka mitä ajatella saattaa -- he olivat menossa etsimään kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut, löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta -- oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa, tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit eläimet?

Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia, jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään; muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.

-- Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle riistalle.

He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun, jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.

Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa, johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.

-- Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta totisesti, sehän on... -- Hän vaikeni epäröiden.

-- Mitä sitten? Rod kysyi.

-- Nehän ovat joutsenia!

-- Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että koko tuo pitkä liuta on joutsenia...

-- Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi. Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan valkoinen.

-- Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.

Hänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään käsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa rauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.

Puolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta rannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin suuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin kasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa välissä.

-- Mikä nyt on hätänä? Rod kysyi. Emmekö pääse yli?

-- Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai -- mahdollisesti huomenna tai ylihuomenna.

-- Eikö jää sitten kannata meitä, jos työnnämme kanoottia?

-- Siinäpä pulma juuri onkin. Se on hottoa reunalta.

Kanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä sitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta muuttuvan kauempana kovemmaksi.

-- Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen sitten kannattavan, hän arveli.

Vabi etsi kirveen.

-- Yritetään!

Mukoki ravisti päätään.

Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.

-- Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod. Hyppää kevyesti!

Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata painajaisunta.

Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla.

Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan. Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa. Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata, hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa keuhkoihinsa -- teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!

Hän alkoi jälleen vajota -- verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa hetkessä hänen oli avattava suunsa.

Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta, joka kiskaisi hänet jään reunalle.

Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja näki Mukokin ja Vabin.

-- Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti juoksujalkaa rannalle.

Hän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin turvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani kiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän näki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.

-- Sinäpä -- kuinka sinä sanoo -- se oli julmettu täpärä paikka! virnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.

Mukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen. Verkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli vastaan likomärkänä.

-- Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo löylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten minä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin Mukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!

-- Miten me pääsimme ylös? kysyi Rod.

-- Mukoki onki meidät! Lupaatko löylyttää?

-- Tuohon käteen!

Ja molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina kättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset räjähtämään nauruun.

8.

KULTAINEN LUOTI

Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.

Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään, mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.

-- Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi. No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän kuin sinussa.

Hieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.

-- Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!

Viuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.

Viuuh! Viuuh! Viuuh!

-- Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!

-- Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin -- olet ansainnut sen minkä saat!

Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.

-- Huh -- annahan -- annahan tänne se piiska!

-- Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan pölkylle.

-- Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös. Vain kaksi kertaa kovemmin -- ei sen enempää.

Ja jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.

Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.

Mukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.

-- Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin sanoen -- me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?

-- En suostu -- en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen! Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään yhteistoimintaan en ryhdy.

Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin valmistamalle erämiehen aterialle.

-- On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod vakuutti tyytyväisenä.

Vabi irvisti ja kohautti olkapäitään.

-- Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi. Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!

-- Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta! Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!

-- Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.

-- Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla, hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä. Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin. Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu, joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi ja sulostuttaisi hänen majaansa -- ja silloin syntyi poppeli. Tuon päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?

Vanha soturi nyökkäsi.

-- Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa? Rod kysyi.

Mukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.

-- Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.

Rod kavahti jaloilleen.

-- Mukoki! hän huusi, Mukoki!

Vanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan kasvot ja silmät hehkuen.

-- Mukoki -- minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan kuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu minulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa. Kerrothan!

Mukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa Rodin sanat toden kannalta.

-- Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten miesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja hän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne on luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja kaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi. Ja tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin mekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri Henkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen rakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon takia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta Hengestäsi. Mitä sanot?

-- Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa olivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa Mukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen, ja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan tuohikartan jäljennös.

-- Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan toistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että...

-- Mistä ajatuksesta? Rod kysyi, kun toinen keskeytti epäröiden.

-- Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä sanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta! Mahdammekohan koskaan päästä siitä perille!

-- Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me löysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon rinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista me tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja lopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää yksin salaisuuden. Ja sitten...

Hän otti kartan Vabilta ja piti sitä levällään tulen loisteessa.

-- Sitten kaikki muu selviääkin itsestään, vai mitä?

Kaikki kolme katselivat hetken ääneti paperia.

Tuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty. Rod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: "Majassa rotkon päässä."

-- Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja, missä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja tuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä pitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan meidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä tapaamme toisen majan -- ja kullan.

-- Näyttäähän se yksinkertaiselta -- kartalla. Vabi myönsi. Karkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne ääneen:

'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.

_John Ball, Henri Langlois, Peter Plante_.'

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei peitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:

-- Kuollut!

-- Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen sivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen piirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten nimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään, ellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti majassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat surmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö tämä kaikki tunnu luontevalta?

-- Kyllä -- tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat löytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja tehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset lähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja ja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin, joka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle majalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan omistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä ja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli vuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta...

Hän keskeytti taas ja vihelteli hiljaa.

-- Missä se kolmas koski sitten on?

-- Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman tuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball on ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti jonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on vain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja Mukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä mökiltä.

-- Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme, että kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin päässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun lisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.

-- Se _on_ järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien reitti on selvä kuin päivä. Me emme _voi_ siitä erehtyä!

Mukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta sanoi oman sanansa.

-- Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.

Vabi työnsi kartan taskuunsa.

-- Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä selkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin olemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos aiomme päästä sinne rotkoon.

-- Vettä nyt paljo -- kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä tuhatta karibu!

-- Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea, Rod arveli.