Part 11

Hänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui ymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod oli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan; sitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä Rodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!

-- Do -- lo -- res -- Do -- lo - res!

Kaikujen vaiettua Rod huusi saman nimen.

-- Dolores! Dolores! Dolores!

Kuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili hänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä -- Dolores! Dolores! Dolores!

Rod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa takkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen, pää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua Rod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan liikkumaton.

He kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat pusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen sydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.

-- Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä soihdun kanssa.

Paljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli helppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä ympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.

Vasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen vieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän taas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.

-- Minusta tuntuu, että -- hän kuolee! hän kuiskasi.

Toiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä John Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta Mukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen liikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod riensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän auttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen lämmintä keittoa.

Päivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta muun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena tiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja partansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän laihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli piirtänyt kartan tuohenpalaselle.

Kahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan muutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut. Mutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin kuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden parannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä he saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.

Seuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana olevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa selville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.

Kulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin he olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita. Kevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi lyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima olivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta raskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän suvannon pohjaan.

Mutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus, ja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän tehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin -- mies, jolle kaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki sydäntään tovereilleen.

-- Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin mahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos lähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme Vabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.

-- Emme me jaksa meloa venettä vastavirtaan, Vabi arveli.

-- Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja hinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta...

Hän vaikeni, katsoi Vabiin ja jatkoi sitten:

-- Tahdommeko, että John Ball pelastuu, vai haluammeko hänen kuolevan?

-- Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat mailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.

Jos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin John Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän heräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen ilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta hyvin selvästi:

-- Dolores... Dolores... Missä on Dolores?

-- Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen. Kuka on Dolores?

Ball koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi kädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä toisti itsekseen:

-- Dolores... Dolores... Kuka on Dolores?

Vabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi. Mutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman lusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.

-- Kuka ihmeessä on tuo Dolores? Vabi toisti. Onkohan siellä luolassa vielä joku toinenkin, vai mitä arvelet?

-- Minä luulen hänen tarkoittavan henkilöä, jonka hän on tuntenut neljä- viisikymmentä vuotta sitten, Rod vastasi.

-- Sillä aikaa kun hän on horroksessa, me voimme kietoa köyden hänen ympärilleen ja hinata hänet kalliokynnyksen yli, Vabi lisäsi. Muki, ala koota tavaroita! Emme viivyttele enää!

Hämärän tuloon oli vielä aikaa pari tuntia, ja kerran päätettyään lähteä Vabinoshiin toverukset eivät enää hukanneet aikaa. Vabi kiipesi köyttä myöten kallionkynnykselle ja hinasi ylös tavarat, joita paluumatkalla tarvittiin; loput Mukoki talletti vanhaan majaan.

Viimeiseksi hinattiin ylös John Ball. Tuntia myöhemmin he jo olivat kahlaamassa matalassa virrassa kiskoen kanoottia lasteineen perässään. Vanhusta ei jätetty hetkeksikään vartioimatta. Mukoki istui hänen vieressään yhteentoista asti, sitten Vabi asettui hänen paikalleen. Vähän jälkeen puolen yön havuvuoteella nukkuva Rod sai kiireisen töytäyksen kylkeensä.

-- Herran nimessä, nouse ylös, Rod! Vabi kuiskasi. Hän puhuu itsekseen! Hän on puhunut yhtä mittaa Doloresista ja jostakin hirveästä jättiläiseläimestä! Kuulehan!

Vanhus huokaili ja vaikeroi hiljaa.

-- Minä olen tappanut sen, Dolores... Minä olen tappanut sen... tappanut sen! Missä Dolores on? Missä -- on...

Sitten kuului syvä huokaus, ja John Ball vaikeni jälleen.

-- Tappanut -- minkä? kysyi Rod, jonka sydän takoi niin kiihkeästi, että se teki kipeää.

-- Sen eläimen -- mikä se sitten lieneekään ollut! kuiskasi Vabi. Rod, tuolla luolassa on aikoinaan sattunut jokin kauhea tapaus. Me emme tiedä hänen tarinaansa. Ehkä noilla ranskalaisilla, jotka surmasivat toisensa tuohikartan takia, onkin ollut siinä vain vähäinen osa. Päähenkilöt olivat John Ball ja hänen Doloresinsa.

He kuuntelivat vielä jonkin aikaa, mutta vanhus ei äännähtänyt eikä liikahtanut.

-- Sinun on parasta mennä nukkumaan, Vabi sanoi. Minä vain ajattelin, että sinun on hyvä kuulla mitä hän mahdollisesti sanoo. Minä herätän sinut kahdelta.

Mutta Rod ei saanut unta. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen John Ballia ja hänen hourailujaan. Kuka oli Dolores! Mikä kaamea murhenäytelmä oli tapahtunut tuolla kosken takana olevassa luolassa, syvällä vuorten uumenissa!

John Ballin loppu näytti olevan lähellä. Neljäntenä päivänä punasi korkea kuume hänen laihat kasvonsa ja viidentenä hän vääntelehti ja houraili. Kilpajuoksu kuoleman kanssa jatkui nyt yötä päivää tunnin parin levähdystaukoja lukuunottamatta.

Noina päivinä John Ball houraili jatkuvasti Doloresista ja suurista pedoista ja päättymättömästä luolasta; sitten pedot olivat villejä raakalaisia, joiden silmät kiiluivat turkispäähineiden sisästä ja joilla oli käsissään luukärkiset keihäät. Matkan kahdeksantena päivänä vanhus vaipui jälleen horrokseen.

Neljä päivää sen jälkeen toverukset viimein saapuivat Nipigon-järven rantaan. Kolmenkymmenen mailin päässä järven toisella puolen oli Vabinosh, ja he päättivät, että Mukoki ja Rod soutaisivat sinne noutamaan apua Vabin jäädessä hoitamaan John Ballia. Lähtijät kääriytyivät heti illallisen syötyään makuuhuopiinsa, ja heidän levättyään kolmisen tuntia Vabi herätti toverinsa.

He meloivat herkeämättä koko yön. Aurinko nousi juuri metsän takaa, kun kanootin kokka kahahti Vabinoshin rantaan. Hypätessään hietikolle Rod näki yksinäisen hahmon hitaasti kävelevän parinsadan askelen päässä. Minnetaki! Rod vilkaisi Mukokiin. Tämäkin oli tuntenut tytön.

-- Muki, minä menen järjestämään hänelle yllätyksen, Rod sanoi. Odotatko tässä?

Mukoki nyökkäsi virnistäen, ja Rod juoksi kiireesti metsän laitaan noin sadan askelen päähän tytöstä. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Sen merkkivihellyksen oli Minnetaki opettanut hänelle hänen ollessaan täällä ensimmäistä kertaa, eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin he kaksi.

Vihellyksen kuullessaan tyttö käännähti ympäri, ja Rod vetäytyi paremmin piiloon. Hän vihelsi uudelleen ja tällä kertaa kovempaa, ja silloin Minnetaki alkoi epäröiden lähestyä metsän reunaa. Ja kun hän vihelsi kolmannen kerran, kuului tytöltä hiljainen arka vastaus.

Jälleen Rod vihelsi ja nauroi ääneen juostessaan yhä kauemmaksi metsän suojaan, ja taas Minnetaki vastasi etsien viheltäjää puiden lomasta. Poika näki hämmästyneen uteliaan välkkeen tytön silmissä, ja huudahtaen Minnetakin nimen hän tuli esiin piilostaan. Iloisesti nauraen Minnetaki juoksi häntä vastaan kädet ojennettuina.

18.

JOHN BALLIN TARINA

Vielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja John Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.

Koko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin kysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää tarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin sanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli ollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän ainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi syvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.

Kanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman lääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata kaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin joutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.

Rod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen aikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä ryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki puristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta kun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.

-- Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita pölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka pyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä luulin, että te puhutte siitä isälle!

-- Mutta -- mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi Rod hämmentyneenä.

-- Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi. Olen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin intiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!

-- No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me hänet suostutamme.

-- Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana, tyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi, ja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee oven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut suostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!

Rod laski sormillaan.

-- Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä -- Vabi, Mukoki, John Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen huvimatkaseurue!

Minnetakin silmät tuikkivat veitikkamaisina.

-- Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies. Minä olisin vasta iloinen, jos -- jos...

Rod ojensi kätensä.

-- Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn pehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta totisesti huvimatkan!

-- Ja varmasti seikkailuja, niinkö? kysyi Minnetaki levottomana.

-- Niistä ei tule varmasti puutetta. -- Rodin ilme kävi vakavaksi. -- Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää henkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut, että tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!

Hymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä Rodia.

-- Luuletko todellakin, että -- Dolores...

-- En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta -- jotakin me sieltä kuitenkin löydämme!

Sinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi -- tosin vastahakoisesti -- suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä Mabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.

Viikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla. Kriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua, ja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen sumentunut katseensa uutta eloa.

Toisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä palaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen vuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi pitää poikaa kädestä.

Nähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti säikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli tuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän kerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat lopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen kuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä katkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa vielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja elettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen sankaritarina menneiltä ajoilta.

John Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän -- silloin vielä nuorukaisena -- oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin kauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka sitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin peltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä oli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden koulua Montrealissa.

Ollessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei jaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että he olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön johtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus, ja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.

Hämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen oli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä aamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena ylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin jonkinlaista unennäköä.

Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä, heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää, kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja lumilohkareista.

Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin oli täytynyt olla täydessä järjessään.

Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin, ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa; siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin. Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen vierellään.

Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi, että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.

Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.

Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.

Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista. Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen, joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi, että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.

Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan. Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään, mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.

Ja niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia irtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin selkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen salojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä kertaa matkalla uuteen maailmaan.

Ja näin alkoi matka sivistyksen rintamaille.