Part 10

Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.

-- Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.

Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.

Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!

Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball. Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä kuin sanat. Hän _oli_ John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!

Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi kiireesti nuotion.

Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa. Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan oli tuonut putouksen alta.

Hetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.

Hän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.

Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball, mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen ulottuvillaan.

16.

JOHN BALL JA KULLAN SALAISUUS

Mukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen sukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita minuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan niin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen John Ballin ruumiin.

-- Hän -- ei -- ole -- suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti hartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.

-- Kuollu!

-- Hän ei ole suvannossa!

Vabin mustat silmät tuikkivat salaperäisesti.

-- Hän ei kerta kaikkiaan ole suvannossa!

Vasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse siirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen sulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven korkeudelle.

-- Ei kai hän tuolta ylös tule?

-- Ei!

-- No, missä hän sitten on? ihmetteli Rod.

Mukoki kohautti jälleen epäuskoisena hartioitaan ja viittasi suvantoon.

-- Ruumis ole kallion alla. Hullu mies tuolla!

-- Koeta hakea! kivahti Vabi ärtyneesti.

Hän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod kiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan suvantoon.

Kymmenen minuutin kuluttua Mukoki palasi takaisin.

-- Mennyt! Hullu koira mies poissa lammikosta!

Hän ojensi kätensä toveriensa nähtäväksi.

-- Kultaluoti, hän murahti.

Kämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.

-- Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!

Mutta missä oli John Ball?

Oli hän sitten elossa tai kuollut -- minne hän oli voinut kadota heidän käsistään?

Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän riemunsa.

Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti, heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.

Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.

-- Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.

Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion äärellä lausuttu.

-- Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä vaatteita yltään. Mutta...

Hän keskeytti ja kohautti olkapäitään.

-- Mutta mitä?

-- Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että John Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen ruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä, että Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten paikkansa.

-- Minä kuitenkin uskon, että hän on suvannossa! Rod huomautti.

Vabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli lausunut Mukokille.

-- Koeta hakea!

Vabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän yrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä suvannon pohjaa tutkimaan.

Mukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan tulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa pitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus käydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen puuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.

Kun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti rannalle koettamaan onneaan.

Mukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi sillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat heittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät penkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen vähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.

-- Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki heitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.

Hän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki palatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi vieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.

-- Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen. Mitä sanot?

Hän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi kertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi ammolleen.

-- Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai sanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja astui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan astian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla, että tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella kertaa olisi huolellisempi.

Hän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella pois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti pysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa, hänen sydämensä lennähti kurkkuun.

Vielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän kallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta tunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen pieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui himmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat löytäneet runsaan esiintymän -- niin runsaan, että hän vapisi sitä ajatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat hänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän kahlasi rantaan ja meni Vabin luo.

-- Taas uusi kultarae! Vabi huudahti.

-- Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin...! Hän heilautti astiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen. Tätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on täynnä kultaa!

Hänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä silmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.

Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.

Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli runsaasti kultahiekkaa.

Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut löytänyt mitään.

Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä raetta.

Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.

Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka vähän yli kolmesataa.

-- Puoli kiloa kultaa!

Rod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.

-- Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski nopeasti. Taivaan tasakäpälät!

Loppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti lauseensa.

-- Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!

-- Ja syksyyn mennessä... aloitti Rod.

Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.

-- Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa -- paljonko se silloin teke? Mukoki kysyi.

Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.

Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin oli hänen peukalonsa pään kokoinen.

Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.

Suvannon aarre alkoi ehtyä!

Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli melkoinen omaisuus -- vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli ilmeisesti tullut esille.

Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.

Hämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille illallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän huomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren rinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä kohti hämärästä putouksen puolelta.

Hän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän kuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan kuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn tuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan kallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.

Kymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot -- suuret, valkeat, aavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä. Mielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!

Tuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt pelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti molemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja pyytävästi toistella John Ballin nimeä.

Hän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka toistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan, sillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: "John Ball! John Ball! John Ball!"

Tuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin ryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä ojennetussa kädessä oli kala!

Hän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli pysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.

-- John Ball! John Ball! Rod toisti.

Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä vanhuksesta, nyt kahdeksan -- kohta hän oli niin lähellä, että olisi saattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.

Vanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä päästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja lähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti hänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan, kuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!

Pitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen kasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt häntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla. Vanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon liepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken niskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja peitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän näkymättömiin.

Mitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla mahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon putoavan veden ja kallioseinän välistä?

Rod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen viimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon salaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen takana!

Yhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely, ja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään. Viimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli metsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa -- miesparan liikuttavaa rauhanlahjaa -- ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon mustaa pintaa.

Rod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa. John Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta, ja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!

Tulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala -- sen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen, mutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta imukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti huomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!

Silloin totuus valkeni hänelle -- ratkaisu kysymykseen, mitä piili putouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin toisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta! Hänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi suuri luola, maanalainen onkalo.

Tuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja sieltä hän pyydysti ruokansa.

17.

MAANALAINEN MAAILMA

Kun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat leivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin rauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen kalaa kädessään.

Jo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa Rod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa ollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi hän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa siinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti suuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John Ballia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat huuhtoneet suvannon pohjalta.

Kun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin juttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen salaperäinen vartija John Ball.

Yhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen toistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä, miten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme hänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi kuulemastaan.

Mielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä heille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti askarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten pariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti kuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili heiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei järjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.

Kun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta enää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli voittanut kullanhimon.

John Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten pariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.

He ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti kun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta tutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita kumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön keitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli kadonnut.

-- Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan putoavan veden takana, hän sanoi.

Vabi riisui takkinsa rantakivelle.

-- Minä yritän ensin. Odottakaa, kunnes palaan.

Sen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti toisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi jähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.

-- Vabi kyllä löytää mies, hän vastasi Rodin kysyvään katseeseen.

Samassa Vabi jo sukelsikin näkyviin. Rod auttoi häntä nousemaan rantaan.

-- Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän puuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia etsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja -- ja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!

-- Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui hyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten -- puks vain!

-- Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on vettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta, pääsemme helposti luolaan.

Kumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan putouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen. Mukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen syvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja jymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn. Mutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran, että osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.

Ensin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa häämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan suuaukkoon.

Pitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin ja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä käsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen korvaansa.

-- Katsohan!

Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon kajastusta -- niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta heidän näkyvistään.

Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä. Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä kiinni toisistaan.

Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne John Ball heitä johdattikaan?

Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken. Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.

He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi heidät paikalleen -- se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.

Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten kuului matala valittava huuto -- niin täynnä tuskaa ja samalla niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.

Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.

Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu, ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen ojennettuina!

Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän lähestyi äänettömästi mielipuolta.

Jonkin matkan päässä hän pysähtyi.

-- John Ball! hän kutsui hiljaa.

Sitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun valopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän pysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.

Rod tuli aivan hänen viereensä, ennen kuin toistamiseen puhutteli häntä.

-- Tekö siinä olette, John Ball?

Maahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä. Ne loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan niissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi käsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin nimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi maata pehmeästi äännähdellen.

Rod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä hypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen vyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen Rodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.

Mitä haluatte sanoa, John Ball?

Hänkin kahlasi veteen.

-- Kertokaa minulle!