Part 5

"He eivät minua miellytä, herrani", kapteeni Smollett vastasi. "Ja suoraan sanoakseni, minun olisi pitänyt saada itse valita omat apulaiseni."

"Oikeassa taidatte olla", tohtori vastasi. "Toverini olisi ehkä pitänyt värvätä heidät yhdessä teidän kanssanne; mutta loukkaus, jos siitä nyt voi puhua, ei ollut tahallinen. Arrowkaan ei teitä miellytä?"

"Ei miellytä. Ehkä hän on hyvä perämies, mutta seurustelee liian vapaasti väen kanssa, ollakseen hyvä päällikkö. Perämiehen pitäisi pysyä erillään eikä kilistää lasia matruusien kanssa!"

"Onko tarkoituksenne väittää, että hän juo?" tiuskasi junkkari.

"Ei ole", kapteeni vastasi, "sanon vain, että hän on käytöksessään liian vapaa."

"Mihin tahdotte nyt oikein tulla?" kysyi tohtori. "Sanokaa asianne."

"Teidän vakava aikomuksenne on siis lähteä tälle matkalle?"

"Järkähtämätön päätöksemme", junkkari vastasi.

"Vai niin", kapteeni sanoi. "Kun te nyt olette kärsivällisesti kuunnellut väitteitäni, joita en voinut todistaa, niin kuulkaa vielä muuan sana. Ne sijoittavat ruudin ja aseet keulapuolelle. Niille sopiva paikka olisi kajuutan alla; miksi niitä ei aseteta sinne? -- ensiksi. Sitten teillä on mukananne neljä omaa miestä ja minä olen kuullut, että muutamia heistä sijoitetaan keulapuolelle. Miksi ei heille valmisteta sijoja tänne kajuutan sivulle? -- toiseksi."

"Tuleeko vielä lisää", kysäsi Trelawney.

"Vielä yksi seikka", kapteeni vastasi. "Tässä on jo liian paljon jaariteltu."

"Aivan liian paljon", myönsi tohtori.

"Sanon nyt teille mitä olen itse kuullut", kapteeni Smollett jatkoi. "Olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, että kartassa on ristejä osoittamassa missä aarre on ja että saaren asema on..." Hän sanoi tarkalleen pituus- ja leveysasteen.

"Sitä en ole kellekään kuolevaiselle sanonut", junkkari huudahti.

"Matruusit tietävät sen", kapteeni vastasi.

"Livesey, joko sinä tai Hawkins olette puhuneet sivu suunne", junkkari huudahti.

"Saman tekevä, ken sen on laverrellut", vastasi tohtori.

Minä huomasin, ettei hän eikä kapteeni paljonkaan välittänyt Trelawneyn väitteistä. Totta puhuen, en minäkään niihin suurta arvoa pannut, sillä hän oli sangen kerkeäkielinen. Luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa puhui totta, ja ettei kukaan meistä ollut saaren asemaa ilmaissut.

"Huomatkaa nyt, herrani", kapteeni jatkoi; "minä en tiedä kenen hallussa tuo kartta on, ja minä vaadin, että se on pidettävä salassa sekä minulta että Arrowilta. Muussa tapauksessa minun olisi pyydettävä päästä vapaaksi palveluksestani."

"Minä ymmärrän", tohtori virkkoi. "Te tahdotte että me pidämme tämän seikan salassa ja että laivan peräpuolesta muodostetaan linnoitus, jonka miehistönä ovat toverini omat miehet ja varustuksena kaikki laivassa löytyvät aseet ja ruuti. Toisin sanoen -- te pelkäätte kapinaa."

"Herrani", kapteeni Smollett lausui, "tahtomatta loukata teitä minä kiellän teitä panemasta sanoja suuhuni. Ei kellään kapteenilla ole oikeutta yrittääkään lähteä merelle, jos hänellä olisi aihetta sellaisiin sanoihin. Mitä Arrowiin tulee, niin luulen että hän on perin rehti mies; jotkut toiset ovat myös vilpittömiä; kaikki muutkin voivat olla samaa lajia. Mutta minun on vastattava laivasta ja jokaisen siinä olevan ihmisen hengestä. Minä näen että kaikki asiat eivät ole vallan kohdallaan. Ja minä pyydän teitä ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin, taikka hankkimaan toisen miehen sijalleni. Siinä kaikki."

"Kapteeni Smollett", tohtori virkkoi hymyillen, "oletteko kuullut satua vuoresta ja hiirestä? Suonette anteeksi, mutta te muistutatte minua tuosta sadusta. Lyön vaikka vetoa siitä, että teillä sisään tullessanne oli mielessänne jotain muutakin kuin tämä."

"Te olette nokkela, tohtori", kapteeni vastasi. "Kun minä tulin tänne, oli aikomukseni päästä vapaaksi koko matkasta. Minä luulin, ettei herra Trelawney tahtoisi kuulla sanaakaan."

"Enkä olisi tahtonutkaan", junkkari tiuskasi. "Jos tohtori Liveseytä ei olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät sinne missä pippuri kasvaa. Olen nyt kuitenkin kuunnellut sanottavanne. Teen kuten tahdotte; mutta ajatukseni teistä eivät ole parantuneet."

"Siihen en voi mitään", vastasi kapteeni. "Te saatte nähdä, että minä täytän velvollisuuteni."

Näin sanoen hän kumartaen poistui.

"Trelawney", virkkoi tohtori, "vastoin arveluitani minä luulen, että sinä olet onnistunut saamaan kaksi vilpitöntä miestä laivaasi -- tuon miehen ja John Silverin."

"Silverin kyllä", junkkari vastasi; "mutta mitä tuohon sietämättömään lörpöttelijään tulee, niin sanon suoraan, että minusta hänen käytöksensä on akkamaista eikä sovi merimiehelle ja vielä vähemmän englantilaiselle."

"No niin", tohtori virkkoi, "kokenut kaikki tietää."

Kun me astuimme ulos kannelle, olivat miehet jo alkaneet tapansa mukaan hoilaten purkaa aseita ja ruutivarastoa. Kapteeni ja Arrow valvoivat työtä.

Uusi järjestys oli minulle mieleen. Koko kuunari oli käännetty mullin mallin. Kuusi makuusijaa oli laitettu perään, ison ruuman taka-osaan. Nämä kojut yhdisti kapea käytävä vasemmalla sivulla vain keittiöön ja skanssiin. Alkuaan oli ollut tarkoituksena, että Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja junkkari saivat nämä kojut käytettävikseen. Nyt luovutettiin kaksi niistä Redruthille ja minulle, ja kapteeni ja Arrow saivat nyt makuusijansa kannella porraskopissa, jota oli kummallekin sivulle laajennettu, niin että sitä olisi voinut luulla kansihytiksi. Luonnollisesti se oli sangen matala, mutta kaksi riippumattoa mahtui sinne hyvin ja perämiehellekin näytti vaihdos olevan mieleen. Hänelläkin oli ehkä ollut epäilyksensä miehistöön nähden; mutta se on vain arvelua, sillä kuten saatte kuulla, meillä ei ollut kauan hyötyä hänen mielipiteistään.

Me olimme kaikki parhaillaan ahkerassa työssä siirtäen ruutia ja makuupaikkoja, kun viimeiset pari miestä, ja Pitkä John niiden mukana, saapuivat venheellä laivalle.

Kokki kapusi ylös laivan sivua ketterästi kuin apina ja huomattuaan, mitä oli tekeillä, huudahti hän: "Hohoi, miehet! Mitä tämä merkitsee?"

"Me vain muutamme ruutia, mies", joku vastasi.

"Tuhat tulimaista!" huudahti Pitkä John, "silloinhan jää nousuvesi aamulla käyttämättä."

"Minun käskyni!" kapteeni lyhyesti virkkoi. "Mene työhösi. Miehet tarvitsevat pian illallista."

"Ymmärrän, herra", kokki vastasi ja kohottaen kätensä hatun reunaan katosi samassa keittiön puolelle.

"Siinä on kunnon mies, kapteeni", tohtori virkkoi.

"Saattaa olla", kapteeni Smollett vastasi. "Varovasti, miehet, -- varovasti", jatkoi hän miehille, jotka ruutitynnyreitä siirtelivät. Samassa hän huomasi minut tarkastelemassa pitkää, messinkistä laivätykkiä, joka meillä oli keskikannella -- "Hei, laivapoika", huusi hän, "pois sormet siitä! Pian keittiöön ja pyydä kokilta työtä."

Pois kiiruhtaessani kuulin hänen painokkaasti sanovan tohtorille:

"Minä en suvaitse suosikkeja laivallani."

Minä vakuutan, että minä olin aivan yhtä mieltä junkkarin kanssa ja vihasin kapteenia sydämeni pohjasta.

10 Luku.

Matka.

Koko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa, ja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain toitottamassa hänelle onnellista matkaa. "Amiraali Benbow'ssa" ei minulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin lopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja miehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut vielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki oli minulle niin uutta ja ihmeellistä -- lyhyet komentosanat, kimakat pillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa valossa.

"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi -- porsaspaisti], viritäppä nyt joku kaneetti", joku joukosta ehdotti.

"Se entinen", toinen lisäsi.

"Oikein miehet", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten seisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:

"Viistoista miestä arkulla vainaan --"

Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:

"Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.

Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n" mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden nukkuakseni, oli _Hispaniola_ jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.

En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa. Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow, mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena. Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.

Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.

Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän hävisi tietämättömiin.

"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä rautoihin."

Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron. Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu, jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.

Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi miehet häntä nimittivät.

Laivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi kädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän asetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja laivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin olisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää oli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella. Aukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita nimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen milloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan, aivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat ennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen nykyistä saamattomuuttaan.

"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue", virkkoi timperi minulle. "Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin kirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten -- leijona ei ole mitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää vastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi -- ja aseettomana."

Koko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli tapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus. Minulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä, joka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina koukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. "Tule tänne, Hawkins", hän tapasi sanoa; "tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei kukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule uutisia. Tässä kapteeni Flint -- minä nimitän papukaijaani kapteeni Flintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan -- tässä kapteeni Flint juuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?"

Ja papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: "paljon rahaa -- paljon rahaa -- paljon rahaa!" kunnes John heitti nenäliinan häkin päälle.

"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins -- enimmäkseen ne elävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen olla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren merirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa, Malabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli mukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja merenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään -- kolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun Intian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä kuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia -- vai mitä, kapteeni?"

"Valmis lähtemään", kirkui papukaija.

"Soma kapine tämä", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan taskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä reunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut pahuutta täynnä. "Siinä näet", John tavallisesti lisäsi, "et voi koskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton lintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä. Se kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan." Tässä John omaan tapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä ihmisistä parhaimmaksi.

Junkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät. Junkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia. Kapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja silloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa sanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin tiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat siitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki olivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut. "Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta vaimoltaankaan vaatia; mutta", hän tavallisesti lisäsi, "me emme ole vielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä."

Silloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä pystyssä kävelemään edestakaisin kannella.

"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä", hän tapasi sanoa, "niin minä räjähdän."

Muutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloin _Hispaniola_ vain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja liian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian laita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu laivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin pienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä -- esimerkiksi jos junkkari sattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä -- valmistettiin erityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella jokaisen herkkusuun käytettävänä.

"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi", virkkoi kapteeni tohtori Liveseylle. "Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat piruja laivaasi. Se on minun uskoni."

Mutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me emme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki saaneet surmamme salakavalalla tavalla.

Näin se tapahtui.

Me olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin sitä saarta kohti, jonne pyrimme -- minä en ole oikeutettu tässä puhumaan tämän selvemmin -- ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen yöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti olla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään seuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme oli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen. _Hispaniola_ keinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen vaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä hilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme ensimmäisen osan loppua.

Tuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja menossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä juoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä. Peränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi vihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden sohinaa keulassa ja sivuilla.

Minä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena oli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja laineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin tai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui raskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi hartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun mies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni -- ja muutamat lauseet kuultuani minä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani vavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä näistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten miesten henki riippui yksistään minusta.

11 Luku.

Mitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.

"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies. Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani leikkasi, opiston ja kaikki käynyt -- vatsa täynnä latinaa ja muuta hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan _Walrusin_ laita, Flintin entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja kultalastin painosta uppoamaisillaan."

"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."

"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin mukana ja sitten Flintin -- siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä jotain tavallisen matruusin osaksi -- kaikki pankissa säästössä. Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa -- olivat kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä ja saisi hävetä -- kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää. Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto vieköön, näki nälkää!"

"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.

"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa", Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi, mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."

Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta, että häntä muutkin kuuntelivat.

"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta. Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika, sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"

"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"

"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.

"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.

"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi kateutta muissa miehissä."

"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.

"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei pidä kieltään kantimissa, -- joku, joka minut tuntee, tarkoitan -- niin hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen; mutta silloin kun minä olin aliperämies, niin _lampaiksi_ ei voinut nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet turvassa."

"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."

"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."

Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen -- ehkä viimeisen koko laivassa -- viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja liittyvän seuraan.

"Dick on meidän", Silver virkkoi.

"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."